Nykyajan nuorilla aikuisilla on tosi olemattomat tiedot lähihistorian arjesta. Millaiseksi kuvittelette isovanhempienne nuoruuden arjen?

Saman olen huomannut. Arviot vippaa herkästi 50 vuodella ja edustaa jotain Koiramäki-tyyppistä maailmaa.

Isoäitini (synt. 1917) nuoruudessa noin 18-v:na alettiin käydä latotansseissa, joista lähes aina löytyi kumppanikin. Naimisiin mentiin noin 21-22v:na koska ennen aamenta ei saanut harrastaa seksiä. Jotkut uskalsi kokeilla, ja jos nainen tuli raskaaksi niin nuorelleparille tuli kiire naimisiin ennen kuin vatsa alkoi näkyä. Kotona tehtiin toimeliaasti kaikki työt talonrakennuksesta karjanhoitoon. Puolisosta eroaminen olisi ollut niin suuri häpeä, että isotkin vaikeudet ratkaistiin keskustelemalla. Jos kotitöiltä jäi aikaa niin kaikkialla maassa vallitsi sodan jälkeinen työvoimapula, ja vähäisenkin kurssin käyneet pääsi hyväpalkkaisiin vakitöihin joita riitti aina eläkeikään asti.

Oma isoäiti on 70v, onhan hän juttuja kertonut.. 

Lapsena asuivat talossa missä oli vain yksi tupa. Kaikki nukkui samassa tuvassa. Ei ollut sisävessaa tai lämmintä vettä. Kävivät kerran viikossa yleisessä saunassa. Äitinsä hemmotteli mummiani. Tytöille laitettiin permanentit, ostettiin prinsessamekot ja hienot kengät. Lapsuus oli ilmeisen hyvää. Paitsi kunnes mummini äiti kuoli, suku hylkäsi. Piti tulla toimeen pitkälti omillaan, koska isästä ei ollut ottamaan vastuuta  yksin perheestä; kotitöistä yms. 

Tuli raskaaksi avioliiton ulkopuolella. Se oli siihen aikaan häpeä. Sai paljon arvosteluja, haukkuja. Sukulaisten vaatimuksia että pitää antaa lapsi adoptioon. Päätti kuitenkin pitää lapsen (äitini). Sairaalassa kätilö ekana kauhisteli likaisia jalkoja ja ison mahan kanssa piti alkaa jalkoja pesemään kesken supistusten. Lapsivesi oli aivan vihreää, mutta mitään ei tehty siihen aikaan asialle. Kaikki onneksi kuitenkin meni hyvin. Homma oli pitkälti herran haltuun. 

Tapasi uuden miehen ja menivät naimisiin. Mies adoptoi äitini. He elivät miehen vanhempien rakentaman talon yläkerrassa. Siellä taisi jo olla normaalit mukavuudet. Sisävessa, juokseva lämmin vesi. Lapsi vietiin hoitoon vauvana. Vauvanhoidosta olen kuullut että vauvoja makuutettiin ekat puoli vuotta - vuoden vaan sängyssä ja rattaissa. Silloin ajateltiin että lapsi on hauras eikä sitä sovi paljon retuutella. Mummi halusi aamuisin nukkua kun vauva heräsi, joten pisti vaunukoppaan jalkapeiton päälle ja toivoi ettei vauva pääse karkuun... vauvoille tosiaan syötettiin pottua ja lehmänmaitoa. Kahvia, teetä, pullaakin jo pienestä pitäen. Huutaville annettiin sokeria suuhun jotta hiljenee. Naiset hoiti tuolloin (-60) luku kodin että palkkatyöt. Suomalainen nainen on aina ollut työteliäs, vastoin yleisiä luuloja. Miehistä ei paljon kotona apuja ollut, paitsi satunnaisiin miesten töihin. Pappani ei osaa edes kaupassa itse käydä saatikka ruokaa valmistaa, ei edes näin vuonna 2017. 

Eli siis joo... elämä on ollut kovaa. Toisaalta taas ei. Töitä on ollut jo nuoresta, toisaalta niitä töitä on aina ollut lähes kaikille siihen aikaan. 60 luvun jälkeen alkoi ylämäki. Siinä kohtaa isovanhemmillani oli jo kolme lasta ja oma kerrostaloasunto. Missä ihan nämä samat mukavuudet mitä keskivertoperheellä nykyäänkin on.... ei oo tarvinnut nyrkkipyykillä pestä taikka jauhaa itse leipiä viljoista saakka pöytään. 

Omat isovanhempani olivat syntyneet 1870-1880 -luvuilla ja elämä oli ankeaa itsenäistymiseen asti. Sitten alkoi tulla tavaraa kauppoihin eikä kaikkea tarvinnut tehdä itse. Aikaismmn ostettiin vain suolaa, kahvia ja sokeria. Heidän elämänsä oli kuin Koiramäki-kirjoista. Sähkökin tuli tähän kylään vasta 1970-luvulla. Isän vanhempien taloon tuli sähkö vasta 1987, olivat itse kuolleet jo 1960-luvulla.

Kuvitelkaa elämää ilman sähköä. Patteriradio ja sanomalehti sentään oli.

Aikakäsitys on ollut aivan toinen. Sadepäivinä nukuttiin ja poutasäällä saatettiin tehdä ulkotöitä viikko putkeen. Kiirettä pidettiin köyhyyden merkkinä. Ne juoksi paikasta toiseen joiden leipänsä edestä oli pakko. Muut voi ottaa lungisti ja sovittaa sanansa juuri niin verkkaisiin lauseihin kuin mieli teki. Ja toiset kuunteli ja ymmärsi.

Minun isovanhemmat olivat lapsia joskus 1900-luvun alussa. Silloin elämä oli hyvin alkeellista verrattuna nykyaikaan. Lapsitakin kuoli varmasti jotain puolet ennen aikuisikää, kun ei osattu hoitaa kunnolla mitään tauteja. Kun lapsi sai vähän nuhaa, niin se paheni helposti vaikka keuhkokuumeeksi, jonka jälkitautina tuli vielä joku pahempi tauti, johon lapsi kuoli. Napatynkää ei ehkä osattu hoitaa kunnolla, niin että siihen pääsi vaikka hoitajan likaisista käsistä likaa ja lapsi kuoli verenmyrkytykseen. Ruokakin oli varmasti paljon vähemmän ravitsevaa kuin nykyään, ehkä juuri sitä perunaa, maitoa ja pahimmassa tapauksessa pettuleipää.

Mies melkein 36v kirjoitti:

Minun isovanhemmat olivat lapsia joskus 1900-luvun alussa. Silloin elämä oli hyvin alkeellista verrattuna nykyaikaan. Lapsitakin kuoli varmasti jotain puolet ennen aikuisikää, kun ei osattu hoitaa kunnolla mitään tauteja. Kun lapsi sai vähän nuhaa, niin se paheni helposti vaikka keuhkokuumeeksi, jonka jälkitautina tuli vielä joku pahempi tauti, johon lapsi kuoli. Napatynkää ei ehkä osattu hoitaa kunnolla, niin että siihen pääsi vaikka hoitajan likaisista käsistä likaa ja lapsi kuoli verenmyrkytykseen. Ruokakin oli varmasti paljon vähemmän ravitsevaa kuin nykyään, ehkä juuri sitä perunaa, maitoa ja pahimmassa tapauksessa pettuleipää.

Juuri näin. Ja tänä päivänä moni ei halua lapsia "tähän pahaan maailmaan". Ennen se paha on ollut, jo vastasyntyneelle, kun terveydenhuolto oli lapsenkengissä sairaalahoidosta puhumattakaan.

Vierailija kirjoitti:

Tuossa joku ehdotti vanhusten taukojumpalle "tuttuja liikkeitä" kuten viljan leikkuuta sirpillä ja rukilla kehräämistä.

Kumpaakaan tuskin nykyvanhukset - siis 1920-40 -luvuilla syntyneet - edes maaseudulla ovat tehneet. Maallakin useimmat ostivat tuolloin jo villalankansa kaupasta ja vilja niitettiin niittokoneella, ei sirpillä.

Tiedättekö te, millaista oli arkinen elämä tuohon aikaan? Oletteko koskaan kyselleet vanhemmiltanne/isovanhemmiltanne? Kannattaisi jutella, se on mielenkiintoista ja avaa silmiä.

Esimerkiksi pienten lasten hoito oli aika erilaista. Lehmänmaitoa ja mössättyä pottua työnnettiin jo hyvin pienillekin vauvoille ruuaksi, ja lapset hoituivat muiden töiden ohella. Hyväksi lastenkasvatukseksi riitti, että lapsilla oli ehjät vaatteet ja kaksi ateriaa, ja risua annettiin, jos ei tehnyt kotitöitään.

Lapsentahtisuudesta tai virikkeistä ei ollut puhettakaan, sanat keksittiin vasta 1980-luvulla.

Aloittaja on kyllä vähän pihalla väittäessään, että 20-40-luvuilla syntyneiden lapsuudessa edes maalla asuvilla ei olisi ollut niin alkeellista kuin mitä esimerkki esittää...

Isovanhempani ovat syntyneet 1926, ja todellakin heidän molempien kotona karstattiin ja kehrättiin langat itse. Olisi ollut haaskuuta olla tekemättä villoista mitään. Monesti lampaita pidettiinkin etekin villan vuoksi (eikä lihan vuoksi kuten nykyään). Liha oli ns. sivutuote.

Aloittaja sekoittaa nyt myös kaksi eri asiaa: niittämisen ja puimisen. Niittämiseen käytettiin viikatetta ja sillä korjattiin heinää. Sirpillä taas korjattiin viljaa ja se puitiin riihessä. Kummankaan isovanhempani kotona ei ollut puimuria. 30-luvulla tuli hevosvetoinen niittokone molempien kotiin, mutta edelleen heinät haravoitiin ja seivästettiin käsin. Myös viljat korjattiin edelleen sirpillä ja puitiin riihessä, ihan ihmisvoimin. Myös pellavat loukutettiin ja tehtiin kangasta.

Jauhotkin jauhettiin itse ja voit, viilit ym. tehtiin itse. Sähköt oli, mutta ei juoksevaa vettä (eikä tällöin luonnollisestikaan mitään sisävessaa, vaan ulkohuussi). Pihasauna lämpesi kahdesti viikossa. Pyykit pestiin käsin pyykkilaudalla hangaten joko saunassa tai järven/joen rannalla. Pesuaineena oli lipeästä ja jostain muusta (en muista kaikkia aineksia) tehtyä saippuaa. Ruokana oli aika usein perunaa ja naurista, myös erilaisia haudutettuja ohra- ja ruispuuroja tai velliä. Leipä oli iso osa ateriaa, ja sen päälle vedettiin usein sian silavaa. Lihaa ei ollut joka aterialla, ja se oli hyvin suolaista.

Jossain vaiheessa tanssit oli kiellettyjä, ja silloin nuoriso järjestikin salaa "nurkkatansseja".

Kenkiä ei ostettu joka lapselle, vaan niitä saatiin kuolleelta sukulaiselta tai keltä milloinkin. Jos ne olivat suuret, kärkeen laitettiin "sanomapaperia". Sukkia ei ollut, oli vain "jalkarättejä". Tämä siis heidän lapsuudessaan.

Että ei se mitenkään kaukana ole Koiramäki-meiningistä.

Ennen sotia oli kyllä maaseudulla usein alkeellista ja hevoset työkäytössä. Sotien jälkeen alkoi nopea maaseudun autioituminen ja kaupunkeihin muutto. Moni sai juoksevan veden vasta silloin. Vielä 1970-luvulla moni vanhemmassa talossa asunut eli ilman juoksevaa vettä kaupungeissakin.

Sen sijaan palstalla kysellään välillä älyttömiä, kuten että shoppailtiinko 1980- ja 1990-luvuilla. Silloin ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Että tällainen nelikymppinen voi olla joillekin jo muinaisjäänne.

Ulkohuussi, öljylamppu, puuhella jossa tiskivedet ja viikon ruuat. Kouluun käveltiin monta kilometsriä, kouluruoka oli yleensä kaurapuuroa ja myöhemmin taisi tulla jotain lihakeittoa. Kouluissa sai karttakepistä näpeille jos yskäisi väärässä paikassa. Ihmiset liikkuivat ulkona ja tunsivat metsänsä ja järvensä. Viina tehtiin itse. Lehmiä paimennettiin. Oli taikauskoa ja kirkonmenoja. Suku piti huolen omistaan. Nyt se lähin omainen saattaa olla joku viranomainen... Kaikilla sitäkään. Ihmisillä oli aikaa kyläillä ja vaihtaa kuulumisia. Elämän tarkoitusta ei kauheasti kai ihmetelty.

Kyllä mummo vois pyöriä haudassaan jos tietäisi mihin on menty. Sanoi eläissään jo moneenkin asiaan "hyite"...

Mun äiti (1940) etelä-Suomessa ja mun mies (1970) pohjois-Suomessa on eläneet hyvin samankaltaisen lapsuuden kauppa-autoineen, hevosineen, peltotöineen, ulkohuusseineen, pihasaunoineen... Mutsin vanhemmilla ei tainnut olla traktoria koskaan, appi hommasi sellaisen 1970-luvun lopulla.

Olen aiempien kirjoittajien kanssa samoilla linjoilla, kyllä omilla isovanhemmillani (synt. 20-luvulla) elo maalla oli vielä todella alkeellista. Sirppi ja viikate nyt eivät ole oikein koskaan edes käytöstä poistuneet, käytin niitä itsekin lapsena 80-luvun lopulla ja mummoni heilutti sirppiä ihan viimeisiin elinvuosiinsa asti 2000-luvun puolelle. Rukin käyttöä mummoni esitteli meille lapsen lapsille, kertoen miten hän nuoruudessa sitä käytti siskonsa kanssa.

Kyllä 40-50-luvulla vanhempieni lapsuudessa oli vielä hevoset työkäytössä, ei vielä silloinkaan ollut koneet korvanneet työtä. Muistan ihailleeni mummolan hevosvälttiä ja äestä.

Joten en kyllä samaistu ap:n kuvaamaan historiaan. Uskon että ero on ollut suuri kaupunkien ja maaseudun syrjäisten kylien välillä, ehkä ap:n kuvaus on enemmänkin tuota kaupunkien aikatahtia.

Kyllä vaan täälläkin on vinoutuneet käsitykset! Ihan vaan tiedoksi, että suurella enemmistöllä suomalaisista elämä 60-70-80-luvuilla oli paljon lähempänä nykyaikaa kuin 1800-lukua. Ne perheet, joissa ei ollut sähköä tai veskiä tai juoksevaa vettä olivat kyllä pienenä vähemmistönä, vaikka kyllä heitäkin oli.

Valitettavasti sota teki sen, että isovanhempamme vaikenivat menneistä. Itsekin kyselin mummoltani paljon asioita hänen aiemmasta elämästään, mutta vaikeneminen ei koskenut ainoastaan sota-aikoja vaan mummo ei suostunut kertomaan oikein mitään. Isoisäni mieli meni niin pahasti rikki sodassa, ettei hän pystynyt menneistä puhumaan.

Valitettavasti siis tiedämme kovin vähän näistä ajoista. Se on vaiettua aikaa.

Isovanhempani kuolivat nuorina, joten ensi käden tietoa en ole saanut. Mutta muilta sukulaisilta olen kysellyt ja lukenut paljon kaikkea.

Sanoisin, että Suomi on ollut hyvin voimakkaasti jakautunut 1900-luvun alkupuolella. Isäpuoleinen mummoni eli erittäin urbaania elämää, eikä ollut ikinä lypsänyt lehmää ennen kuin sota ja jälleenrakennus pakotti päälle kolmekymppisenä pientilalliseksi.

Sen sijaan äidinpuoleinen sukuni on asunut tiettömien taipaleiden takana. Äitinikin (40-luvulla syntynyt) vielä karstasi ja kehräsi itse lapsena.

Aika rankaksi kuvittelisin... sota-aika, vaarista tuli orpo, sitten tuli sodanjälkeinen pula-aika.. tuosta rukista vielä että sellainen mun mummolla on, oli maalaistalon tytär, nuorin yhdeksästä lapsesta...

Isoäitini syntyi 1912 ja isoisä 1907. Kaupunkilaislapsia olivat. Isoäiti päätti kansakoulun luokkansa priimuksena. Sukulaistäti tarjoutui maksamaan hänen jatko-opintonsa, mutta mummon vanhemmat eivät suostuneet. Mummo oli ainoa tytär ja vain perheen pojille kustannettiin oppikoulu. Mummo joutui töihin, kävi kai jonkinlaisen kotitalouskurssin tms. Mummo avioitui 20-vuotiaana, kun odotti vauvaa.

Isoisän ensimmäinen työpaikka oli teininä lähettitoimistossa, sitten opiskeli rakennusmestariksi, ajokortin ajoi parikymppisenä 20-luvulla. Minulla on se käsitys, ettei tuon ajan nuorten kaupunkilaisten elämä paljon poikennut nykyisestä. Paljon kävivät elokuvissa ja tanssimassa.

Viikatteen käyttö tuli tutuksi varmaan kesällä maalla sukulaisten luona käydessä.

Toisen puolen isovanhemmat asuivat maaseudulla. En tiedä maalaismummosta, kehräsikö hän rukilla. En muista hänen puhuneen siitä enlä nähnyt hänen kehräävän.

Isovanhempani ovat kaikki vuosikymmeniä sitten kuolleet eivätkä tarvitse jumppaa.

Kyllä meillä tuolla maalla niitetään pihasta pitkäksi venähtänyt heinä yhä edelleen viikatteella ja sirpillä. Vasta sen jälkeen saatetaan vetää ruohonleikkurilla ihan se oleskelupiha. Ulkohuussia käytetään edelleen.

Mummolassa lypsättiin käsin vielä 80-luvulla, kunnes kantturat vietiin teuraalle. Rukinkäyttöä on mummoni minulle opettanut ihan nostalgiasyistä, samoin häneltä opin villasukan kutomisen. Elämä oli erilaista kuin nykyisin, yhdestä talosta haettiin munia, toisesta tietynlaisia leipomuksia, kolmannen metsiköstä haettiin pähkinöitä jne. Mummo puolestaan oli se, jolle tuotiin lankoja, jotta hän tekisi lapasia ja sukkia. Minun mummolani tuntui olevan jonkinlainen kokoontumispaikka, jonne vähän väliä joku kyläläisistä piipahti.

Mummo on syntynyt 1930-luvun alussa eikä paljon kerro lapsuudestaan, joka hänellä oli melko kova. Isä kuoli hänen ollessaan vauva, ja äiti joutui pärjäämään yksin. Mummo ei ole kiertokoulua enempää kouluja käynyt. Sota-aikana elämä oli todella niukkaa. Mummo meni naimisiin vasta sotien jälkeen ja sai pari lasta päälle kolmikymppisenä. Heidät koulutettiin ylioppilaiksi paremman elämän toivossa.

Minä elin 50-luvun lapsuuteni nykyisen Vantaan alueella, rintamamiestalossa, huussi ulkona, ei juoksevaa vettä, kuten ei muillakaan siinä yhteisössä. Suurin ero nykylasten elämään on mielestäni, että olimme pienestä pitäen erittäin itsenäisiä. Ei sen ajan äideillä ollut aikaa kulkea lastensa kintereillä. Ensimmäisen koulupäivänkin aloitin ilman saattajaa. Tiesin, minne mennä kun olimme käyneet ilmoittautumassa. Koulutie kulki peltojen keskellä eikä valaistusta ollut.

Sen ajan lapset leikkivät aina keskenään, poissa aikuisten jaloista. Lasten leikkeihin sekaantuvaa aikuista olisimme pitäneet outona. Isommat huolehtivat pienemmistä. Uimassakin käytiin keskenämme ilman valvojaa, vaikka itse en osannut ensi alkuun edes uida. Uimassa oltiin yleensä koko päivä, eväänä pari ruisleivän siivua ja vettä pullossa. Kotiin tullessa hirmuinen nälkä eikä kenenkään mielessä edes käynyt jättää ateriaa väliin, ikinä.

Mistä aloittaja päättelee niiden kirjoittajien olleen nimenomaan "nykynuoria"?