Teinin selittämätön viha meitä vanhempia kohtaan. Olen niin surullinen :'(

Lisäys: Muista kirjoittaa kirjeeseen, että rakastatte häntä joka tapauksessa!

Vierailija kirjoitti:

Provo...

No niinpä, ja huono sellainen.

Kannattaa oikolukea provo ennenkuin sen maailmalle laskee.

Terveisin monta hillitöntä ja läpimennyttä provoa tehtaillut.

Minulla on samanlaisia kokemuksia. Olimme esikoisen kanssa valtavan läheisiä, eikä käyty läpi esimerkiksi yhtään varhaislapsuuden uhmaa. Tyttö oli tavattoman kiltti ja hyvä koulussa. Yhdessä vuodessa kaikki muuttui. Olemme etäisiä, kaikki hänen vaikeudet on minun syytäni, ja olen varmaan pas*in äiti maailmassa.

Mietin myös, että jos kokee teini-iän vaikeaksi koulussa tms, johonkin se viha on purettava. Läheiset vanhemmat on turvallinen kanava purkaa vihaa. Irtiotto vanhemmista kuuluu teini-ikään ja olisiko itsenäistyminen sitä vaikeampi mitä läheisempiä ollaan. Muista myös kuinka suuresti hormonimuutokset voi nuoreen vaikuttaa.

Yritän ottaa rauhassa, ja toivoa että läheiset välit vielä palaisivat. Myönnän ettei se aina onnistu, ja välillä menee hermot, ja tipahdan teinin tasolle huutamaan. Lapsi ei ole hemmoteltu, eikä vaadi asioita, on vain se valtava kiukku ja angsti.

Voimia sinulle. Neuvoisin sen minkä joku ylempänä. Älä anna kaiken pyöriä lapsen ympärillä. Elä omaa elämääsi, harrasta ja hoitakaa parisuhdettanne esim treffeillä. Tämä tekee hyvää teille molemmille, lapsille ja vanhemmille. Anna lapselle esim vastuusta kodin töistä kun olet poissa. Se on hyvää harjoittelua yksin asumiseen.

Olen muuten todennut etten kustanna kodin ulkopuolista elämää, joka saa teinin asumaan kotona kunnes on oikeutettu tukiin.

Hulluhan tuo tyttö on. Takuulla on joku mielialahäiriö joka tulee puhkeamaan tuosta vielä, en sano pilalla. Hormonit eivät tee ihmistä noin hulluksi :O

Roinatan kirjoitti:

Olin ihan samanlainen nuorena vihasin vanhempiani vaikkei mitään ollutkaan tehneet. Toi aika menee ohi sitten kun hän täyttää 20v niin taas rakastaa ja osaa arvostaa teitä.

Ei mulla ainakaan. Toki vihaaminen ei ole enää yhtä voimakasta, mutta en voisi sanoa olevani hyvissä väleissä

Tsemppiä AP. Kuulostaa ihan normaalilta murrosikään liittyvältä irtiottovaiheelta. Kuten joku aikaisemmin kirjoitti, olette onnistuneet luomaan rakastavan ja luottamuksellisen ilmapiirin, jossa nuori uskaltaa näyttää tunneskaalansa sen toisenkin pään. Itsenäistyminen tekee nuorelle myös kipeää ja tuo vihaisuus ja muu vikurointi tekee irtiotosta nuorelle helpomman. Kun välit vanhempiin on läheiset, niin silloin irtiottokin voi olla rajumpaa.

Itselläni on kohta 18 vuotta täyttävä poika, ja meillä käytiin nuo saman asiat läpi yläasteella ja vähän vielä sen jälkeen. Noin vuosi sitten alkoi selvästi helpottamaan. Poikani on myöskin ainokainen, ja tunsin samalla lailla pohjatonta surua ja syyllistin itseäni. Sittemmin tajusin että onhan lapsen kasvaminen ja itsenäistyminen myös minulle, ja meille vanhemmille, kova paikka! Etenkin jos ei ole muita sisaruksia. Jos olis useampi lapsi, voisi seuraavien kanssa olla rennompaa. Lisäksi lapset / nuoret niin kovin erilaisia vaikka olisivat samaa perhettäkin. Meillä poika kuitenkaan - kaikesta uhittelusta huolimatta ei toteuttanut mitään uhkauksiaan, eikä laiminlyönyt kouluaan, ei hakeutunut "huonoihin porukoihin" eikä ole edelleenkään muuttanut yhtään mihinkään .  Kuulin ihan samoja asioita, pitää muuttaa mahdollisimman äkkiä mahdollisimman kauas, kotona on hirveää olla jne... Viime äitienpäivänä sitten sain häneltä jopa äitienpäiväonnittelut halauksen muodossa - silloin tuntui tosi hyvältä. Joku yhteys mikä oli jossakin vaiheessa koetuksella, oli taas löytynyt. Nyt poitsu käy kesätyössä ja herää itsenäisesti joka aamu kuuden jälkeen, ja on alkanut ottamaan muutenkin enemmän vastuuta omista asioistaan. Opiskelut sujuu paremmin kuin yläasteen aikana, ja jonkunlaista itsehillintääkin on kehittynyt jo selvästi.

On normaalia että nuori ottaa tässä kehitysvaiheessa etäisyyttä vanhempiinsa, mutta samaa ei voi tehdä toiseen suuntaan eli vanhemman pitää olla sopivasti läsnä, ja kun tulee niitä hetkiä jolloin nuori haluaa puhua - kuuntele silloin ja tartu niihin. Niitäkin ihan varmasti tulee. Pikkuhiljaa alkaa helpottamaan, aivan varmasti!

Mä pian 30-v ja omat teiniajat vielä ihan kirkkaina muistissa. Kyllä se vaihe ohi menee. Muistan kans ton raivon ja ihan tahallani piruilin etenkin mummille joka aina kehuskeli tuttavilleen millanen herranterttu olen ja oli aina nyyhkimässä jos vähänkään tein tuhmuuksia. Ahdisti kun porukat piti ihan pikkukakarana vaikka olin olevinaan niin aikuinen. Nykyään oma käytös hävettää, se kesti ehkä jonnekin 16-v tienoille saakka.

Minä miettisin nyt sinuna, mitä lapselle kuuluu, ei sitä, miltä SINUSTA tuntuu.

Joo, on se kovaa kuunnella ikävää ja loukkaavaa puhetta lapselta, mutta miksi et yritä selvittää, mistä tuo johtuu.

Miten hän kokee teidän loukanneen itseään? Osaako sanoa mitään muuta kuin haukkua teitä?

Onko kenties tyttö masentunut tai ahdistunut? Teineillä on todella usein mielenterveyden kanssa ongelmia, eikä kaikkea kannata niputtaa oikoseltaan murrosiän alle.

Miten hänen sosiaaliset kuvionsa sujuvat? Kiusataanko häntä, onko häntä ehkä hyväksikäytetty?

Kyllä murrosikä voi olla vaikea, mutta provosoimaton hyökkäävä käytös voi olla myös avunhuuto ja merkki psyykkisistä tai sosiaalisista ongelmista.

En tiedä, onnistuuko teiltä luottamuksellinen keskustelu, kun tilanne on noin kärjistynyt. Tunnut lähinnä keskittyvän omaan loukkaantuneisuuteesi, mutta ei teinisi varmaan ihan ilman syytä noin käytäydy.

Jos et pysty puhumaan lapsen kanssa, varaa aika perheneuvolaan ja menkää juttelemaan sinne. Jos he katsovat lapsen tarvitsevan terapiaa tai psykiatrista kartoitusta, he ohjaavat eteenpäin.

Perheneuvolassa osataan myös neuvoa teitä vanhempia kasvatuksessa, joten jos kyse ei olekaan teinin ongelmista (ainakaan ensisijaisesti), vaan teidän puutteellisista kasvattajan taidoistanne, niihinkin saatte samasta paikasta apua.

Sehän on teini :)

Meillä möyrittiin myös pohjamudissa 14-15 ikävuoden kohdalla. Vaikea murrosikä. Läheisistä äiti-tytärväleistä tuli yhtäkkiä yhtä sotaa ja kapinaa, jonka taltuttamiseksi tarvittiin myös ammattiapua (nuorisopsykiatria). Raskas ikävaihe, nukkumaan meni välillä ihan eri henkilö kuin aamulla kömpi sängystä ylös, tai siltä ainakin tuntui. Mielialat heittelehtivät rajusti ja rajoja koeteltiin oikein urakalla. Kun myllytys oli pahimmillaan, olin varma, että puristun paineessa timantiksi. Olen kiitollinen keskusteluavusta, joka sai nuoren ymmärtämään omia tunteitaan. Nyt hän on 16, ja läheiset välit ovat palanneet, tosin erilaisina, enemmän kahden naisen välisenä suhteena kuin suojelevana äiti-lapsisuhteena. Parhaimman kiitoksen olen saanut mutkan kautta, kun tytär raportoi kuulteni kavereilleen: "Mulla on kiva perhe. Äiti on suunnilleen mun paras kaverini, ja me puhutaan yhdessä elämästä ja kaikesta." Aina ei ole ollut näin. Jaksamista. Rakasta, rakasta, älä hylkää. Nuoruus ei ole helppoa aikaa.

Mulla tuli niin ikävä omaa äitiä. Rakas äiti, joka sai kestää ihan liian paljon murrosikänäni ilman isäni tukea ja joka kuoli ihan liian aikaisin <3

Provon huutelijat, oletteko nyt ihan tosissanne? Tässä ei ole mitään mehevää pettämis- tai rahajuttua, ainoastaan vaikea teini-ikäinen, joka kiukuttelee vanhemmilleen eikä tee edes mitään jännää laitonta. En usko tällaisen kiinnostavan muita kuin äitejä, jotka uskovat voivansa antaa jonkinlaisia neuvoja meille vanhemmille.

Tyttö on menossa kasille. Täten omilleen muutto lukioon mennessä tuntuisikin tulevan ihan liian nopeasti. En usko meidän saavan välejämme kuntoon ennen sitä, koska eiköhän hänen teini-ikänsä ole vasta alkanut.

Ainakin meillä käyneet tytöt vaikuttavat ihan normaaleilta nuorilta, ei miltään hämäräjengiltä.

Ehkä olen liian ripustautuva, vaikka yritänkin antaa hänelle omaa tilaa. En vaan pysty vaikuttamaan siihen, miten kovasti suren tätä kaikkea.

ap

Onko tyttäresi öitä poissa kotoa? Älä anna mennä kavereille yökylään ellet ensin sovi siitä kavereiden vanhempien kanssa. Moni kierre alkaa siitä, että teinit sopivat yökyläilyistä keskenään ja toimivat toistensa alibeina. Sitten ollaankin yötä jossain ihan muualla kuin kavereiden luona. Ja kyllä, tämä on totta!

Vierailija kirjoitti:

Onko tyttäresi öitä poissa kotoa? Älä anna mennä kavereille yökylään ellet ensin sovi siitä kavereiden vanhempien kanssa. Moni kierre alkaa siitä, että teinit sopivat yökyläilyistä keskenään ja toimivat toistensa alibeina. Sitten ollaankin yötä jossain ihan muualla kuin kavereiden luona. Ja kyllä, tämä on totta!

Kyllä, meiltä on haettu kotiin tyttöä, joka olikin yötä ihan toisaalla poikaystävällään. 

Tsemppiä ap! Itse olin ihon kamala teini myös. Jälkeen päin oon pyydellyt anteeksi..mua ärsytti silloin ne rahat joita yrittivät laittaa. Myöhemmin tajusin että mun parasta ne vaan aatteli. Tilan antaminen auttoi. Nykyään paljon paremmat välit. Anna siis tilaa, mutta osoita silti että rakastat ehdoitta vaikka ikävät sanat ja käytös satuttavatkin.

Vierailija kirjoitti:

Tsemppiä ap! Itse olin ihon kamala teini myös. Jälkeen päin oon pyydellyt anteeksi..mua ärsytti silloin ne rahat joita yrittivät laittaa. Myöhemmin tajusin että mun parasta ne vaan aatteli. Tilan antaminen auttoi. Nykyään paljon paremmat välit. Anna siis tilaa, mutta osoita silti että rakastat ehdoitta vaikka ikävät sanat ja käytös satuttavatkin.

Tarkoitinkin siis rajoja enkä rahoja.

No älkää nyt ainakaan provosoidu tosta vaikka pahalle tuntuukin. Eikä mitä itkun tuherrusta. Nyt tyynesti vaan. Sanot ettet kuuntele tollasta enää , mut tarpeen tulleen hellyyttäkkn

Joku ehdotti kasvatusneuvolaa, mutta ei sellaista tässä tarvita. Kuulostaa ap täysin normaalilta nuorelta!

Meillä juuri 14-v poika, vihamielisyyttä vanhempia kohtaan ei näkyvästi ole murrosiässä ollut, mutta ei kehtaa näyttäytyä kaupungilla meidän kanssa. Kotona vetäytyy omaan huoneeseensa, josta tulee lähinnä syömään ja saunaan. Jo vuoden ajan on ollut itsenäistymistä, reissannut itsekseen ympäri Suomea tapaamassa netissä ja nuortentapahtumissa tutustumiaan nuoria. Tehnyt viikonloppureissuja, joskus pitempäänkin. Suunnittelee tulevaisuudessa muuttavansa ulkomaille opiskelemaan.

Olemme matkailleet paljon ulkomailla perheenä, ja juuri olimme miehen kanssa ensimmäisellä etelänreissullla, jonne poika ei enää suostunut lähtemään mukaan. Hyvin pärjäsi kotona, tai oli siinä muutaman päivän reissun sen viikon aikana tehnyt 350 km päähän kavereita tapaamaan. Ruokaa on opetellut laittamaan jo aiemmin, ja kaupassa kävi hakemassa täydennystä tarpeen mukaan.

Vierailija kirjoitti:

En enää tiedä, onko tämä normaalia teini-ikää vai ei, hän on esikoisemme. Koko ikänsä aikaisemmin ollut oikea kullanmuru, lapsi, josta vanhemmat saivat olla kokoajan ylpeitä. Menee hänellä yhä koulu hyvin, mutta käytöksensä meitä vanhempia kohtaan on ihan luokatonta nykyään. Ei mene päivääkään, ettei hän kertoisi vihaavansa meitä. Vielä 10- ja 11-vuotiaanakin tahtoi halailla päivittäin ja vastasi rakkaudentunnustuksiimme myös rakastavansa meitä. Nykyään 13-vuotiaana hän on ihan mahdoton suustaan. Ei välit yhtään vaikka saa esimerkiksi minut, äitinsä ja mumminsa itkemään ikävistä sanoistaan.

Viimeksi kun kehuttiin hänen hyvää todistustaan, niin siitäkin hän raivosi, ettei ole opiskellut meitä varten, vaan siksi että pääsee nopeasti pois meidän luota. Hän siis tahtoisi muuttaa mahdollisimman pian pois ja uskoo voivansa muuttaa viimeistään lukioon mennessään. Mitä ihmettä tuon tytön raivo oikein on, mistä se tulee? Paheneeko tämä tästä vaan?

Hän on ainokaisemme ja emme kestä jos hän todella tulee ulkoistamaan meidät elämästään täysin muutettuaan pois kotoa. Etenkin ilman syytä. Emme ole mitään alkoholisteja tai muuta, vaan ihan normaali perhe. Hänellä ei pitäisi olla mitään syytä vihata meitä, mutta niin vaan näyttää olevan. Itkettää edes kirjoittaa tästä. Olemmeko sittenkin epäonnistuneet huomaamattamme vanhempina ja onko mitään enää tehtävissä? :'(

Kuulosta murkulta. Mulla oli samanlainen aikoinaan. Alkoi tokeentua  kyllä lukioiässä ja nyt parikymppisenä on mitä järkevin nuori ihminen.

Se ottaa etäisyyttä, etsii itseään. Tuo kuuluu asiaan kun hormonit jylläävät.Pahimmillaan nuo  ovat kasiluokkalaisina, sitten alka helpottaa.

Ole tavoitettavissa mutta älä painosta, älä holhoa liikaa.  Et sinä häntä menetä.

Vierailija kirjoitti:

Kuuluu murrosiän kuohuntaan, eriytymiseen. Ajattele luottamuksenosoituksena, olette niin turvalliset vanhemmat että tämä on mahdollista. Muista kuitenkin sanoa tytölle, että rakastat kaikesta kiukuttelusta huolimatta, kovan kuoren alla on herkkä itsetunto ja vielä pieni tyttö.

Tämä on totta. Kenellekään muulle ei oikeasti voi ja silti pystyä luottamaan, että koti säilyy ja sinne saa tulla, on ruokaa ja hoivaa. Olette onnistuneet tässä kohdin, vaikka rankkaa onkin.

Joku viisas sanoi murrosiästä, että lapsen sisällä olleen "normaalin" ihmisen tapaa seuraavan kerran noin 20-21 vuotiaana sitten.

Itsellä on sisaruksia ja heistä olen tajunnut, että mikä valtava sosiaalisuuden opetuspaketti he olivakaan lapsina: kenellekään tässä maailmassa en ole saanut olla yhtä hirveä. Purra, lyödä, haukkau, kiusata, kannella, ylenkatsoa, pilkata, väheksyä, olla noteeraamatta... ja kohdata itse tuo kaikki heiltä: vanhempien turvallisessa komenossa ja hoidossa, että ei tule ylityksiä, rakastettuna, vaikka mitä tekisi. Puolisoillekin pitää olla todella todella paljon fiksumpaa: ne ei kestä ollenkaan tuollaista hirviökäytöstä - enkä minä heiltä. Ainokaisesi harjoittelee sinun kanssasi, kun sisaruksia ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Joku ehdotti kasvatusneuvolaa, mutta ei sellaista tässä tarvita. Kuulostaa ap täysin normaalilta nuorelta!

Meillä juuri 14-v poika, vihamielisyyttä vanhempia kohtaan ei näkyvästi ole murrosiässä ollut, mutta ei kehtaa näyttäytyä kaupungilla meidän kanssa. Kotona vetäytyy omaan huoneeseensa, josta tulee lähinnä syömään ja saunaan. Jo vuoden ajan on ollut itsenäistymistä, reissannut itsekseen ympäri Suomea tapaamassa netissä ja nuortentapahtumissa tutustumiaan nuoria. Tehnyt viikonloppureissuja, joskus pitempäänkin. Suunnittelee tulevaisuudessa muuttavansa ulkomaille opiskelemaan.

Olemme matkailleet paljon ulkomailla perheenä, ja juuri olimme miehen kanssa ensimmäisellä etelänreissullla, jonne poika ei enää suostunut lähtemään mukaan. Hyvin pärjäsi kotona, tai oli siinä muutaman päivän reissun sen viikon aikana tehnyt 350 km päähän kavereita tapaamaan. Ruokaa on opetellut laittamaan jo aiemmin, ja kaupassa kävi hakemassa täydennystä tarpeen mukaan.

Tuokin on niin tuttua ja todella rankkaa vanhemmille. Naapurin tytön piti äitinsä jättää aina 1 km ennen keskustaa autosta ja tyttö käveli: ei kehdannut kuulemma julkisesti olla näytillä äitinsä hirveässä autossa (ihan normaali auto) saati äidin kyydittävänä. Naapurin serkuilla oli vielä pahempi: maatila ja joutuivat traktorin kyydillä kulkemaan (perheessä ei ollut autoa) ... sama juttu, ei saanut viedä perille asti, että kukaan ei näe. ;-)