Lääkärit ihmeissään nykynuorten menosta: Sairauslomalle pitää päästä ”kissan kuolemasta”

Tämä on selvää jatkumoa mielisairauksien lisääntymiselle. Kun 1987 syntyneistä joka kolmasa on saanut hoitoa mielenterveysongelmiinsa, 1997 syntyneissä tämä on joka toinen ja varmaan 2007 syntyneissä jokainen. Hypokondriakin tuntuu olevan yleistymään päin. Ehkä taustalla on se, että mainostus on saanut ihmiset kuvittelemaan, että jokainen asia voidaan hoitaa pillereillä ja sairauslomilla.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on selvää jatkumoa mielisairauksien lisääntymiselle. Kun 1987 syntyneistä joka kolmasa on saanut hoitoa mielenterveysongelmiinsa, 1997 syntyneissä tämä on joka toinen ja varmaan 2007 syntyneissä jokainen. Hypokondriakin tuntuu olevan yleistymään päin. Ehkä taustalla on se, että mainostus on saanut ihmiset kuvittelemaan, että jokainen asia voidaan hoitaa pillereillä ja sairauslomilla.

No tämä oli kyllä ihan uusi selitys tähän ongelmaan.

Onk naapurn kuolea roittav syu?

Mä en ylipäänsä ymmärrä miksi pitäisi oikeasti tehdä pää kainalossa töitä. Siis joo mikäs siinä jos onnistuu olla työpaikalla, mut kuka ottaa vastuun jos tapahtuu jotain? Itse ainakin olen paras arvioimaan omaa kuntoani. Itse jouduin vähän silmätikuksi töissä kun olin poissa kovan päänsäryn takia. En sitten oikeasti enää uskaltanut jäädä samasta syystä saikulle, työterveyslääkärin mukaan "töihin vaan" ja raahauduin töihin väkisellä, vaikka tiesin että en ole työkuntoinen. Tein sitten ihan törkeän paljon virheitä, käsittelen töissä mm. arkaluonteisia henkilötietoja. Eli hupsista vaan kun menikin väärälle ihmiselle toisten terveystiedot? Kaikki vaan sen takia, että oli hirvee päänsärky ja en oikeen hahmottanut henkilötunnuksia. Oisko vaan päästy kaikki helpommalla jos olisin ollut kotona niin ei pääsisi tapahtumaan moisia virheitä. Meni todella paljon työaikaa korjata näitä, pahoitella ihmisille ja ties mitä eli kaiken kaikkiaan tuli aika kalliiksi jos miettii kustannuksia :D 

Sama sitten jos on vaikka shokissa ja itkee vaan. Akuutilla stressireaktiolla voi kyllä saada sairauslomaa. Että oisko nyt parempi kuitenkin jos vastuullisissa töissä jäisi sinne kotiin, niin ei käy sellaisia katastrofeja mitä mulle kävi kun työkyvyttömänä olin väkisellä töissä.

Kun perheemme rakas koira yllättäen kuoli, oli onneksi perjantai. Saimme itkeä rauhassa viikonlopun ja maanantaina menin töihin. Joskin rupesin itkemään kun kerroin asiasta työkavereille. Jos koira olisi kuollut viikolla en olisi pystynyt menemään töihin tai olisin tietenkin pystynyt, mutta olisin vain itkenyt työhuoneessa, enkä ainakaan olisi ollut asiakaspalvelukunnossa. Kysyin työnantajaltani myöhemmin mielenkiinnosta, että olisinko saanut sairaslomaa. Ja vastaus oli, että jos ihminen voimakkaan surun takia ei voi keskittyä työntekoon, itkeskelee ja on muissa maailmoissa, niin toki hälle voidaan myöntää saikkua ja pitääkin myöntää.

Usein tunteva ja surun ulos työstävä ihminen on empaattisempi ja varmaan toipuukin surusta paremmin. Ei se välttämättä ole hyvä, että mennään väkisin töihin, ei näytetä surua vaan hampaat irvessä paahdetaan eteenpäin. Ja pitää myös muistaa, että itsemurhat ovat vähentyneet Suomessa. Voisko olla juuri senkin takia, että aina ei ole pakko jaksaa, jos ei kertakaikkiaan jaksa.

L.Garavito kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olin poissa töistä pari päivää, kun pitkäaikainen parisuhde päättyi eroon. Verenpaine huiteli pilvissä, päänsärky oli tolkuton ja itkeskelin. Sellaisessa kunnossa töihin?

Mikäli ihminen on noin heikko, niin on todennäköistä että hän oireilee muistakin asioista herkästi.

Tällaisten ihmisten työsuhteet on saatava purettua ilman irtisanomisaikaa.

Älä sinä tule huutelemaan muiden ihmisten heikkoudesta kun et mitään heistä tiedä. Itsellä ahdistus- ja paniikkihäiriö ja todellakin äärimmäisen stressaavat tilanteet, oli kriisi mikä hyvänsä, saavat aikaan fyysistä oireilua. Silti ollaan oltu työelämässä ja hammasta purren selvitty aina. Pari romahdusta on tullut mutta edelleen jatketaan, ja vain kiitosta olen töistäni saanut. Tule vain puhumaan heikkoudesta, niin voidaan alkaa analysoimaan sinun typeryyttäsi.

Työelämäkulttuuri on tosiaan muuttunut hektisemmäksi, kuten koko yhteiskunta. Välillä jossakin marketin kassajonossa ärsyttää mutta myös hymyilyttää, miten joku vanhan polven kassatäti tai setä ei pidä mitään kiirettä ostoksia hihnalla siirrellessä. Käynyt mielessä, että tuo varmaan säilyttää työkykynsä ja mielenterveyden pidempään ihan sillä omalla tahdillaan.

Ensimmäinen burn out ennen kolmekymppisiä koettu jo. Hullun lailla sai painaa töitä ja sitä jatkuvaa suorituspainetta.

Opettajat ja lastentarhaopet on ehkä pahimpia tunnollisia. Ne raahautuvat töihin vaikka pää kainalossa välillä velvollisuudentunnon vuoksi. Kollegat saavat passittaa kotiin, ettei koko ryhmä ja itse ole kipeänä sitten myös.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

:( Vaikka perheenjäsen ei olekaan samaa lajia, ei se tarkoita etteikö se olisi yhtä tärkeä perheenjäsen kuin esimerkiksi sisko tai isä.

No ei se nyt oikeasti ole. Sulla joko on todella huono lapsuusperhe tai et ole onneksesi vielä kokenut siskon tai isän kuolemaa. Kyllä se on paljon, paljon isompi ja surullisempi asia.

Sinulta voimme varmaan jatkossa kaikki tulla kysymään ketä meillä kaikilla muilla on lupa surra ja minkä verran?

On koettu kuolemat perheessä ja suvussa, myös lemmikkien. Raskasta hommaa joka kerta.

Kissan kuolema on paljon parempi syy kun krapula jonka takia monet ottaa saikkua. Tai keksitty vaiva kun sattuu kaunis kesäpäivä eikä huvita mennä duuniin. Jollekin se kissa voi olla ainoa perheenjäsen ja ainoa ystävä. Vain sellainen ihminen jolla ei koskaan ole ollut lemmikkiä kuvittelee ettei sitä voi surra.

Vierailija kirjoitti:

:( Vaikka perheenjäsen ei olekaan samaa lajia, ei se tarkoita etteikö se olisi yhtä tärkeä perheenjäsen kuin esimerkiksi sisko tai isä.

Ylläolevan postin yläpeukut, joita reilusti enemmän kuin alapeukkuja, todistavat kuinka sairasta väkeä tällä palstalla suurin osa on.

Vieläkin nostaa verenpainetta, kun puoliso lähti. Olin sairaalassa sen jälkeen osastolla, koska järkytys ja suru oli niin suuri. Asunnon uusi omistaja soitti, miksen ole siivonnut jääkaapin alusta tai pessyt ikkunoita. Hoitakoon itse. Ei missään asunnossa näitä ole tehty ennenkään vanhan omistajan puolesta, missä olen asunut. Työkyky oli täysi nolla. Perussiivouskin muuttoinen oli siinä vaiheessa ponnistus. Opiskelijana ei ollut rahaa palkata siivouspalvelua.

Työnantaja itse ehdotti, että voin pitää saikkupäivän, kun lemmikki yhtäkkiä kuoli. Onneksi joskus näinkin päin.

Vierailija kirjoitti:

Mä en ylipäänsä ymmärrä miksi pitäisi oikeasti tehdä pää kainalossa töitä. Siis joo mikäs siinä jos onnistuu olla työpaikalla, mut kuka ottaa vastuun jos tapahtuu jotain? Itse ainakin olen paras arvioimaan omaa kuntoani. Itse jouduin vähän silmätikuksi töissä kun olin poissa kovan päänsäryn takia. En sitten oikeasti enää uskaltanut jäädä samasta syystä saikulle, työterveyslääkärin mukaan "töihin vaan" ja raahauduin töihin väkisellä, vaikka tiesin että en ole työkuntoinen. Tein sitten ihan törkeän paljon virheitä, käsittelen töissä mm. arkaluonteisia henkilötietoja. Eli hupsista vaan kun menikin väärälle ihmiselle toisten terveystiedot? Kaikki vaan sen takia, että oli hirvee päänsärky ja en oikeen hahmottanut henkilötunnuksia. Oisko vaan päästy kaikki helpommalla jos olisin ollut kotona niin ei pääsisi tapahtumaan moisia virheitä. Meni todella paljon työaikaa korjata näitä, pahoitella ihmisille ja ties mitä eli kaiken kaikkiaan tuli aika kalliiksi jos miettii kustannuksia :D 

Sama sitten jos on vaikka shokissa ja itkee vaan. Akuutilla stressireaktiolla voi kyllä saada sairauslomaa. Että oisko nyt parempi kuitenkin jos vastuullisissa töissä jäisi sinne kotiin, niin ei käy sellaisia katastrofeja mitä mulle kävi kun työkyvyttömänä olin väkisellä töissä.

Siis joku oastosihteeri tms

Vastuullista työtä?

Kyllä minä olen sitä mieltä, että kukaan ei voi aina olla vahva ja työkykyinen. Mielestäni se on ihan inhimillistä, että joskus tulee romahduksia. Kukaan ei voi olla jatkuvasti joku superihminen tai robotti. Työelämäkin on nykyään aika sairasta monella työpaikalla... väkeä vähennetään jatkuvasti, yksin saa tehdä kolmen ihmisen työt, työpaikat on vaakalaudalla, on pätkätöitä pätkätöiden perään ja huono ilmapiiri... Joustoa ja venymistä vaaditaan jatkuvasti. Mitään kiitosta ei kuitenkaan koskaan saa. Ei ihme, että ihmiset uupuvat töissä. Siinä pitäisi vielä jaksaa henkilökohtaisia murheitaan ja kotiasioita. Mistä sitä kukaan tietää, minkälainen elämäntilanne toisella on. Ja jos työura kestää vaikka 40 vuotta, niin onko se loppupeleissä niin vakavaa, jos joskus sinä aikana ei kykene töihin henkisen tai fyysisen syyn takia.

En tiedä, ollaanko nykyään herkempiä tai ovatko mielenterveysongelmat lisääntyneet. Ehkä apua uskalletaan hakea herkemmin. Ja voisiko se olla syynä itsemurhien vähentymiseen. Mielestäni kenenkään ei ole aina pakko jaksaa.

On kokemusta työntekijästä, joka sairastui erittäin harvinaiseen sairauteen. Esimies ymmärsi, koska sattumalta oli sairastanut itse saman. Pääsi toipumaan rauhassa ja takaisin töihin pidemmän ajan jälkeen. Jo diagnoosin etsimisessä meni pitkä aika.

Vierailija kirjoitti:

Vieläkin nostaa verenpainetta, kun puoliso lähti. Olin sairaalassa sen jälkeen osastolla, koska järkytys ja suru oli niin suuri. Asunnon uusi omistaja soitti, miksen ole siivonnut jääkaapin alusta tai pessyt ikkunoita. Hoitakoon itse. Ei missään asunnossa näitä ole tehty ennenkään vanhan omistajan puolesta, missä olen asunut. Työkyky oli täysi nolla. Perussiivouskin muuttoinen oli siinä vaiheessa ponnistus. Opiskelijana ei ollut rahaa palkata siivouspalvelua.

Sula on varmasti vakava mt ongelma

Lääkäreiden tulisi jämäköityä. Jos joku haluaa suruunsa sairauslomaa, niin pitää opetella sanomaan, että kirjoitan palkatonta eli olet työkyvytön, mutta et sellaisesta syystä, että saisit palkkaa.