Pää hajoaa! Mitä sanoa, että saa todellakin avun?

En ehdi kamalasti kertomaan, mutta mulla on vuosia sitten todettu burn out kun puhkesi vakavia sairauksia useita, tuli ero, lapseni sairastui pahasti (toisen hoito nyt tasapainossa , mutta hoito sitovaa ja minä ainoa).
Apua en arkeen ole saanut mistään, en mistään. Lastensuojelut ja kaikki koluttu on.
Katsotaan, ettei lapsillakaan ole hätää kun huolehdin heidät ja kodin.
Yrittänyt aktiivisesti saada itselleni apua, jotta pystyisin jatkossakin nuo asiat huolehtimaan (kamala huomata ettei apua saa ja se lisää paineita. En saisi sairastua, mun on pakko kestää).

Tukiverkostoa ei juuri ole. Kaikki joko liian vanhoja, toinen omista vanhemmista kuillut, toinen elää vain itselleen. Loput asuvat ulkomailla.

Pahinta on se, että tilanteeni on paha sairauksieni kanssa, mutta stressi ja tälläinen sietämätön tilan jatkuminen iäisyyden pahentaa sairauttani todella paljon ja sen voi todeta.
Sairauden paheneminen taas estää minua saamasta apua (leikkauksen)toiseen sairauteen mikä vaikeuttaa arjessa pärjäämistä, mutta leikkauksilla minut voitaisiin nostaa jopa työkykyiseksi!
Tartten apua just nyt! Ei yhtään myöhemmin.
Varasin ajan lääkäriin ja haluan kysyä teiltä muilta neuvoja mitä siellä sanoa?
Mitä sanoa enempää, että vihdoin joku tajuaisi ettei tässä nyt pelleillä enempää? Miten te muut olette saaneet avun mm.masennuksessa tai uupumuksen käydessä ylivoimaiseksi?

Pelottanut, että mitä jos en pian jaksakaan hoitaa itseäni. Jos lapsia ei olisi niin en olisikaan varmaan jaksanut. Sairauksieni puolesta kun tilanne on monimutkainen ja suurin osa ja osuus siihen, että selviänkö hengissä on nimenomaan mun päällä ja jos sen suhteen minulle ei apua ala tulla niin minne mun pitää mennä???
Minulle ei ole koskaan neuvottu mitään tai lähetetty minnekään muualle kun nyt tänä alkukesänä psykiatrisen sairaabhoitajan vastaanotolle, että pääsen puhumaan.
Menin sinne toivorikkaana ja käynti kesti tunnin. Seuraavan kerran tapaamme syksyllä jos en ole leikkauksesta toipumassa (yltiöpositiivista). Tuo keskustelu aiheutti pahan ahdistuksen, mikä kesti useamman päivän.
Minusta haluttiin tietää asioita, mutta ei huolehdittu siitä, että kestän sen kaiken muistelemisen kun nykytilannekin hataralla pohjalla.

Miksi aina minusta ajatellaan, että minä kyllä kestän ja jaksan? Enkö osaa pyytää apua oikein? Siksi kaipaisin toisten kokemuksia ja mitä olette sanoneet/tehneet saadaksenne apua?