Lue keskustelun säännöt.
Kompromissien teko parisuhteessa hankalaa
05.07.2017 |
Olen ollut naimisissa mieheni kanssa nyt 6 vuotta. Pikku hiljaa joudun myöntämään hänen olevan ainakin yhdessä asiassa oikeassa: minä olen huono tekemään kompromisseja. Olen niin tottunut elämään oman pääni mukaan, suunnittelemaan tulevaisuutta omien toiveideni mukaisesti ja tekemään ratkaisuni yksin, että komromissien teko suhteessa on yhä minulle vaikeaa. Pystyn siihen kyllä, mutta niin usein kompromissi kuitenkin vähän kalvaa sisintäni.
Esimerkkinä: olemme muuttamassa kerrostalosta Helsingin kantakaupungista kauemmas rivitaloon, josta minun työmatkani pitenee, mutta mies viihtyy paljon nykyistä paremmin. Hän on toivonut pari vuotta, että muuttaisimme omakotitaloon jonnekin metsään, joka ajatuksena ahdistaa minua todella. Eli ratkaisu on erinomainen kompromissi ja itsekin tykkään uudesta kodista ja olen ihan innoissani. Silti nyt, kun vanhalta kotikadulta on myynnissä aivan täydellinen pikkukaksio, haikailen sen perään. Pohdiskelen keskenäni niin paljon (varmasti aivan liikaa) ja unelmoin, että jään herkästi jumiin näihin yksin hellimiin unelmiini.
Puolison kanssa olemme joissain asioissa niin erilaisia, että todellisuudessa toteutettu ratkaisu yhteisen elämän edistämiseksi on monasti ainakin osin erilainen kuin henkilökohtainen unelmani. Tämä on ihan ok, koska lopulta olen tosi sopeutuvainen ja tykästyn aina uuteenkin. Mutta välillä mietin, olemmeko liian erilaisia tai olenko vain liian itsenäinen avioliittoon, kun kaikkein onnellisimmillani saattaisin olla, jos tekisin vain kaiken ihan niin kuin itse haluan. Toki olisin myös yksinäisempi (koska ei mies rinnalla oikkujeni perässä roikkuisi, ei tämä eikä kukaan muukaan, yhteistyötä on tehtävä).
Onko kompromissien teko hankalaa kenellekään muulle?
Kommentit (9)
No hei, on pikkuisen eri asia tehdä kompromisseja asuinpaikasta kuin kevätverhojen väristä! Aika monet tuntemani ihmiset (ja myös minä itse) eivät muuttaisi kantakaupungista yhtään mihinkään ja tekevät siitä jopa kynnyskysymyksen parisuhteen aloittamiselle. Oma elinymäristö vaikuttaa omaan ympäristöön todella paljon.
Sellaisia kompromisseja, jotka vähentävät omaa onnellisuutta, ei kannata tehdä. Väität, että olet sopeutuvainen ja lopulta tykästyt yhdessä sorvattuihin ratkaisuihin, mutta onko se totta? Hyvä, jos se on, mutta ole rehellinen itsellesi.
Jos huomaat usein ajattelevasi: "asiat menivät hyvin, mutta ne eivät menneet sillä lailla kuin minä halusin, ja se harmittaa", suosittelen improvisaatioteatterikurssia. Siinä oppii kuuntelemista, joustavuutta ja rakentamaan yhdessä hienoja ja hauskoja juttuja. Täsmälääkettä kontrollifriikeille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toki, asuinpaikka on iso kompromissin aihe. Mutta minusta on täysin epärealistista tehdä kantakaupungista asumisesta kynnyskysymystäkään. Itsellänikin mieli voi muuttua vuosien saatossa, miten voisin valita kumppanin sillä perusteella, että hän haluaa juuri sillä hetkellä tismalleen samoja asioita. Jos sillä perusteella valitisin, jäisin varmasti yksin, niin ristiriitaisia on osa omistakin toiveistani.
Mutta itse asiassa olen nuorempana harrastanut improvisaatiota, ja nautin siitä kovasti! Se onkin varmaan tehnyt hyvää siinä mielessä, että pienissä asioissa olen tosi joustava. Ja isommissakin oikeastikin sopeutuvainen: en aikanaan halunnut muuttaa nykyiseenkään asuntoon pienemmästä, mutta vuosien saatossa rakastuin aivan täysin tähän ja näihin nurkkiin. Olen siis kai vain muutosvastainen. :P
AP
Hei.
Syytät itseäsi huonosta kompromissien tekokyvystä.
Kuitenkin viestissäsi ilmenee, että ymmärrät ja kuulet myös miehesi näkökantoja. Minusta ei vaikuta siltä, että olisit välinpitämätön ja itsekäs määräilijä.
Ehkä enemmän kyse on henkisestä elastisuudesta. Sitä voi onneksi elämässään harjoittaa ja lisätä, eli kukaan ei ole 'määrätty' olemaan joustamaton.
Joustava ja elastinen ihminen kyllä näkee omat tarpeensa ja mahdollisen ristiriidan. Mutta hän pystyy enemmän siihen, että näkee kulloisenkin tilanteen hyvät puolet, mahdollisuudet ja edut (kun taas joustamaton näkee kärjistetysti ilmaisten huonot puolet, uhkat, riskit ja huolet). Joustava, elastinen mieli uskoo voivansa elää turvassa vaikka olosuhteet muuttuisivatkin: turva ei ole 'sidottu' esim. kaupunginosaan tai muihin ulkoisiin tekijöihin. Kysymys on sopeutumiskyvystä. Ihmiskuntakin on sopeutunut erilaisiin lämpötiloihin, ruokavalioihin ja maastoihin historiansa aikana.
Kyse ei siis ole siitä, että kiellät omat tunteesi ja tarpeesi, vaan jos haluat lisätä joustavuutta ja sopeutumista, pyrit uskomaan muutoksessakin säilyttämään itsesi, turvasi ja mahdollisuutesi avoimina.
Mitä ajattelet tästä?
KirkkoSisko kirjoitti:
Hei.
Syytät itseäsi huonosta kompromissien tekokyvystä.
Kuitenkin viestissäsi ilmenee, että ymmärrät ja kuulet myös miehesi näkökantoja. Minusta ei vaikuta siltä, että olisit välinpitämätön ja itsekäs määräilijä.
Ehkä enemmän kyse on henkisestä elastisuudesta. Sitä voi onneksi elämässään harjoittaa ja lisätä, eli kukaan ei ole 'määrätty' olemaan joustamaton.
Joustava ja elastinen ihminen kyllä näkee omat tarpeensa ja mahdollisen ristiriidan. Mutta hän pystyy enemmän siihen, että näkee kulloisenkin tilanteen hyvät puolet, mahdollisuudet ja edut (kun taas joustamaton näkee kärjistetysti ilmaisten huonot puolet, uhkat, riskit ja huolet). Joustava, elastinen mieli uskoo voivansa elää turvassa vaikka olosuhteet muuttuisivatkin: turva ei ole 'sidottu' esim. kaupunginosaan tai muihin ulkoisiin tekijöihin. Kysymys on sopeutumiskyvystä. Ihmiskuntakin on sopeutunut erilaisiin lämpötiloihin, ruokavalioihin ja maastoihin historiansa aikana.
Kyse ei siis ole siitä, että kiellät omat tunteesi ja tarpeesi, vaan jos haluat lisätä joustavuutta ja sopeutumista, pyrit uskomaan muutoksessakin säilyttämään itsesi, turvasi ja mahdollisuutesi avoimina.Mitä ajattelet tästä?
Suorastaan hämmentävän osuvasti analysoitu! Näin todella taitaa olla. Kykenen kompromisseihin, mutta kun asiat eivät mene niin kuin itse suunnittelen tai olen alun perin toivonut, kytee sisimmässäni jonkin aikaa juuri kuvaamasi kaltainen epävarmuus. Itseni menettämisen pelko ja etenkin tuo mahdollisuuksien mukamas lopullinen sulkeutuminen ovat vahvasti läsnä isompien kompromissien äärellä. Vaikka todellisuudessa harva päätös on ehdottoman lopullinen (pois lukien lasten hankkiminen). Mies on koettanut valaa uskoa juuri sillä, että esimerkiksi tuosta nyt edessä siintävästä rivitalosta voi aivan hyvin muuttaa parin vuoden päästä pois ja myydä rotiskon vaikka alihintaan. Mutta juuri tuon kuvaamasi "epäelastisuuden" takia tulevaisuuteen luottaminen kompromissin kohdalla on hankalaa.
Yllättävää sinänsä, että yksin eläessäni ja omia päätöksiä tehdessäni koen luottavani, että pärjään ja kaikki järjestyy. Siksi olen kuvitellut, että kyse on kompromissinsietokyvystä. Mutta jotenkin siis ilmeisesti tämä epävarmuus itselläni liittyy siihen, kun en ole yksin ohjaksissa, pelkään jotenkin menettäväni itseni ja kykyni sopeutua.
Miten voisin tätä kehittää?
AP
Minusta on normaalia, että isot elämänmuutokset aiheuttavat myös epävarmuutta ja osittain voi jopa kaduttaa. Olet kuitenkin ilmeisesti myös positiivisilla mielin tulevan kodin suhteen, joten sitä kohti vain. Kuten sanot itse, asuinpaikkaa ei ole pakko päättää loppuelämäksi, voitte muuttaa takaisin jos ei suju!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta sinä ap olet melkoisen hyvä tekemään kompromisseja, monihan ei edes ymmärrä mitä se tarkoittaa ja elämän ratkaisut on oikeassa ja väärässä olemista.
Ehkä onkin sitten niin, ettei kompromissien tekeminen itsessään ole minulle ylivoimaista. Muutoksen, silloin kun se ei lähde sataprosenttisesti omasta haluista ja toiveistani, hyväksyminen sen sijaan on vaikeampaa. Ja juurikin tuo luotto siihen, että yllättävästä ratkaisusta huolimatta kaikki menee ihan hyvin, voin silti olla oma itseni, mahdollisuudet valita pysyvät avoimina eikä mikään ovi sulkeudu lopullisesti. Koetan keksiä, miten lisätä tätä joustavuutta ja itseluottamusta, mutta jo tiedostaminen auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toki, asuinpaikka on iso kompromissin aihe. Mutta minusta on täysin epärealistista tehdä kantakaupungista asumisesta kynnyskysymystäkään. Itsellänikin mieli voi muuttua vuosien saatossa, miten voisin valita kumppanin sillä perusteella, että hän haluaa juuri sillä hetkellä tismalleen samoja asioita. Jos sillä perusteella valitisin, jäisin varmasti yksin, niin ristiriitaisia on osa omistakin toiveistani.
Mitä järkeä on alkaa vakavaan suhteeseen, jos itse tietää haluavansa ehdottomasti lapsia ja toinen ei, tai jos haluaa asua kaupungissa ja toisella on kiire maaseudun rauhaan? Nämä ovat minusta niin kohtuullsia kynnyskysymyksiä kuin voi olla.
Ja niin kuin olisin toivonut, etten ole ainut omapäinen ahdistuja! :)
AP