Lue keskustelun säännöt.
Tuleeko teile syyllisyys jos pidätte "pyjamapäivän"?
17.06.2017 |
Minulla on ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon sellainen päivä, että olen yksin kotona. No, kävin aamulla kävellen asioilla ja loppupäivän olen sitten surffaillut netissä. Koko ajan tykyttää takaraivossa että "Voisit edes pyykkiä pestä, senkin laiska paska" tai "tekisit nyt edes Pilatesharjoituksen". Sama juttu aina kun minulla on "vapaapäivä". Mies on siis harrastustapahtumassaan, siksi olen yksin.
Onko teillä muilla sama vai saatatteko "slaabailla" hyvällä omallatunnolla?
Vanhempani ovat sellaisia että tekevät koko ajan jotain ja isovanhemmat oli myös, joten olen oppinut siihen että ihmisen on vähintäänkin oltava tekevinään jotain koko ajan.
Kommentit (37)
Kyllä tulee! Jopa silloin, kun olen kipeä. Ärsyttää kun en osaa lopettaa jatkuvaa suorittamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oon pitänyt 8.5 asti pyjamapvää. Leikkaus oli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulee kyllä. Olen ollut pitkällä sairauslomalla kotona yksin, kun puolisoni käy töissä. Olin alkuun niin innoissani tästä kotona oleilusta, että tein hulluna kotitöitä, sen mitä nyt kunto antoi myöden. Joka paikka hohti ja kiilsi puhtauttaan. Tässä esimerkkejä: imuroin joka päivä, joskus aamulla JA iltapäivällä, pesin keittiön päivittäin, pesin kylpyhuoneen päivittäin, pyyhin pölyt aina ennen imurointia eli joskus kahdesti päivässä, pesin ikkunoita ja ovia jatkuvasti, pesin lattiat joka päivä, yms yms yms.
Nyt koen syyllisyyttä siitä, jos en JOKA PÄIVÄ imuroi. Eli jos VAIN pesen kylppärin ja keittiön, tunnen syyllisyyttä koska en ole omasta mieelstäni tehnyt riittävästi. Ihan naurettavaa! Puoliso ei ole koskaan huomautellut, eli ihan omassa päässä tämä on.
Otan osaa. Perfektionismi on inhottava vaiva
Näin on! Ja se onkin itse asiassa aika isossa roolissa sairausloman tarpeessanikin :-) Burn-outia siis "sairastan". Mietin tässä, että pitääkö näiden kotitöidenkin kanssa mennä siihen, että kesken päivän purskahdan vollottamaan itkuun enkä pääse lattialta ylös omin avuin, ennen kuin helpottaa. Terapiasta ei ole vielä ainakaan ollut tähän asiaan apua. Olisi kivaa oppia "relaamaan". Nyt jos on "tekemättä mitään", eli siis vaikkapa piirtää tai lukee, niin päähän tunkee syyllistäviä ajatuksia: "Laiska *aska, tekisit joskus jotakin. Olet hyödytön etkä ansaitse hengittämääsi happea." Ja mitä kaikkea. Menipäs synkäksi, mutta juu...
Tänään myös vapaapäivä ja hirveä syyllisyys kun en ole tehnyt mitään. Kävin kaupassa ja kirppiksellä ja poika oli vielä aamun kotona että sen hoidin.
Luin joskus kirjasta että oikea syyllisyys on sitä jos teet pahaa. Ja myös siitä että meillä on"sisäinen" lapsi ja vanhempi, jotka käy tiedostamatta vuoropuhelua meidän mielessä. Lapsena minusta ainakin tuntui että kelpasin vain jos tein jotain hyvää. Eipä kukaan huomioinut jos olin laiska. Nytkin se sisäinen vanhempi hokee että tuolla on noin hieno ilma ja sä täällä sisällä vaan katot netflixiä :D.
No hui, ei todellakaan tule. Harvassa ovat ne päivät että ylipäätään vaivaudun oikein kunnolla puunaamaan.
Normaaliviikonloppuna hengailen t-paidassa ja alkkareissa, kahvia/rommia siemaillen, katsellen jotain mukavaa, rentoudun ja teen jonkinlaisia kauneushoitoja, illalla lähden kavereiden kanssa syömään ja sitten taas nukun seuraavana aamuna kymmeneen.
Jos multa on ikinä mitään puuttunut, se on suorittamisen pakko. Onnellisuutta sen sijaan löytyy rutkasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oon pitänyt 8.5 asti pyjamapvää. Leikkaus oli.
On eri asia olla sairaslomalla ja toipua jostain vakavammasta kuin vain sleebailla huvikseen. Käsittääkseni ap tiedusteli juuri sitä, että vaikka tekemistä olisi ja oma kunto kestäisi tehdä jotain järkevää, niin ei siltikään tee.
Alapeukkua heiluu, jos myöntää, ettei osaa sellaisena hetkenä täydellisesti relata. Ehkä se on sitten joku kauhea vika itsessä, ellei osaa heittäytyä täydelliseen kokopäiväislaiskotteluun kotona ollessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silloin tulee jos olen muutenkin viettänyt laiskoja päiviä. Jos olen yleisesti ottaen ahkera, niin ei. Kannattaisi varmaan pyrkiä pääsemään eloon suorituskeskeisestä elämäntyylistä.
Miten se onnistuu? Suorituskeskeisestä elämäntavasta eroon pääseminen siis?
Pakko oli piru vieköön panna pyykkikone päälle, en saanut oltua itseni kanssa muuten. Ei tämäkään varmaan ihan tervettä ole?
Varmaan kannattaisi ottaa jakso jolloin et tee mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tänään myös vapaapäivä ja hirveä syyllisyys kun en ole tehnyt mitään. Kävin kaupassa ja kirppiksellä ja poika oli vielä aamun kotona että sen hoidin.
Luin joskus kirjasta että oikea syyllisyys on sitä jos teet pahaa. Ja myös siitä että meillä on"sisäinen" lapsi ja vanhempi, jotka käy tiedostamatta vuoropuhelua meidän mielessä. Lapsena minusta ainakin tuntui että kelpasin vain jos tein jotain hyvää. Eipä kukaan huomioinut jos olin laiska. Nytkin se sisäinen vanhempi hokee että tuolla on noin hieno ilma ja sä täällä sisällä vaan katot netflixiä :D.
Tää viimeinen multa puuttuu myös - en ikinä koe syyllisyyttä sisällä olosta. Yksinkertaisesti vain teen mitä haluan, oli se sitten sisällä tai ulkona oloa. T. tuo juuri ylempänä kommentoinut epä-suorittaja
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulee kyllä. Olen ollut pitkällä sairauslomalla kotona yksin, kun puolisoni käy töissä. Olin alkuun niin innoissani tästä kotona oleilusta, että tein hulluna kotitöitä, sen mitä nyt kunto antoi myöden. Joka paikka hohti ja kiilsi puhtauttaan. Tässä esimerkkejä: imuroin joka päivä, joskus aamulla JA iltapäivällä, pesin keittiön päivittäin, pesin kylpyhuoneen päivittäin, pyyhin pölyt aina ennen imurointia eli joskus kahdesti päivässä, pesin ikkunoita ja ovia jatkuvasti, pesin lattiat joka päivä, yms yms yms.
Nyt koen syyllisyyttä siitä, jos en JOKA PÄIVÄ imuroi. Eli jos VAIN pesen kylppärin ja keittiön, tunnen syyllisyyttä koska en ole omasta mieelstäni tehnyt riittävästi. Ihan naurettavaa! Puoliso ei ole koskaan huomautellut, eli ihan omassa päässä tämä on.
Otan osaa. Perfektionismi on inhottava vaiva
Näin on! Ja se onkin itse asiassa aika isossa roolissa sairausloman tarpeessanikin :-) Burn-outia siis "sairastan". Mietin tässä, että pitääkö näiden kotitöidenkin kanssa mennä siihen, että kesken päivän purskahdan vollottamaan itkuun enkä pääse lattialta ylös omin avuin, ennen kuin helpottaa. Terapiasta ei ole vielä ainakaan ollut tähän asiaan apua. Olisi kivaa oppia "relaamaan". Nyt jos on "tekemättä mitään", eli siis vaikkapa piirtää tai lukee, niin päähän tunkee syyllistäviä ajatuksia: "Laiska *aska, tekisit joskus jotakin. Olet hyödytön etkä ansaitse hengittämääsi happea." Ja mitä kaikkea. Menipäs synkäksi, mutta juu...
Tarvitset kognitiivista terapiaa. Lue esimerkiksi Joustava mieli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aikaisemmin tuli kyllä. Olen ihan mestari itseni syyllistäjä ja pakkosuorittaja. Aikoinaan jouduin mm. perumaan kokonaan taloyhtiöltä varaamani saunavuoron, kun koin niin hirveää syyllisyyttä ja ahdistusta, jos en syystä tai toisesta voinut vuoroa käyttää ja siitä kuitenkin maksoin.
Join useasti myös sen takia, että krapulassa annoin itselleni luvan vaan olla. Eli join krapulan takia, älytöntä.
En oikein muista minkälaisessa tilanteessa tämä tapahtui, mutta sain sellaisen pään päällä syttyvän hehkulamppu välähdyksen, että munhan ei tosiaan ihan oikeasti tarvitse tehdä yhtään mitään, jos en halua. En tietenkään tarkoita elämässä yleensä vaan nimenomaan vapaapäivänä. Muistan vieläkin sen hämmästyneen riemastuksen tunteen, kun tajusin, että asia on tosiaan noin :D
Kyllä mulla edelleen on vapaapäivänä sellainen ajatus, että pitää siivota tai hoitaa jotain asioita kaupungilla jne., mutta yleensä saan karistettua tunteen, jos oikeasti haluan. Teen mielessäni uuden suunnitelman vaikkapa siihen asiointireissuun ja sen jälkeen olla löllöttelen ihan hyvillä mielin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tulee kyllä. Olen ollut pitkällä sairauslomalla kotona yksin, kun puolisoni käy töissä. Olin alkuun niin innoissani tästä kotona oleilusta, että tein hulluna kotitöitä, sen mitä nyt kunto antoi myöden. Joka paikka hohti ja kiilsi puhtauttaan. Tässä esimerkkejä: imuroin joka päivä, joskus aamulla JA iltapäivällä, pesin keittiön päivittäin, pesin kylpyhuoneen päivittäin, pyyhin pölyt aina ennen imurointia eli joskus kahdesti päivässä, pesin ikkunoita ja ovia jatkuvasti, pesin lattiat joka päivä, yms yms yms.
Nyt koen syyllisyyttä siitä, jos en JOKA PÄIVÄ imuroi. Eli jos VAIN pesen kylppärin ja keittiön, tunnen syyllisyyttä koska en ole omasta mieelstäni tehnyt riittävästi. Ihan naurettavaa! Puoliso ei ole koskaan huomautellut, eli ihan omassa päässä tämä on.
Otan osaa. Perfektionismi on inhottava vaiva
Näin on! Ja se onkin itse asiassa aika isossa roolissa sairausloman tarpeessanikin :-) Burn-outia siis "sairastan". Mietin tässä, että pitääkö näiden kotitöidenkin kanssa mennä siihen, että kesken päivän purskahdan vollottamaan itkuun enkä pääse lattialta ylös omin avuin, ennen kuin helpottaa. Terapiasta ei ole vielä ainakaan ollut tähän asiaan apua. Olisi kivaa oppia "relaamaan". Nyt jos on "tekemättä mitään", eli siis vaikkapa piirtää tai lukee, niin päähän tunkee syyllistäviä ajatuksia: "Laiska *aska, tekisit joskus jotakin. Olet hyödytön etkä ansaitse hengittämääsi happea." Ja mitä kaikkea. Menipäs synkäksi, mutta juu...
Minulla on myös taipumusta perfektionismiin töissä. Pitäisi olla aina hyvä. Sitten väsyn ja alan heräillä aamuyöllä.
Minulla tätä ei ollut esim koulussa. Otin 8-9 arvosanoja ilman paineita.
Ei ole koskaan ollut myöskään kotitöissä. Kämppä saa kaatua päälle
Mutta jostain kelpaamattomuudesta tuo täydellisyydentavoittelu tulee. Sen kanssa saa tehdä töitä!
Tästä syystä en hyväksy myöskään sitä, että lapsia liikaa painostetaan koulutyöhön. Itse koitan sanoa, että 8 on oikein hyvä. Tai 7. Ja kuka välittää viidennen luokan uskonninnumerosta...
Silti pelkään, että olen sietänyt tämän vaivani lapsiini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vanhempani ovat sellaisia että tekevät koko ajan jotain ja isovanhemmat oli myös, joten olen oppinut siihen että ihmisen on vähintäänkin oltava tekevinään jotain koko ajan.
Täsmälleen sama tilanne täällä.
Minulla laiskottelusyyllisyys on kehittynyt jopa niin pitkälle, että joskus alan ajatella joitain kehitysmaiden ihmisiä, jotka joutuvat raataa jossain riistotehtaissa suunnilleen 10 sentin tuntipalkalla 18 tuntia päivässä ilman mitään vapaapäiviä. Ja mietin, että mikä oikeus minulla on laiskotella ja pitää vapaata työstä, joka ei edes ole raskasta henkisesti eikä fyysisesti, kun jossain päin maailmaa ihmiset raatavat henkensä edestä. :(
Tänään ollut pyjamapäivä, heräsin kyllä aamuseitsemän maissa mutta työttömänä ei ole mihinkään menoa niin jäi sitten pyjama päälle koko päiväksi. Kohta pitäisi postilaatikolla käydä kyllä, taidan pitää pyjaman päällysvatteiden alla edelleen.
Sähkökin taas niin kallista ettei kehtaa edes pyykkiäkään pestä.
Miellyttävä oloasu :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tule. Yleensä jouduin suunnittelemaan ja päättämään sellaisen päivän, esim. Mies työreissussa ja järjestän lapset yökylään pariksi päiväksi.
Ei tule, osaan ottaa jo rennosti. Ehdin tekemään juttuja myös myöhemmin eikä minulle ole tiptop koti niin justiin.
Ei tule syyllisyyttä. Koti on aina siisti. Pyykin pesen kerran viikossa kerralla. Työn ohessa opiskelen. Vietän usein päiviä tekemättä mitään. Se on hyväksi minulle ja siksi jaksan painaa töissä ja käydä koulua. En rentoudu millään matkustamiselle, vaan sillä, että kotona lepään, katson hömppösarjoja ja vain olen.
Sairaus tai muu kriisi, joka laittaa elämänarvot uuteen järjestykseen. En tiedä, onnistuuko mitenkään muuten.