Avioliitto kuin kaverisuhde, mutta ei uskalla/ kehtaa erota?

Siis me emme tappele enää, koska lähinnä minä olen vaan lakannut välittämästä miehen puuhista. Kun ei odota toiselta mitään, ei voi pettyä....

Kun mies kysyy voiko taas kerran lähteä vaikka baariin, huokaisen vain helpotuksesta kun lähtee jaloista pois mököttämästä. Ja mies mököttää kotona siis PALJON, koska ei kestä lapsiperhe-elämää. Toisaalta kyllä hän lapsia sitten hoitaa ja raijaa mukanaan kun olen sanonut että kuuluu se hoito hänellekkin. Onhan se pikkulapsivaihe raskasta, tiedän. Mutta pakko minunkin on jaksaa tätä...

Kuopuksen syntymän jälkeen eräs miehen naiskaveri oli ilmeisesti yrittänyt miestä täysillä. Mies oli sanonut ettei voi koska vaimo ja perhe, mutta mielestäni oli antanut jäädä naisen roikkumaan koska antoi edelleen viestitellä. Miehellä on paljon naispuolisia kavereita työstä johtuen. Ja tottakai minulle tulee paha mieli kun minulle ei koskaan aikaa ole... kuulemma siksi että lapsille ei ole hoitajaa. Kotona myös huomaan ettei minun läsnäoloa kovin arvosteta.. jos ei käy pesulla ja piereskelee vieressä ja sen jälkeen alkaa vonkaamaan, niin onko se ihme ettei pysty toista näkemään enää kovin haluttavana. Eikä auta sanominen. Tuntuu että olen itsestäänselvyys.

En halunnut tänne levittää kaikkea likapyykkiä. Ja kun lähinnä kaipaan tukea enää siihen lähtemiseen, en suhteen korjaamiseen. En vaan enää luota mieheen enkä tunne seksuaalista vetoa, enkä oikein edes halua.

Ja se että joku katkera eronnut mies täällä kertoo ettei kelpuuta eronnutta naista, ei kyllä vaikuta omaan päätökseeni pätkän vertaa. Mieluummin yksin kuin p*skassa suhteessa.

Ap

Tutulta kuulostaa. Joko sanoit miehelle että haluat erota?

Siis oikeesti mitä aivokääpiöitä täällä kommentoi!! Tosi moni jankkaa että miten ap:n pitäisi ällöttävän ja tuntemattomaksi muuttuneen miehen kanssa jakaa seksifantasioita! Nyt ihmiset, vähän valoja päälle, kiitos! Nyt ei eletä 1800-lukua, nainen voi lähteä huonosta suhteesta ilman että menettää kaiken. Ap, kerää rohkeutta eroon. Kuulostaa siltä, että eroaminen olisi helpotus myös poikamieselämää ja työkavereitaan haikailevalle miehelle.

Kyllä sitä uskallusta tulee, kun muutaman vuoden kärvistelet vielä. Itselläni oli samoja tunteita ensimmäisessä pitkässä suhteessani. Toivoin, että jotain tapahtuisi, jotta minun ei tarvisi tehdä sitä päätöstä. Toivoin jopa, että kumppanini kuolisi. Hirveää, tiedän. Nyt olen tyytyväinen että niin ei kuitenkaan käynyt, koska hän oli ihan kiva mies, jollekin muulle siis, ei minulle. Uskalsin lopulta sanoa asiasta, etsin oman asunnon ja muutin pois. Ensin muka vaan väliaikaisesti, koska en silloinkaan oikein uskaltanut. Sitten kun olin päässyt omilleni, uskalsin viimein myöntää, että en ole tulossa takaisin.

Mistähän on tullut käsitys, että "ei se vaihtamalla parane"? Ainakin itselläni on koko elämän mittakaavassa vaihtunut aina vain parempaan (silloin harvoin, kun on vaihtunut). Ensimmäinen pitkä suhteeni oli kakskytvee-aivoilla valittu, enkä enää nyt parikymmentä vuotta myöhemmin pysty edes olemaan tekemisissä kyseisenlaisen ihmistyypin kanssa, olivatpa miehiä tai naisia, saati sitten että seurustelisin. Vasta nykyisin tajuan, mitä on kunnioittaa ja arvostaa toista, ja tämä ei tosiaan ole ollut kiinni siitä, etten olisi kovasti yrittänyt arvostaa aikaisempiakin miehiä. 

Nykysin myös tajuan, miten paljon henkinen yhteys vaikuttaa seksuaalisuuteen - aiemmin luulin, että minussa on joku vika, kun seksielämä tuppaa suhteessa tylsistymään - ratkaisuna eivät olleet mitkään tässä keskustelussa esitetyt "temput" ja fantasiat, vaan sellaisen miehen löytäminen, jonka kanssa tuntee henkistä yhteyttä, ja joka tajuaa miten tuota henkistä, sekä fyysistä, yhteyttä pidetään yllä päivittäin. Olihan siinä itselläkin vuosikausien tajuaminen.

Jännästi täällä on moni ap:tä kehottanut, että keskustele, vaikka ap on nimenomaan kertonut, että mies ei suostu keskustelemaan.  Jännästi myös ap:ta pidetään perheenrikkojana, vaikka nimenomaan se on mies, joka ei ole kiinnostunut lasten kanssa olemisesta, eikä edes vaimonsa kanssa olemisesta, vaan ilmeisesti kavereiden (myös naispuolisten kavereidensa) kanssa olemisesta. Miten tämä minusta kuulostaa siltä, että enemmänkin mies on tässä perheenrikkoja?

Minusta sinä ap ulkoistat vastuun elämäsi sisällöstä toiselle ihmiselle, miehellesi. Luultavasti sama huono tunteesi toistuu jonkin ajan päästä mahdollisessa seuraavassakin suhteessa. Yritä vaihteeksi siirtää olemisesi painopistettä ja kokea elämä oman itsesi kautta.

En ymmärrä että miten tuo tilanne eroaa siitä että erottaisiin virallisesti. Ero on kuitenkin kaikilla tasoilla jo tapahtunut, asumuseroa lukuunottamatta. Voisitte vaikka alkuun kokeilla asumuseroa.

Turha täällä on ruotia ko asiaa. Vauvapalsta ei ole mikään asiantuntijaraati.

Itse varaisin ajan perheneuvolaan, jotta saisin ammattiapua.

Vierailija kirjoitti:

Me ei olla oikeastaan kavereitakaan; asutaanpahan samaa kämppää ja ollaan yhteistaloudessa. Tänään taas olen tuskaillut kun mies ei puhu - mitään - ja kuitenkin yritetään tästäkin viikonlopusta jotenkin perheenä suoriutua. Mä haluaisin joskus jutella jostain, pariskunta kun ollaan, kaipaisin jonkinlaista näkemystä yhteisiin menemisiin jne. Käytiin uimassa lasten kanssa kun sitä ehdotin. Mies tekee mekaanisesti juttuja joita pyydän mutta ei oikein kommentoi mihinkään mitään eikä toisaalta myöskään kerro mitä itse haluaisi tehdä jne. Tuntuu että ois helpompaa olla yksin kun ei tarviis yrittää huomioida tuollaista olentoa jolta ei saa kunnollista vastakaikua mihinkään. Ei se tästä meidän elämästä ilmeisesti yhtään nauti ja pakko myöntää että en kyllä minäkään. Jos vaan lähtisin ja jättäisin nämä tänne keskenään. 

Eiköhän teilläkin olisi ennemmin parisuhdeleirin, pariterapian ja lemmenloman paikka kuin eron.

Jättäkää lapset viikoksi hoitoon ja käykää kahden etelässä. Kärsivät taatusti vähemmän kuin erosta. Ennen lomaa käy kampaajalla ja vahauksessa, osta seksikkäin uimapuku ja hellemekko mitä löydät; vaikka olisitte viiden tähden hotellissa, silti tulee halvemmaksi kuin avioero.

Vaihtamalla ei parane. Minä jätin eksäni tolkuttoman ryyppäämisen takia, lapsi oli tuolloin 1v ja minä 23v. Tuosta on nyt viisi vuotta ja olen edelleen sinkku. Tapaileminen on vaikeaa, koska lapsi on koko ajan minulla, enkä halua esitellä hänelle ketä tahansa. Muutenkaan sinkkumiehiä ei kiinnosta seurustelu tai perhe-elämä. Ne, joita se kiinnostaa, on jo varattuja.

En eroaisi sen takia, ettei ole suurta tunteen paloa. Ystävyys ja kiintymys on tärkeämpää. En riskeeraisi käytännössä täysin toimivaa suhdetta siksi, että saisin viettää yksinäisiä sinkkuvuosia ja hajottaa lasten perheen. Ei ole mitään takeita, että parempaa löytyy. Se on tosi vaikeaa, kun on lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on vaan niin surullista katsoa, kun pienten lasten äiti "on nyt vain päättänyt, että ukko ei kelpaa"

-tiedät ap, itsekkin sen, että nuo teidän "ongelmanne" voi korjata, jos vain haluaa. Tämä kuitenkin edellyttää halua korjata asiat. Sinulla ei selvästikkään ole halua korjata asioita.

Muista sitten sanoa tulevalle miehellesikin, että hei jos (kun) meille tulee vaikeita aikoja, niin en aio tehdä mitään suhteemme jatkumisen eteen, vaan haen vauvapalstalta "jaksuhaleja" ja tsemppiä eropäätöksen tueksi.

Niin hainkin.

Asioiden "korjaaminen" vaatisi että muutumme erilaisiksi. Todella realistista..

Ap

Avaa nyt ihan oikeasti ne silmäsi. Viestissäsi, että kerroit kuinka elämä ennen lapsia oli seesteistä. Eli suhteenne kukoisti noin 6 vuotta. Ilmeisesti vielä esikoisen tulon jälkeenkin suhteenne toimi kohtalaisesti.

Sinä et selvästikkään ymmärrä sitä, että kun puhutaan, ettei toista voi muuttaa, niin sillä tarkoitetaan ihmisen luonteen perustaa. Jos suhteenne on toiminut 6 vuotta ennen lapsia, niin kaiken järjen mukaan miehesi PERUSluonteessa ei ole vikaa. Toisin sanoen ongelmanne ovat muualla kuin siinä, ettette perusominaisuuksiltanne sovi toisillenne. Eli ongelmanne ovat aivan tavallisia, joita jokaisessa pitkässä parisuhteessa tulee.

Se että toinen haluaa enemmän omaa aikaa tai, ettei ajattelemattomuuttaan tee toiselle romanttista illallista tai vie toista treffeille, ei ole sellainen luonteen perusominaisuus, jota ei voisi muuttaa.

Jos nää on 17-vuotiaana aloittanut, niin ei niillä ole ollut minkäänlaista käsitystä edes siitä, mitä isona haluavat, parisuhteelta tai muulta. Perusluonne ei ole edes olemassa ennen 25 vuoden ikää, tai sitten se on oudolla tavalla jämähtänyt paikoilleen. Jos vaan pylly kestää ja rahat riittää, niin eroon.

Samaa mieltä. 17-vuotiaana jos olisin alkanut seurustella, niin minulla ei edes olisi ollut mitään mahdollisuutta löytää itselle sopivaa ihmistä, koska pikkupaikkakunnalla oli valikoima todella pieni. Minun piti muuttaa isommalle paikkakunnalle opiskelemaan ja tavata enemmän ihmisiä. Vasta 25 v minulle selvisi sekään, haluanko edes lapsia.

Jos 17-vuotiaana olisin valinnut parini, eihän minulla ollut vielä mitään kommunikaatiotaitoja, ei ihmissuhdetaitoja, ei itsetuntemusta, eikä ihmistuntemusta. Vielä 25-vuotiaana menin sen verran halpaan, etten nähnyt haitallista alkoholinkäyttöä muuten sopivassa miehessä.

Vierailija kirjoitti:

Vaihtamalla ei parane. Minä jätin eksäni tolkuttoman ryyppäämisen takia, lapsi oli tuolloin 1v ja minä 23v. Tuosta on nyt viisi vuotta ja olen edelleen sinkku. Tapaileminen on vaikeaa, koska lapsi on koko ajan minulla, enkä halua esitellä hänelle ketä tahansa. Muutenkaan sinkkumiehiä ei kiinnosta seurustelu tai perhe-elämä. Ne, joita se kiinnostaa, on jo varattuja.

En eroaisi sen takia, ettei ole suurta tunteen paloa. Ystävyys ja kiintymys on tärkeämpää. En riskeeraisi käytännössä täysin toimivaa suhdetta siksi, että saisin viettää yksinäisiä sinkkuvuosia ja hajottaa lasten perheen. Ei ole mitään takeita, että parempaa löytyy. Se on tosi vaikeaa, kun on lapsia.

Teit silti oikein. Alkoholisti vain pahenee vuosien myötä. Lasten on parempi sinun kanssa kuin alkoholistiperheessä.

T. Alkoholistin exä 50v

Vierailija kirjoitti:

Mistähän on tullut käsitys, että "ei se vaihtamalla parane"? Ainakin itselläni on koko elämän mittakaavassa vaihtunut aina vain parempaan (silloin harvoin, kun on vaihtunut). Ensimmäinen pitkä suhteeni oli kakskytvee-aivoilla valittu, enkä enää nyt parikymmentä vuotta myöhemmin pysty edes olemaan tekemisissä kyseisenlaisen ihmistyypin kanssa, olivatpa miehiä tai naisia, saati sitten että seurustelisin. Vasta nykyisin tajuan, mitä on kunnioittaa ja arvostaa toista, ja tämä ei tosiaan ole ollut kiinni siitä, etten olisi kovasti yrittänyt arvostaa aikaisempiakin miehiä. 

Nykysin myös tajuan, miten paljon henkinen yhteys vaikuttaa seksuaalisuuteen - aiemmin luulin, että minussa on joku vika, kun seksielämä tuppaa suhteessa tylsistymään - ratkaisuna eivät olleet mitkään tässä keskustelussa esitetyt "temput" ja fantasiat, vaan sellaisen miehen löytäminen, jonka kanssa tuntee henkistä yhteyttä, ja joka tajuaa miten tuota henkistä, sekä fyysistä, yhteyttä pidetään yllä päivittäin. Olihan siinä itselläkin vuosikausien tajuaminen.

Jännästi täällä on moni ap:tä kehottanut, että keskustele, vaikka ap on nimenomaan kertonut, että mies ei suostu keskustelemaan.  Jännästi myös ap:ta pidetään perheenrikkojana, vaikka nimenomaan se on mies, joka ei ole kiinnostunut lasten kanssa olemisesta, eikä edes vaimonsa kanssa olemisesta, vaan ilmeisesti kavereiden (myös naispuolisten kavereidensa) kanssa olemisesta. Miten tämä minusta kuulostaa siltä, että enemmänkin mies on tässä perheenrikkoja?

Sinulla luulisi olevan sen verran elämänkokemusta, että älyäisit seuraavat asiat:

1. Se mitä ap tänne kirjoittaa on ap:n oma tulkinta tilanteesta. Jos ap haluaisi, hän voisi ottaa toisenlaisen asenteen ja suurella todennäköisyydellä yhdessä miehensä kanssa saada suhteen kuntoon.

2. Ap:n nuorin lapsi on vasta 2 vuotias. Riippuen lasten "vaikeudesta" ap:llä voi olla kovaskin stressiä/väsymystä (vaikka hän ei sitä itse tiedostaisikaan), joten nyt ei ole oikea aika tehdä kauaskantoisia päätöksiä.

3. Vaikka sinun suhteesi ovat parantuneet vaihtamalla tämä ei johdu siitä, että olisit saanut aina paremman miehen. Luuletko tosiaan, ettet ole itse muuttunut matkan varella? Aivan! Jos ap:llä olisi tänä päivänä sinun elämänkokemuksesi, niin on paljon mahdollista että suhde voisi oikein hyvin nykyisen miehen kanssa.

ap on paattanyt hakea janempaa elamaa ja unohtaa elaman realiteetit.

Yh:na kaikki on hnakalampaa. Aikaa ja rahaa vaan on sitten entista vahemman. Vaikka huoltajuus olisi 50/50 niin aika riittaa entista vahemmin.

Samaten ap on paattanyt ettei panosta suhteeseen, jolloin toteuttaa itse suhteensa tappoa. Toteaa silti ettei suhde toimi ja ei tee mitaan korjaakseen tilannetta vaan perustelee vain itselleen, etta jostain pitaisi ilmestya ratkaisu itsestaan tai ajaa itsensa viella hankalampaan tilanteeseen.

Sellaisia ihmset ovat kuin kuvittelevat, etta muilla on aina hauskaa ja mukavaa. Harva kuitenkaan kertoo kuinka hankalaa oma elama on, varsinkaan tutuille.

Kaksi ystävääni ovat eronneet lasten ollessa pieniä. Toisessa perheessä oli vauva ja toisessa nuorin oli 3 vuotta. Kummassakin ystäväni, eli nainen halusi eroa. Vauva perhe muutti yhteen puolen vuoden eron jälkeen ja toisessa perheessä mies löysi itselleen uuden naisen ja nyt ystäväni on itkenyt jo 4 vuotta ex-miehensä perään.

Tosi rakkaus on sitä kun kestetään yhdessä ylä-ja alamäet SEKÄ ne täysin tylsät ja tasaiset vaiheet.

Pikkulapsiaikana ei ole mitenkään tavatonta että suhde kärsii romantiikan puutteesta, sitä vaan eletään perusvaihde päällä automaatiolla.

Jos sinulle tasanne alkaa riittää tee jotain muuttaaksesi tilanne ja kerro miehellekkin, että tämä vaihe saisi nyt olla tässä.

Olet varmaan itsekkin elellyt ihan tyytyväisenä tilanteessa kunnes huomasit ettei tämä riitäkään enään, miehesi ei herännyt samaan aikaan. Herätä hänet.

En ymmärrä miksi kaikki jankkaa että sano miehelle ja kerro miehelle.

Kyllä hänelle on infottu. Monta kertaa.

Ja menkää lemmenlomalle.. hehehhehee. Kun sitä miestä ei edelleenkään kiinnosta minun seura. Olen kyllä ehdottanut. Eikä ne isovanhemmat edelleenkään edes ottaisi lapsia viikoksi. Mihin ne siis tyrkättäisiin?

Ap

Muutama päivä isovanhemmilla, muutama serkuilla tai kummeilla. Et ole edes kysynyt etkä halua.

Oletko halukas? Tuskin, olet väsynyt, hormoneissa, univelassa, koet että lapset on turmelleet vartalosi etkä ole seksikäs.

Koska et koe olevasi seksikäs etkä ole halukas, tietenkään teillä ei ole seksiä. loman tarkoitus ei ole että viettelet miehesi. Sen tarkoitus on että löydät itsesi naisena, erossa lapsista ja arjesta. Sen tarkoitus on että lepäät, nukut, päivetyt, pukeudut seksikkäästi, saat pitkän katseen himokkaalta mieheltä. Saat keveyttä askeleeseen. Ehkä otat viiniä, tanssit, ja sallit kuuman yön lähimmälle miehelle, joka toivottavasti on tyrmistynyt ja kuumana käyvä miehesi. Voit vielä kerran koeajaa hänet, ja päättää vasta sitten, mitä teet.

Saattaisit huomata itsekin jotain.

Vierailija kirjoitti:

Muutama päivä isovanhemmilla, muutama serkuilla tai kummeilla. Et ole edes kysynyt etkä halua.

Oletko halukas? Tuskin, olet väsynyt, hormoneissa, univelassa, koet että lapset on turmelleet vartalosi etkä ole seksikäs.

Koska et koe olevasi seksikäs etkä ole halukas, tietenkään teillä ei ole seksiä. loman tarkoitus ei ole että viettelet miehesi. Sen tarkoitus on että löydät itsesi naisena, erossa lapsista ja arjesta. Sen tarkoitus on että lepäät, nukut, päivetyt, pukeudut seksikkäästi, saat pitkän katseen himokkaalta mieheltä. Saat keveyttä askeleeseen. Ehkä otat viiniä, tanssit, ja sallit kuuman yön lähimmälle miehelle, joka toivottavasti on tyrmistynyt ja kuumana käyvä miehesi. Voit vielä kerran koeajaa hänet, ja päättää vasta sitten, mitä teet.

Saattaisit huomata itsekin jotain.

Ihan kiva tarina. Paitsi. Tunnen itseni seksikkääksi. Haluan seksiä. Meillä on seksiä.

Se oma mies vaan ei minua enää haluta eikä sytytä. Meidän seksi on suoritus jolla nopeasti tyydytetään tarpeet.

En tiedä mistä sait päähäsi että olisin täysin haluton.

Vierailija kirjoitti:

"Ollaan kuin parhaat kaverit" ja "mies ei puhu". Onko jollain sellainen "paras kaveri" jonka kanssa ei puhuta mistään? Jos joku minun kaverini lakkaa puhumasta minulle, hän lakkaa myös olemasta kaveri.

Minulla ja miehelläni on ollut "kaverivaiheita", ja silloin on kyllä puhuttu ja ymmärretty toisiamme, vaikka romantiikkaa ei ole ollutkaan.

Jos parisuhteessa on puheyhteys poikki, mutta seksiä edelleen on, tarkoittaa se sitä, että nimenomaan se kaveruus/ystävyys on loppunut. Jäljelle on jäänyt pelkkä panosuhde.

Eipä ole kukaan osannut tiivistää totuutta näin hyvin kun tämän mielipiteen kirjoittaja kahdessa viimeissä lauseessa !!! Olen eronnut 26v kestäneestä avioliitosta juurikin siksi ,että suhde oli pelkkä panosuhde.5 viimeistä vuotta repivätkin itsetuntoni ja naiseuteni täysin rikki.Yleisesti opetetaan ,että kun seksi loppuu niin avioliitto on tuhoon tuomittu.Näin varmaan onkin ,mutta kun sen seksin pitää olla muutakin kuin pano.Ex-mies vaati panoa usein.Muuten koko suhde oli pystyynkuollut.Minulla ei ole minkäänlaisia muistijälkiä hellyydestä enkä voi kuvitellakaan seurustelevani tai edes tapailevani ketään.Näinkin voi käydä jos liian kauan tyytyy sellaiseen suhteeseen mikä ei anna mitään muuta kuin sen mekaanisen panon.