Mikä on elämäsi järkyttävin vakava tapahtuma jota olet joutunut todistamaan?

Appeni kuoli syliini noin 1,5 kk sitten. Näen jatkuvasti painajaisia ja koen syyllisyyttä hänen menehtymisestään.

Vierailija kirjoitti:

Olin muutama kesä sitten rannalla ottamassa aurinkoa. Yhtäkkiä vierestäni muutaman metrin päästä viuhahti ohi jokin - rannan parkkipaikalla ollut auto valui rantaa pitkin alas jokeen. Sen jälkeen kuului kiljuntaa, ja huomasin takanani miehen, jonka päältä auto oli kulkenut. Mies oli pahasti ruhjeilla ja vääntynyt, häntä ei pystytty elvyttämään. Mies kuoli vammoihinsa.

Rovaniemen tapaus. Ei tainnut koskaan selvitä, että oliko autossa käsijarru päällä vai ei.

Kokoomuksen nousu Suomen suurimmaksi puolueeksi.

Elvytin vaimoani hänen saatuaan sydänkohtauksen. Näen silloin tällöin painajaisia. Vaimo jäi onneksi eloon.

Lemmikkimme (koira) vienti viimeiselle piikille ja jäähyväiset. Yhdessä miehen ja tyttären kanssa. Emme halua enää kokea vastaavaa joten uutta ei oteta.

Vierailija kirjoitti:

Oman lapsen elvyttäminen sydänpysäyksen jälkeen.

Varmasti kamala kokemus. Itse elvytin omaa isäöni hänen saatuaan sydänkohtauksen. Ei siinä ollut muuta vaihtoehtoa. Isä selvisi ensimmäisestä sydänkohtauksesta. Valitettavasti hän sai myöhemmin uuden infarktin ja menehtyi. Ikävä on kova.

En osaa ihan eritellä mikä olisi kamalin. Kaikki liittyvät lapsuuteeni ja isäni tuhoavaan alkoholin ja huumeiden käyttöön. Isä oli äitiä vastaan väkivaltainen. Mieleen tulee esim juhannus, jolloin olin vanhempieni kanssa saunassa. Isä alkoi saunassa riehumaan ja uhkasi tappaa äitinä. Tappelua käytiin pienessä mökkisaunassa tulikuuman kiukaan ääressä. Pelkäsin kuollakseni. Samoin ne kerrat, kun isä heilui puukon kanssa, olivat aika karmivia.

Olen nähnyt miehen hukkuvan Rovaniemellä Kemijokeen. Putosi sillalta ilmeisen humalassa ja vajosi pinnan alle heti. Ambulanssi ja sukeltajat  tulivat, kun eräs pariskunta ilmeisesti hälytti, ja saivat miehen ylös. Meni aikaa kuitenkin niin kauan, että arvasin, ettei selviä.

Olin 15-vuotias. Ei siitä mitään traumoja jäänyt onneksi, mutta en voi unohtaa koskaan sitä näkyä. Tämä oli kuitenkin oma valintansa, koska keikkui ensin kaiteella ja horjahti siitä sitten alas tummaan ja vuolaasti virtaavaan veteen. Yritin huutaa, että tulisi alas, mutta ei kai kuullut. Olin aika lähellä ja näin mitä tapahtui.

Nämä molemmat tapaukset liittyvät koiriin.

Toisessa tapauksessa olin näkemässä, kun auto ajoi melko lujaa talon ohi, kun talon pihassa olleet kaksi koiraa juoksivat tielle auton eteen. Kuski yritti parhaansa mukaan tehdä äkkijarrutuksen, mutta toinen koira jäi alle. Se ei kuollut, mutta selvästi loukkaantui ja lähti kivusta ulisten juoksemaan pois paikalta. Se ääni ei hevillä unohdu. Myöhemmin sain tietää, että se koira oli löytynyt metsästä kuolleena, tämä tapahtui siis maalla missä oli paljon metsää.

Toisessa tapauksessa taas nuori koiranpentu yritti saada vanhempaa, melko isokokoista koiraa leikkimään kanssaan, mutta ei selvästi ymmärtänyt vanhemman koiran viestiä, kun se ei halunnut leikkiä. Sitten yllättäen vanhempi koira tarttui nuorempaa koiraa niskasta kiinni suullaan ja ravisteli sitä sen verran rajusti ilmassa, että pentu jouduttiin viemään eläinlääkärille. Tilanne oli minusta, pienestä lapsesta todella järkyttävä ja jotenkin sen teki erityisen järkyttäväksi se, että paikalla ollut vuoden ikäinen veljeni alkoi itkemään jolloin aikuiset alkoivat lohduttamaan häntä kun taas minua vain käskettiin olemaan hiljaa, kun minäkin aloin itkemään. Jotenkin vain järkytti, kun minut tavallaan hylättiin, eli minua ei lohdutettu, vaikka tilanne järkytti minuakin. Vieläkin muistan, kuinka aikuiset jättivät 4-vuotiaan yksin itkemään vain siksi, että olin niin iso, kun taas veli ja koiranpentu saivat kaiken huomion ja lisäksi pelästyin, että se koiranpentu kuolee, vaikka siinä tilanteessa tunsin olevani arvottomampi kuin se pentu.

Kun seisoin sairaalasängyn vieressä katsomassa kun melko nuoren isäni hengityskone kytkettiin pois päältä ja hän nukkui pois. Tästä ei ole vielä kauaa aikaa mutta en usko, että se päivä unohtuu ikinä. Ensimmäistä (ja toivottavasti viimeistä) kertaa näin jonkun todella kuolevan ja se kyllä muutti täydellisesti ajatukseni kuolemasta.

Lapseni syntymä, joka kuitenkin päättyi hyvin.

Olin synnyttämässä paikallisessa sairaalassa, jossa oli vielä silloin synnytysosasto mutta ei teho-osastoa ja ilta-aikana lääkärikin päivysti, ei siis ollut sairaalassa päivystämässä. Mitään ongelmia ei ollut odotettavissa etukäteen, mutta vauva vaatikin välitöntä tehohoitoa ja leikkausta. Lääkärin paikalle saaminen ja vauvan kuljettaminen yliopistolliseen sairaalaan viivästytti pahasti hoidon aloittamista, mutta onneksi siitä koitunut loppujenlopuksi mitään vahinkoa, mutta mahdollisuus pysyvään vaurion oli.

Tästä syystä en ole ikinä kannattanut pienten sairaaloiden synnytysosastoja. Ne ovat kivoja kun kaikki sujuu, mutta jos jotain vakavaa sattuu, ei tilanne ole ollenkaan sama.

Lapsena näin myös isäni vakavan loukkaantumisen peltotöissä. Olin 8-vuotias ja olen sulkenut asian mielestäni, koska muistan hetken ennen onnettomuutta ja sitten seuraava muistikuva on ambulanssin lähteminen pihalta. Olen kuitenkin nähnyt koko onnettomuuden sekä juossut pellolta kotiin ja hakenut äitini, mutta tästä en muista mitään.

Isoveljeni kuolema.

Vierailija kirjoitti:

Kokoomuksen nousu Suomen suurimmaksi puolueeksi.

Varmasti kamala kokemus. Voin kuvitella. Hui hitto! Voimia.

Oma isä tajuttomana keskellä yötä olohuoneessa, verensokeri laskenut liian alas diabeteksessa. Olin 7, soitin ambulanssin ja jossain aivojen takaosassa pelkäsin hiljaa, että faija kuolee siihen. Muistan vaan kun ambulanssi tuli, en mitään muuta. Siitä selvittiin säikähdyksellä.

Motarilla tuoreen kolaripaikan ohi, ensimmäinen kerta kun näin kuolleen ihmisen. Onneksi ei ollut mitään karmeaa verilammikkoa ympärillä, siisti ruumis. Kyllä se kylmää.

Oma ystävä aamuyöllä junan alle ja tätä seuranneet hautajaiset. Vanhemmat olivat täysin poissa tolaltaan, pienemmät sisarukset eivät tainneet edes tajuta veljen lähteneen lopullisesti. En tiedä kumpi oli surullisempaa. 

Onpa tämä ketju raskasta luettavaa.

Olin 10v. Koirani karkasi ja seuraavana päivänä se oli raahautunut pihallemme, pahasti haavoittuneena, ilmeisesti auton alle jääneenä. Yksi luu törrötti ihon läpi ja oli veressä. Koira eli. Vanhempani veivät sen eläinlääkäriin, missä se lopetettiin. Nyt vain mietin, mikseivät vanhempani lopettaneet sen kärsimyksiä siinä pihalla.

Vierailija kirjoitti:

Oma isäni (tai 'isäni', en suostu ajattelemaan tuota sadistia isänäni) on pahoinpidellyt minua satoja kertoja. Väkivalta on ollut rajua ja traumatisoivaa, esim hakattu esineillä, kuristettu kurkusta, vedetty tukasta lattialla, heitelty seinille.

Isä korkeahkossa asemassa oleva virkamies ja 'silmäätekevä'. Ulkopuolisesti katsoen hyvä perhe. Mutta sisällä riehui sadistinen psykopaatti joka rääkkäsi lapsiaan ja vaimoaan.

En ole päässyt yli enkä unohda koskaan. Olen itse ns. 'menestynyt', johtunee siitä että minusta lapsuuteni takia tuli ylisuorittaja ja taistelija (joka ei oikeasti ole ollenkaan niin urhea miltä näyttää muiden silmiin).

Ei ole mitään hirveämpää tunnetta kuin taistella kuolemanpelkoa vastaan pienenä avuttomana lapsena, jota oma vanhempi kiduttaa.

Mä ahdistun tällaisista jutuista tosi paljon ja uskottelen ettei maailmassa oikeasti tapahdu näin kauheita asioita. Olen todella pahoillani puolestasi.

Oman lapseni nuoren elämän hukkaan meneminen huumeongelman vuoksi. Avuttomuus kun mikään ei auta muuttamaan tilannetta

Vierailija kirjoitti:

Kolmen, sattumanvaraisesti valikoituneen naisen ampuminen ravintolan eteen :-( Ei missään vaiheessa tullut tosin kunnon shokkia, vaan jotenkin epätodellinen olo.

Sä näit sen Imatran ampumistapauksen?

Vierailija kirjoitti:

Olin muutama kesä sitten rannalla ottamassa aurinkoa. Yhtäkkiä vierestäni muutaman metrin päästä viuhahti ohi jokin - rannan parkkipaikalla ollut auto valui rantaa pitkin alas jokeen. Sen jälkeen kuului kiljuntaa, ja huomasin takanani miehen, jonka päältä auto oli kulkenut. Mies oli pahasti ruhjeilla ja vääntynyt, häntä ei pystytty elvyttämään. Mies kuoli vammoihinsa.

Oliko se tämä tapaus? Muistankin sen.

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2015021619204910_uu.shtml