Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Tajusin, että mieleni ei olisi näin sairas jos olisin saanut lapsena apua
28.06.2017 |
Vanhempani erosivat ollessani pikkukoululainen n. 15 vuotta sitten ja jouduin muuttamaan äitini kanssa monen sadan kilometrin päähän isästäni. Molemmat vanhempani olivat tuolloin masentuneita, mutta minä en saanut muuta apua kuin muutaman perheneuvolakäynnin eron jälkeen.
Uudella paikkakunnalla en saanut minkäänlaista apua, vaikka oireilin edelleen voimakkaasti. En pystynyt esimerkiksi syömään koulussa ollenkaan eikä asiaa auttanut ollenkaan ainakaan se, että uusi opettaja pakotti syömään lautasen aina tyhjäksi. Piilotin sitten ruokaa taskuihini ja heitin lattialle. Taskuihin piilotettua ruokaa opettaja ei huomannut, mutta toisinaan ruokailun jälkeen lattialla olevan kyllä. Minun piti sitten kesken seuraavan tunnin mennä poimimaan ruuat pois lattialta ja muut lapset nauroivat. Äitini oli kyllä kertonut uudelle opettajalle siitä etten pysty syömään koulussa, mutta opettaja ei ilmeisesti ymmärtänyt. Usein itkin ja panikoin jo monta kertaa etukäteen jos ruokana oli jotain sellaista mitä en ainakaan saisi syötyä.
Terveydenhoitajallakin kävin, mutta minua ei laitettu mihinkään jatkohoitoon sieltäkään, vaikka olin reilusti alipainoinen.
Jotenkin kuitenkin pääsin jossain vaiheessa ala-astetta opettajan vaihtuessa noista ongelmista yli, mutta en tosiaan saanut ikinä käsiteltyä missään sitä traumaa minkä vanhempien ero ja isästä etääntyminen aiheutti. Nyt 15 vuotta myöhemmin olen mtt:n asiakas. Kärsin vaikeasta masennuksesta, ahdistuneisuudesta ja sosiaalisten tilanteiden pelosta. Luonnollisesti nyt on helvetin paljon vaikeampi yrittää purkaa noita traumoja kun olen kehittänyt haitallisia ajatusmalleja jo lapsesta saakka.
Olen katkera sokeille "ammattilaisille".
Kommentit (23)
Ap sun tarina olisi voinut olla omasta kynästäni! Lisäyksenä vielä perheväkivaltaa ja alkoholismia uuden miehen johdosta, vakava koulukiusaaminen ja nykyään olen varma omaavani myös epävakaan persoonallisuushäiriön. Ääh, juuri tuo "jos olisi jo lapsena saanut apua"...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vähän sama minulla. Olen ollut lapsesta asti masentunut ja pelokas. Sain kotona kärsiä skitsofreenisen äidin kohtauksista. Koulussa kiusattiin rumista vaatteista.
Painoin ekaluokalla 19 kiloa. Olin kuin luuranko. En syönyt mitään, ruoka jotenkin ahdisti minua. Äiti aina raivosi jos en pystynyt jotain syömään.
En oikein puhunut mitään, opettajien mielestä olin vähä-älyinen ja vaikea lapsi.
Häpesin kaikkea. Ryhmäleikit olivat vaikeita, koska en osannut kommunikoida muiden kanssa. Tykkäsin kyllä liikunnasta, mutta liikunnan ilo tapettiin täysin pakottamisella ja nöyryyttämisellä.
Pienenä pidin laulamisesta ja koripallosta. Liikunnanopettaja töksäytti joskus, että minä olen liian pieni pelaamaan koripalloa, en ikinä pääse joukkueeseen.
Viidennellä luokalla tuli äänenmurros. Kuoron johtaja sanoi, etten osaa laulaa ollenkaan ja minulla on "epätavallisen huono lauluääni"
Nykyään olen läski joka ei kehtaa laulaa karaokea vaikka aseella uhattaisiin.
Vierailija kirjoitti:
Mitä apua olisit sitten mielestäsi tarvinnut? :D
Jonkinlaista keskusteluapua varmaankin, jossa olisin saanut kertoa jollekin ulkopuoliselle, että mitä tunteita vanhempien ero minussa herätti. Jouduin pitämään kaiken sisälläni ja ehkä myös kielsin itseltäni joitain tunteita. Opettajan käytös sai minut häpeämään itseäni ja häpeän itseäni edelleen todella voimakkaasti.
ap
Minulle taas on helpotus tajuta että minkäänlainen apu ei luultavasti olisi minua auttanut.
Kaikki tämä on johtanut myös siihen että koen olevani taakka kaikille ja olisi parempi jos tappaisin itseni. Jos näen vielä joskus sen ala-asteen opettajan niin ajattelin kertoa ihan suoraan mitä mieltä hänestä olen.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meinasin ensin, etten kirjoita mitään, mutta jäin miettimään, että jos elämä olisi mennyt toisin, olisiko siltikkään varmaa, ettei mt.häiriöitä olisi?
Vierailija kirjoitti:
Meinasin ensin, etten kirjoita mitään, mutta jäin miettimään, että jos elämä olisi mennyt toisin, olisiko siltikkään varmaa, ettei mt.häiriöitä olisi?
Ei ole varma, olisihan ap myös voinut saada vanhemmiltaan mt-ongelmille altistavat geenit, tai niin huono tuuri ollut että jotain muuta traumatisoivaa olisi tapahtunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Masennukselle altistavat geenit eivät aiheuta masennusta, vaan tarvitaan ympäristön kuormittavia tapahtumia: menetyksiä (vanhempien avioero on sellainen), kiusaamiskokemuksia tms. jotta altistavat geenit "aktivoituvat" toimintaan. Itsessään jollekin altistavat geenit ei aikaansaa mitään, tarvitaan ulkopuolinen "sytyke".
Voi ap koen suurta rakkautta ja välittämistä sinua kohtaan, vaikken sinua tunnekaan, enkä varmaan koskaan tapaakaan. Ole sitkeä, etsi tukea ja apua vielä aikuisena, se ei ole milloinkaan liian myöhäistä saada. Olen varma, että jossain tuolla on auttaja, jolle voit kertoa sen kaiken nyt ja joka ei syyllistä ja hauku sinua heikoksi. Tai muutenkaan ilmeile, että oot itse syypää ja eihän tälle enää voi mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos on tarpeeksi herkkä ihminen niin ihan ne elämän jokapäiväiset kolhut ovat tuo sytyke. Nämä ihmiset masentuvat melkein missä lapsuuden oloissa tahansa. Olen itse tällainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko elämässäsi jokin asia mielestäsi hyvin? Mieti mistä voit olla kiitollinen tällä hetkellä. Tämä auttaa silloin kun tuntuu oikein vaikealta.
Vierailija kirjoitti:
Voi ap koen suurta rakkautta ja välittämistä sinua kohtaan, vaikken sinua tunnekaan, enkä varmaan koskaan tapaakaan. Ole sitkeä, etsi tukea ja apua vielä aikuisena, se ei ole milloinkaan liian myöhäistä saada. Olen varma, että jossain tuolla on auttaja, jolle voit kertoa sen kaiken nyt ja joka ei syyllistä ja hauku sinua heikoksi. Tai muutenkaan ilmeile, että oot itse syypää ja eihän tälle enää voi mitään.
Lässyn lässyn. Miksi et oikeasti tee jotain auttaaksesi jos kerran tunnet rakkautta ja välittämistä? Samanlaista paskaa mitä kaikki muutkin jauhaa. Paljon puhetta, vähän tekoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En syönyt koulussa, mutta eipä se minusta alipainoista tehnyt. Ihan normaalipainoisena pysyy, vaikka syö vain aamupalan, koulun jälkeen välipalan ja illemmalla päivällisen.
Toiseksi olet ihan itse omassa päässäsi siirtänyt vastuun tunteistasi muille yrittäen näin saada ainakin itsesi uskomaan, että jos muut olisivat tehneet toisin, sinun ei tarvitsisi kantaa nyt vastuuta itsestäsi.
Vanhempasi olivat masentuneita, masennuit itsekin? Tunsit että jäit yksin, ilman tukea ja haet rohkaisua vieläkin? Etene hitaasti, älä vaadi liikaa itseltäsi liian nopeasti. Hyvä jos saat jo apua. Monesti lasten pahoinvointi jää huomaamatta ja lapset eivät osaa pukea tunteitaan sanoiksi.
Tai sitten olisit. Mitä enemmän tunnen mielenterveysongelmaisia, sitä enemmän kallistun siihen suuntaan, että ongelmat johtuvat persoonan rakenteesta. Elämä on traumaattista. Se on täynnä epätäydellisyyttä, menetyksiä, yksinäisyyttä, pettymyksiä ja ulkopuolisuudentunnetta. Jotkut kestävät eivätkä reagoi sanottavammin, osa reagoi enemmän, ja joidenkin mieli suorastaan hajoaa. Usein tämä persoonan rikkonaisuus näkyy jo lapsena ja on perinnöllinen ominaisuus. Vastaavasti mieleltään monimutkaiset ovat usein henkisesti rikkaita ja lahjakkaita. Kukaan ei saa kaikkea elämässä; siihen on tyytyminen mitä saa ja onni on löydettävä itsestään. Uhriutuminen ei auta eikä vie eteenpäin. Jos toisia ihmisiä alkaa syyttää omasta pahasta olostaan, voi miettiä, mitä heidän elämässään on ollut. Mistä ap tietää, miten esimerkiksi opettaja on nähnyt hänen tilanteensa? Luokassa on ollut monta muutakin (oireilevaa?) lasta, ja opettajan omassa yksityiselämässä, terveydentilassa ja työolosuhteissa on voinut olla vaikka mitä, mistä ap ei ole tietoinen. Kovia vaatimuksia ihmiset lastaavat omasta onnestaan ulkopuolisille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi ap koen suurta rakkautta ja välittämistä sinua kohtaan, vaikken sinua tunnekaan, enkä varmaan koskaan tapaakaan. Ole sitkeä, etsi tukea ja apua vielä aikuisena, se ei ole milloinkaan liian myöhäistä saada. Olen varma, että jossain tuolla on auttaja, jolle voit kertoa sen kaiken nyt ja joka ei syyllistä ja hauku sinua heikoksi. Tai muutenkaan ilmeile, että oot itse syypää ja eihän tälle enää voi mitään.
Lässyn lässyn. Miksi et oikeasti tee jotain auttaaksesi jos kerran tunnet rakkautta ja välittämistä? Samanlaista paskaa mitä kaikki muutkin jauhaa. Paljon puhetta, vähän tekoja.
Vähän vaikea muuttaa kenenkään elämää, jokaisen on elettävä omansa itse, mutta toisten kannustuksella voi olla joskus arvaamattomat seuraukset, ei ehkä yhtenä kertana, mutta usein toistettuna. Eikö sinua ole ikinä kannustettu?
Minä olen nyt nelikymppisenä käynyt psykoterapiassa ja olo on alkanut korjaantumaan. Oletko sinä hakenut terapiaa?
Alue: Aihe vapaa
Mitä apua olisit sitten mielestäsi tarvinnut? :D