Miltä kuulostaa luuserin (=minun) elämä?

Asun yksin vuokrayksiössä. En halua parisuhdetta, en lapsia enkä edes lemmikkejä. En halua (eikä mulla olisi edes varaa) ostaa omaa asuntoa (oli se sitten kerrostaloasunto tai omakotitalo), mökkiä tai edes autoa. En saa ikinä töitä (olen yrittänyt jo pitkän tovin; kaksi tutkintoa ei todellakaan auta asiaa). Mun loppuelämä tulee olemaan sitä, että kuljen kauppa-koti -väliä, vailla tarkoitusta. Toki käyn (tai yritän käydä) lenkkeilemässä ja harrastan muuta pientä puuhailua ja käyn kylässä läheisten luona, mutta pikkuhiljaa huomaan kuinka vain eristäydyn yhä enemmän ja enemmän, koska häpeän työttömyyttäni ja sitä että olen yksin, vaikka se onkin oma valintani. Sehän on ihan "omaa syytä" että en halua sitoutua mieheen, lapsiin ja asuntoon, mutta toisaalta niinkin perustavanlaatuinen asia kuin työttömyys ei ole omaa syytäni. En opintojen jälkeen saanut töitä koska mulla ei ollut tarpeeksi kokemusta, ja nyt olen totaalisesti tippunut kelkasta. Olen luuseri. Mitä tässä voi enää tehdä?
Ja ennen kuin joku kysyy, että miksi en halua miestä tai lapsia, niin olen kyllä yrittänyt olla parisuhteessa, mutta minusta se on ahdistavaa. Olen ihan oikeasti yrittänyt. Ja sama pätee lapsiin. Vaikka läheisten lapset ovatkin rakkaita, niin omia en halua. Olen siis täysin vailla tarkoitusta. Elämässäni ei ole sisältöä.