Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tajusin, että mieleni ei olisi näin sairas jos olisin saanut lapsena apua
28.06.2017 |
Vanhempani erosivat ollessani pikkukoululainen n. 15 vuotta sitten ja jouduin muuttamaan äitini kanssa monen sadan kilometrin päähän isästäni. Molemmat vanhempani olivat tuolloin masentuneita, mutta minä en saanut muuta apua kuin muutaman perheneuvolakäynnin eron jälkeen.
Uudella paikkakunnalla en saanut minkäänlaista apua, vaikka oireilin edelleen voimakkaasti. En pystynyt esimerkiksi syömään koulussa ollenkaan eikä asiaa auttanut ollenkaan ainakaan se, että uusi opettaja pakotti syömään lautasen aina tyhjäksi. Piilotin sitten ruokaa taskuihini ja heitin lattialle. Taskuihin piilotettua ruokaa opettaja ei huomannut, mutta toisinaan ruokailun jälkeen lattialla olevan kyllä. Minun piti sitten kesken seuraavan tunnin mennä poimimaan ruuat pois lattialta ja muut lapset nauroivat. Äitini oli kyllä kertonut uudelle opettajalle siitä etten pysty syömään koulussa, mutta opettaja ei ilmeisesti ymmärtänyt. Usein itkin ja panikoin jo monta kertaa etukäteen jos ruokana oli jotain sellaista mitä en ainakaan saisi syötyä.
Terveydenhoitajallakin kävin, mutta minua ei laitettu mihinkään jatkohoitoon sieltäkään, vaikka olin reilusti alipainoinen.
Jotenkin kuitenkin pääsin jossain vaiheessa ala-astetta opettajan vaihtuessa noista ongelmista yli, mutta en tosiaan saanut ikinä käsiteltyä missään sitä traumaa minkä vanhempien ero ja isästä etääntyminen aiheutti. Nyt 15 vuotta myöhemmin olen mtt:n asiakas. Kärsin vaikeasta masennuksesta, ahdistuneisuudesta ja sosiaalisten tilanteiden pelosta. Luonnollisesti nyt on helvetin paljon vaikeampi yrittää purkaa noita traumoja kun olen kehittänyt haitallisia ajatusmalleja jo lapsesta saakka.
Olen katkera sokeille "ammattilaisille".
Kommentit (23)
Vierailija kirjoitti:
Tai sitten olisit. Mitä enemmän tunnen mielenterveysongelmaisia, sitä enemmän kallistun siihen suuntaan, että ongelmat johtuvat persoonan rakenteesta. Elämä on traumaattista. Se on täynnä epätäydellisyyttä, menetyksiä, yksinäisyyttä, pettymyksiä ja ulkopuolisuudentunnetta. Jotkut kestävät eivätkä reagoi sanottavammin, osa reagoi enemmän, ja joidenkin mieli suorastaan hajoaa. Usein tämä persoonan rikkonaisuus näkyy jo lapsena ja on perinnöllinen ominaisuus. Vastaavasti mieleltään monimutkaiset ovat usein henkisesti rikkaita ja lahjakkaita. Kukaan ei saa kaikkea elämässä; siihen on tyytyminen mitä saa ja onni on löydettävä itsestään. Uhriutuminen ei auta eikä vie eteenpäin. Jos toisia ihmisiä alkaa syyttää omasta pahasta olostaan, voi miettiä, mitä heidän elämässään on ollut. Mistä ap tietää, miten esimerkiksi opettaja on nähnyt hänen tilanteensa? Luokassa on ollut monta muutakin (oireilevaa?) lasta, ja opettajan omassa yksityiselämässä, terveydentilassa ja työolosuhteissa on voinut olla vaikka mitä, mistä ap ei ole tietoinen. Kovia vaatimuksia ihmiset lastaavat omasta onnestaan ulkopuolisille.
Päinvastoin tuo on aloittajalta hyvä oivallus, että muut ovat hänen pahan olonsa takana ja syypäitä, ei hän itse. Koska niinhän se on. Saako sinusta toisia kohdella miten vaan, mutta syyllinen ei ole lainkaan?
Helpompihan se on parantua, kun tietää, ettei itsessä ollut vikaa, vaan muissa. Alkaa nähdä itsensä positiivismmin jne, kuin mitä ne paskiaiset antoivat ymmärtää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloitin juuri keskustelun, jonka olisin kyllä voinut tähänkin ketjuun kirjoittaa. Huomasin tämän vasta nyt.
Alue: Aihe vapaa
Tämä ei tue aloittajaa mitenkään. Aivan sama, kuin synnynnäisesti raajarikkoiselle sanottaisiin, ettei sinua voi auttaa sisustus- tms. ratkaisuilla eikä antaa proteesia, koska tuo oli synnynnäistä.