Ärsyttää kun muutama ihminen ei suostu sanomaan lapsen nimeä oikein!

Vierailija kirjoitti:

Suomalaisille joidenkin nimien lausuminen ja taivuttaminen ei vaan ole luontevaa.  Me mettäläiset kaikenlaisine murteinemme.  Joku sanoo radio toinen taas ratio.

Miten toivoisit sanottavan esim. Sopiiko sulle, että lähden Oskar kanssa puistoon leikkimään.

Tietenkin sinä taivutat nimen ihan normaalisti. Se on silti perusmuodossa Oskar.

Vierailija kirjoitti:

Suomalaiset nimet nyt vaan loppuu vokaaliinja jos ei lopu, ne suomennetaan eli lisätään se vokaali. Näin se nyt vaan menee koska olemme suomessa.

Itse olette antaneet ulkomaalaisen nimen ja nyt pitäisi kaikkien muiden alkaa käyttämään kieltä sen mukaan. Minä keskeinen maailmankuva järkkyy kun joudutaan huomaamaan, ettei maailma pyörikkään oman navan ympärillä. Ap:n asenne, jonka mukaan maailma sopeutuu minuun, enkä minä maailmaan, on nykyään todella yleinen. Itsekeskeisyydellä ei ole mitään rajaa enää.

Jos näin on niin miksi Jeesus on suomeksi edelleen Jeesus eikä Jeesusi?

Meidänkin lapsella on konsonanttiin loppuva etunimi ja sama juttu eli jotkut lausuvat sen i:n sinne loppuun. En ole kuitenkaan tehnyt tuosta sen suurempaa numeroa. Kuulostaa lähinnä vain huvittavalta. Samat henkilöt eivät osaa myöskään lausua d:tä. Esim. Daniel olisi heistä Tanieli. En tiedä mikä tuossa on niin vaikeaa. Onneksi meidän lapsen nimessä ei sentään ole d:tä, mutta mun suvussa on muutama, jolla on.

Oskar äännetään tismalleen kuin Oskari mutta ilman iitä. Siinä ei ole suomeen vieraita äänteitä, ei mitään outoa.

Miten joku ei osaa ääntää sitä? En tajua.

Hauskinta on kuitenki nää yhdysnimiäidit, joiden Liljankukka-Annamaariaa on kutsuttava koko nimellä.

Aina valitetaan, että suomalaiset ovat niin juntteja, että tunkevat iitä nimien loppuun, mutta sama ilmiöhän on siinä paljon ihaillussa enhlanninkielessä. Siellähän myös lisätään lenpinimien loppuun esim päätteet -y tai -ie, jotka lausutaan iiksi. Esimerkiksi Jim -> Jimmy tai Rose -> Rosie.

Aiemmin (1900-luvun alkuun asti) kirkonkirjoihin merkittiin nimistä yleensä ruotsinkieliset muodot, mutta ihmisiä puhuteltiin suomalaisen muodon mukaan. Matti oli Matthias, Oskari oli Oscar, Hannu saattoi olla Hans, Lyyti oli Ly(y)dia, Reetta Greetta ja Eemeli Emil. Miten muuten Fanny ja Jenny lausutaan alkukielellä, taitaa se i tulla perään. Maria ja Marja voivat olla eri nimiäkin, Maria viittaa Jeesuksen äitiin ja Marja ihan vaan johonkin luonnonmarjaan. Aivan ymmärrettävää, että i tulee puhekielessä nimen perään. Lempinimet voivat muotoutua ajan mukaan, ei niitä aina perhe tai henkilö itse päätä.

Mihin sitten pyrkivät vanhemmat, jotka antavat lapsilleen nimiä, joita nämä eivät osaa itsekään lausua tai sitten kielenvastaisesti yrittävät määrätä muita, miten nimi pitää lausua? Nico pitää lausua Niko, mutta Cara pitääkin lausua Sara ja Janica pitää lausua Janisa. Toisia Kia-nimisiä pitää kutsua nimellä Kia ja toisia Kiia ja Tonyja pitää kutsua joko Tonyiksi tai Toneiksi. Olen tavannut myös Kim-nimisen pojan, jonka huoltaja vaati, että pitää kutsua Nimellä Kim, mutta poika itse käytti muotoa Kimi. Miksi pitää antaa nimiä, jotka ovat niin lähellä toisia nimiä. Pelkkää erikoisuudentavoitteluako?

Vierailija kirjoitti:

Aina valitetaan, että suomalaiset ovat niin juntteja, että tunkevat iitä nimien loppuun, mutta sama ilmiöhän on siinä paljon ihaillussa enhlanninkielessä. Siellähän myös lisätään lenpinimien loppuun esim päätteet -y tai -ie, jotka lausutaan iiksi. Esimerkiksi Jim -> Jimmy tai Rose -> Rosie.

Niin. Lempinimien. Mutta jos vieras käyttää muotoa Oskari, vaikka nimi on Oskar, kyse ei ole lempinimestä.

Vierailija kirjoitti:

Aiemmin (1900-luvun alkuun asti) kirkonkirjoihin merkittiin nimistä yleensä ruotsinkieliset muodot, mutta ihmisiä puhuteltiin suomalaisen muodon mukaan. Matti oli Matthias, Oskari oli Oscar, Hannu saattoi olla Hans, Lyyti oli Ly(y)dia, Reetta Greetta ja Eemeli Emil. Miten muuten Fanny ja Jenny lausutaan alkukielellä, taitaa se i tulla perään. Maria ja Marja voivat olla eri nimiäkin, Maria viittaa Jeesuksen äitiin ja Marja ihan vaan johonkin luonnonmarjaan. Aivan ymmärrettävää, että i tulee puhekielessä nimen perään. Lempinimet voivat muotoutua ajan mukaan, ei niitä aina perhe tai henkilö itse päätä.

Mihin sitten pyrkivät vanhemmat, jotka antavat lapsilleen nimiä, joita nämä eivät osaa itsekään lausua tai sitten kielenvastaisesti yrittävät määrätä muita, miten nimi pitää lausua? Nico pitää lausua Niko, mutta Cara pitääkin lausua Sara ja Janica pitää lausua Janisa. Toisia Kia-nimisiä pitää kutsua nimellä Kia ja toisia Kiia ja Tonyja pitää kutsua joko Tonyiksi tai Toneiksi. Olen tavannut myös Kim-nimisen pojan, jonka huoltaja vaati, että pitää kutsua Nimellä Kim, mutta poika itse käytti muotoa Kimi. Miksi pitää antaa nimiä, jotka ovat niin lähellä toisia nimiä. Pelkkää erikoisuudentavoitteluako?

Maria ja Marja on tismalleen sama asia. J on se kansan suussa oleva ja I vierasperäinen.

Caroilla ja Janisoilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että perhe joka on osin ei-suomalainen antaa pojalleen nimeksi Oskar.

Se ei myöskään liity kirkonkirjoihin mitenkään.

Ja moni myös tietää tismalleen sen esivanhempansa nimen puhemuodon. Minä esim siitä, että suvussa kulki tarinoita ja tyttäreni nimen edellinen kantaja oli vielä elossa, kun minä olin lapsi. Ja edim meillä on päiväkirjoja ja resepetivihkoja, joissa kulkee reseptejä tyyliin xxxx a la Oskar. Ei lue Oskari, vaikka ihminen itse on ne arkeen kirjannut.

Ja Reetta on muuten Greta, ei Greetta.

juulia. se on julia!

Ja Suomessa se lempinimi ei tod yleensä ole iillinen väännös. Ester on Essi, Ossian Ossi, August Aku, Alarik/Alvar Ali.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalaiset nimet nyt vaan loppuu vokaaliinja jos ei lopu, ne suomennetaan eli lisätään se vokaali. Näin se nyt vaan menee koska olemme suomessa.

Itse olette antaneet ulkomaalaisen nimen ja nyt pitäisi kaikkien muiden alkaa käyttämään kieltä sen mukaan. Minä keskeinen maailmankuva järkkyy kun joudutaan huomaamaan, ettei maailma pyörikkään oman navan ympärillä. Ap:n asenne, jonka mukaan maailma sopeutuu minuun, enkä minä maailmaan, on nykyään todella yleinen. Itsekeskeisyydellä ei ole mitään rajaa enää.

Jos näin on niin miksi Jeesus on suomeksi edelleen Jeesus eikä Jeesusi?

Jesus

Parhaita ovat nämä Oscari ja Alexi nimet kun haluttu olla hienoja mutta ystävien ääntämisongelmia autettu lisäämällä tuo loppu i.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomalaiset nimet nyt vaan loppuu vokaaliinja jos ei lopu, ne suomennetaan eli lisätään se vokaali. Näin se nyt vaan menee koska olemme suomessa.

Itse olette antaneet ulkomaalaisen nimen ja nyt pitäisi kaikkien muiden alkaa käyttämään kieltä sen mukaan. Minä keskeinen maailmankuva järkkyy kun joudutaan huomaamaan, ettei maailma pyörikkään oman navan ympärillä. Ap:n asenne, jonka mukaan maailma sopeutuu minuun, enkä minä maailmaan, on nykyään todella yleinen. Itsekeskeisyydellä ei ole mitään rajaa enää.

Jos näin on niin miksi Jeesus on suomeksi edelleen Jeesus eikä Jeesusi?

Jesus

Kukaan Suomessa ei äännä Jesus. Puheesta tässä on kyse. Tuo ykdi ääliö väitti että Raamatun nimiin lisätään ii loppuun kun ne lausutaan. Siis Jeesusi, Joosefi jne.

Suomeksi Oskar taipuu Oskarin ja Jeesus Jeesuksen. S-loppuisiin ei edes yritetä lisätä iitä. Rasmus Rasmuksen jne taivutus säännöistä johtuen...ksen tulee s:ään päättyvien lisäksi. (Tässä ero, kun joku kyseli miksei Jeesusi.)

Onhan se niin, että esim. Marjut muuttuu suomalaisen suussa muotoon Marjutti. Näin se vaan menee, mutta miksi siitä pitää vetää herne nenään?

Vierailija kirjoitti:

Suomeksi Oskar taipuu Oskarin ja Jeesus Jeesuksen. S-loppuisiin ei edes yritetä lisätä iitä. Rasmus Rasmuksen jne taivutus säännöistä johtuen...ksen tulee s:ään päättyvien lisäksi. (Tässä ero, kun joku kyseli miksei Jeesusi.)

Ei ole mitään eroa. Ii loppuun ja taivutus Jeesusin. Niinhän tuo ääliö esitti, kun minä kerroin että lapseni nimi on Raamatussa ilman iitä. Että se silti muka äännetään Jeesusi.

Ja taipuuko Joosef sitten sinusta Jooseksen kun siinäkään ei äännetä iitä.

Suomen kielessä ei perinteisesti ole samassa sanassa taka- ja etuvokaalia (paitsi e-i), ja siksikin tuollainen nimi kuin Fanny on vaikea ääntää kirjoitusasun mukaisesti (vertaa olympia, jota urheilutoimittajatkaan eivät aina osaa ääntää), eikä monen muunkaan kieliset lausu nimen lopussa yytä yyksi vaan iiksi (Mary). 

Pitäisikö näiden Petterien ilman iitä äitien mieliksi poistaa konsonanttiin loppuvan sanan perään lisättävä iikin taivutusmuodoissa, että olisivat tyytyväisiä. Siinä sitä olisi kielivoimistelua: Mitä ostit lahajaksi Petterlle.  

Vierailija kirjoitti:

Onhan se niin, että esim. Marjut muuttuu suomalaisen suussa muotoon Marjutti. Näin se vaan menee, mutta miksi siitä pitää vetää herne nenään?

Parhaan ystäväni nimi on Maarit enkä ole 40 vuoteen kuullut siitä väännöstä Maaritti.

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapsen nimi on huomattavasti yleisempi ja tunnetumpi ja julkkiksiltakin jo vuosikymmenten ajalta tutumpi iittömänä. Vaan ei, jotkut vaan vääntää sen iin sinne loppuun.

Ja oikeasti se pitäisi ääntääkin kuin Peter eli Peettär, mutta mulle riittäisi että sanoisvat edes Peter. Mutta ei, pitää sanoa Peteri. Mikä nimi se on?!

Jos Suomessa antaa lapselle vieraskielisen (yleensä ruotsalaisperäisen) nimen, niin ei pidä valittaa jos suomalaiset lausuvat sen suomalaisittain siten mikä sopii suomeen paremmin. Ruotsinkieliset nimet myös taipuvat ihan oikein samaan tapaan kuin suomalaistuneet versiot (Peter - Peterin, Peterillä). Jos haluaa suomalaiselle lapselle ruotsinkielisiä nimiä antaa ja että ne lausutaan oikein fiinisti, niin sitten varmaan kannattaa myös hengailla ruotsinkielisen väestön parissa.