Mistä johtuu se, että olet jäänyt ilman seurustelukumppania?

Olen räävä ja pahasuinen. Mielestäni en ole ruma, mutta siitähän nyt saattavat miehet olla toista mieltä.

Ei ole mitään paikkaa, jossa tutustuisi toisiin ihmisiin.

Elin 22-vuotiaaksi saakka ilman yhtään seurustelukokemusta. Ajattelin, että olin todella epäviehättävä johtuen koulussa tapahtuneesta kiusaamisesta. Minua haukuttiin läskiksi ja ällöttäväksi vuosien ajan joidenkin ihmisten toimesta. Minusta tuli arka poikien/miesten seurassa. Muutamia hyviä kavereita oli ja sanoivat, että en todellakaan ole ruma tms. Mutta itsetunto oli lytätty. Jos joku mies yritti myöhemmin lähestyä, niin menin ihan puihin. En osannut oikein puhua mitään ja vaikutin varmasti todella tylsältä. Kavereiden kanssa taas olin tosi puhelias.

No sitten 22-vuotiaana tapasin miehen joka vaan runnoi läpi suojakuoresta. Jutteli ja sai minut avautumaan. Ollaan yhdessä edelleen vielä 17 vuoden jälkeen. Jos mies itse ei olisi ollut aktiivinen ja kärsivällinen, niin todennäköisesti olisin vieläkin sinkku. Edelleenkin olen varuillani suurimman osan miehistä kanssa. Ihan muutama kaverimies on elämään siunaantunut ja heidän kanssaan voin jutella ja heittää läppää kuten naispuoleisten ystävienkin kanssa.

Myöhemmin elämässäni olen katsellut kuvia, joita on otettu niinä vuosina, jolloin minua kiusattiin. Olin ihan nätti tyttö enkä edes mikään kamala läski. Vähän ylipainoinen kyllä. Mutta itsetunto tuhoontui aivan täysin ja meni vuosia, että aloin nähdä itseni edes jotenkin siedettävänä.

Ne pari, jotka ovat kotoa hakeneet ovat olleet mahdottomia tapauksia.

Toinen alkoholisti vaimon hakkaaja, toinen kai mielestään tuollainen kilttimies, kontrollifriikki, mustasukkainen jo kaveripohjalla, ei siis mitään tapailua ole ollut vaan samassa kaveriporukassa usein tavattu, kun juttelen toisen miehen kanssa, miehen, jonka vaimo on vieressä.

Muut siis ei ole kotoa hakeneet tai haki kerran ja sitten olitiinkin 26v yhdessä.

Ei tullut vastaan sellaista jonka kanssa haluaisin seurustella. Niin yksinkertaista.

Naisia ei kiinnosta introvertti mies, vaan halutaan ekstrovertti hauskuuttaja.

Ei ole löytynyt saman tasoista. Pitäisi olla pitkä, tumma, komea, älykäs ja hyvässä ammatissa, huumorintajuinen ja sosiaalisesti lahjakas. Hyvä suku ja muitakin älykkäitä perheessä. Ennemmin olen sitten yksin.

Koska pelkään/jännitän miehiä, mistä syystä en halua sänkyyn ilman perusteellista tutustumista. Ja yksikään mies ei ole halunnut tutustua, jos ei ole päässyt heti sänkyyn. Minä persoonana en siis ole kiinnostanut ketään. N35 ikisinkku ja hyvä niin.

Vierailija kirjoitti:

Elin 22-vuotiaaksi saakka ilman yhtään seurustelukokemusta. Ajattelin, että olin todella epäviehättävä johtuen koulussa tapahtuneesta kiusaamisesta. Minua haukuttiin läskiksi ja ällöttäväksi vuosien ajan joidenkin ihmisten toimesta. Minusta tuli arka poikien/miesten seurassa. Muutamia hyviä kavereita oli ja sanoivat, että en todellakaan ole ruma tms. Mutta itsetunto oli lytätty. Jos joku mies yritti myöhemmin lähestyä, niin menin ihan puihin. En osannut oikein puhua mitään ja vaikutin varmasti todella tylsältä. Kavereiden kanssa taas olin tosi puhelias.

No sitten 22-vuotiaana tapasin miehen joka vaan runnoi läpi suojakuoresta. Jutteli ja sai minut avautumaan. Ollaan yhdessä edelleen vielä 17 vuoden jälkeen. Jos mies itse ei olisi ollut aktiivinen ja kärsivällinen, niin todennäköisesti olisin vieläkin sinkku. Edelleenkin olen varuillani suurimman osan miehistä kanssa. Ihan muutama kaverimies on elämään siunaantunut ja heidän kanssaan voin jutella ja heittää läppää kuten naispuoleisten ystävienkin kanssa.

Myöhemmin elämässäni olen katsellut kuvia, joita on otettu niinä vuosina, jolloin minua kiusattiin. Olin ihan nätti tyttö enkä edes mikään kamala läski. Vähän ylipainoinen kyllä. Mutta itsetunto tuhoontui aivan täysin ja meni vuosia, että aloin nähdä itseni edes jotenkin siedettävänä.

Kuin omasta elämästäni! Siis tuo alku. Tilanne edelleen tuo vaikka olen 29.olen laihtunut normaalipainoon ja olen ihan nätti, ja on kiinnostuneita ollut. Mutta juurikin jäädyn kun joku tulee juttelemaan. Vaikutan varmaan tosi ynseältä.. en ole koskaan jutellut miehille luonnollisesti. Ja olen kauhuissani jos joutuisin itse aloittamaan keskustelun. Olisipa jossain samanlainen mies kuin sinulla. Olet onnekas, hyvää jatkoa sinulle 😊

Jännä ilmaus tuo jäänyt ilman. Kyllähän sitä kaikenlaisia voi pörrätä ympärillä, mutta jos ei kiinnosta niin ei kiinnosta. Seurustelu pelkän seurustelun vuoksi on väärin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elin 22-vuotiaaksi saakka ilman yhtään seurustelukokemusta. Ajattelin, että olin todella epäviehättävä johtuen koulussa tapahtuneesta kiusaamisesta. Minua haukuttiin läskiksi ja ällöttäväksi vuosien ajan joidenkin ihmisten toimesta. Minusta tuli arka poikien/miesten seurassa. Muutamia hyviä kavereita oli ja sanoivat, että en todellakaan ole ruma tms. Mutta itsetunto oli lytätty. Jos joku mies yritti myöhemmin lähestyä, niin menin ihan puihin. En osannut oikein puhua mitään ja vaikutin varmasti todella tylsältä. Kavereiden kanssa taas olin tosi puhelias.

No sitten 22-vuotiaana tapasin miehen joka vaan runnoi läpi suojakuoresta. Jutteli ja sai minut avautumaan. Ollaan yhdessä edelleen vielä 17 vuoden jälkeen. Jos mies itse ei olisi ollut aktiivinen ja kärsivällinen, niin todennäköisesti olisin vieläkin sinkku. Edelleenkin olen varuillani suurimman osan miehistä kanssa. Ihan muutama kaverimies on elämään siunaantunut ja heidän kanssaan voin jutella ja heittää läppää kuten naispuoleisten ystävienkin kanssa.

Myöhemmin elämässäni olen katsellut kuvia, joita on otettu niinä vuosina, jolloin minua kiusattiin. Olin ihan nätti tyttö enkä edes mikään kamala läski. Vähän ylipainoinen kyllä. Mutta itsetunto tuhoontui aivan täysin ja meni vuosia, että aloin nähdä itseni edes jotenkin siedettävänä.

Kuin omasta elämästäni! Siis tuo alku. Tilanne edelleen tuo vaikka olen 29.olen laihtunut normaalipainoon ja olen ihan nätti, ja on kiinnostuneita ollut. Mutta juurikin jäädyn kun joku tulee juttelemaan. Vaikutan varmaan tosi ynseältä.. en ole koskaan jutellut miehille luonnollisesti. Ja olen kauhuissani jos joutuisin itse aloittamaan keskustelun. Olisipa jossain samanlainen mies kuin sinulla. Olet onnekas, hyvää jatkoa sinulle 😊

Kiitos! Tiedän olevani tosi onnekas 😊 Mieheni antoi vaan näkyä, että on kiinnostunut vaikka olin varmasti ynseän oloinen. Olin siis kiinnostunut itsekin, mutta aivan jännittynyt ja kauhuissani, että mitä tässä nyt pitäisi tehdä. Mies piti yhteyttä, jutusteli, kyseli asioita minultakin eikä lannistunut jos änkytin vain pari sanaa. Oli kärsivällinen eikä painostanut liikaa vaikka piti yhteyttä. Lopulta aloin itsekin avautua ja luottaa siihen, että tuo mies tosiaan näyttää pitävän minusta.

Kovasti toivon, että sinunkin kohdallesi sattuu samanlainen mies! Ja vaikka siitä ei loppuelämän miestä tulisikaan, niin olisi kuitenkin "parantava" kokemus. Minä niin ymmärrän sen jäätymisen. Tuntuu, että sanon mitä tahansa, niin se on varmasti tosi typerää tuon toisen mielestä, parempi siis, että puhun mahdollisimman vähän. Ja vaikka tekisi mieli jutustella, niin ei saa sanaakaan suustaan.

T. 4

Olen liian kiltti. Olen aika tylsä.

M 28

Olen ruma(?) ja käyn liian vähän yhtään missään. 

N24

Vierailija kirjoitti:

Elin 22-vuotiaaksi saakka ilman yhtään seurustelukokemusta. Ajattelin, että olin todella epäviehättävä johtuen koulussa tapahtuneesta kiusaamisesta. Minua haukuttiin läskiksi ja ällöttäväksi vuosien ajan joidenkin ihmisten toimesta. Minusta tuli arka poikien/miesten seurassa. Muutamia hyviä kavereita oli ja sanoivat, että en todellakaan ole ruma tms. Mutta itsetunto oli lytätty. Jos joku mies yritti myöhemmin lähestyä, niin menin ihan puihin. En osannut oikein puhua mitään ja vaikutin varmasti todella tylsältä. Kavereiden kanssa taas olin tosi puhelias.

No sitten 22-vuotiaana tapasin miehen joka vaan runnoi läpi suojakuoresta. Jutteli ja sai minut avautumaan. Ollaan yhdessä edelleen vielä 17 vuoden jälkeen. Jos mies itse ei olisi ollut aktiivinen ja kärsivällinen, niin todennäköisesti olisin vieläkin sinkku. Edelleenkin olen varuillani suurimman osan miehistä kanssa. Ihan muutama kaverimies on elämään siunaantunut ja heidän kanssaan voin jutella ja heittää läppää kuten naispuoleisten ystävienkin kanssa.

Myöhemmin elämässäni olen katsellut kuvia, joita on otettu niinä vuosina, jolloin minua kiusattiin. Olin ihan nätti tyttö enkä edes mikään kamala läski. Vähän ylipainoinen kyllä. Mutta itsetunto tuhoontui aivan täysin ja meni vuosia, että aloin nähdä itseni edes jotenkin siedettävänä.

Kyllä sinä olisit miehen myöhemminkin löytänyt. 22v ei ole mikään epätavallinen ikä aloittaa seurustelusuhde ja selvästikin olet kiinnostava nainen, kun mies jaksoi yrittää. Muitakin sinnikkäitä olisi ollut luvassa jatkossa.

En käy missään, enkä tee ollenkaan aloitteita. Tämä on miehelle aika paha kombo. Ainut hyvä asia on se, että olisin ainakin uskollinen 100%.

Ennemmin voi kysyä miksi löydän aina ne kusipäät tai ne jotka eivät halua suhdetta.

N46

Koska olen huono tekemään kompromisseja. Sinkkuna mulla on kaikki, mitä haluan. Parisuhteessa pitäisi aina ottaa toinenkin huomioon ja koen sellaisen rajoittavana. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elin 22-vuotiaaksi saakka ilman yhtään seurustelukokemusta. Ajattelin, että olin todella epäviehättävä johtuen koulussa tapahtuneesta kiusaamisesta. Minua haukuttiin läskiksi ja ällöttäväksi vuosien ajan joidenkin ihmisten toimesta. Minusta tuli arka poikien/miesten seurassa. Muutamia hyviä kavereita oli ja sanoivat, että en todellakaan ole ruma tms. Mutta itsetunto oli lytätty. Jos joku mies yritti myöhemmin lähestyä, niin menin ihan puihin. En osannut oikein puhua mitään ja vaikutin varmasti todella tylsältä. Kavereiden kanssa taas olin tosi puhelias.

No sitten 22-vuotiaana tapasin miehen joka vaan runnoi läpi suojakuoresta. Jutteli ja sai minut avautumaan. Ollaan yhdessä edelleen vielä 17 vuoden jälkeen. Jos mies itse ei olisi ollut aktiivinen ja kärsivällinen, niin todennäköisesti olisin vieläkin sinkku. Edelleenkin olen varuillani suurimman osan miehistä kanssa. Ihan muutama kaverimies on elämään siunaantunut ja heidän kanssaan voin jutella ja heittää läppää kuten naispuoleisten ystävienkin kanssa.

Myöhemmin elämässäni olen katsellut kuvia, joita on otettu niinä vuosina, jolloin minua kiusattiin. Olin ihan nätti tyttö enkä edes mikään kamala läski. Vähän ylipainoinen kyllä. Mutta itsetunto tuhoontui aivan täysin ja meni vuosia, että aloin nähdä itseni edes jotenkin siedettävänä.

Kyllä sinä olisit miehen myöhemminkin löytänyt. 22v ei ole mikään epätavallinen ikä aloittaa seurustelusuhde ja selvästikin olet kiinnostava nainen, kun mies jaksoi yrittää. Muitakin sinnikkäitä olisi ollut luvassa jatkossa.

Juu oli niitä kiinnostuneita aikaisemminkin. Mutta ongelmahan oli vain minun päässäni. Karkotin kiinnostuneet pois kun näytin niin nyrpeältä johtuen jäätymisestäni. Ei siinä moni mies olisi jaksanut. En tiedä olisiko ehkä myöhemmin joku muu mies jaksanut yrittää. Ehkä olisi, ehkä ei ja olisin edelleen sinkku. No onneksi ei tarvi asiaa edes enemmän miettiä, sillä ollaan edelleen onnellisina yhdessä.

Tässä syiden vyyhtiä :

Olen introvertti ja jaksan elämässäni vain tietyn määrän tietynlaisia ihmisiä. Olen yh ja lapsi on erittäin sosiaalinen ja vähän vaikea temperamentiltaan, joten hän vie energiastani suuren osan. Sitten minulla on sairaus, joka rajoittaa aika paljon mm. liikkumiskykyä, eli mulle ei ole fyysisesti mahdollista liikkua paljon ulkona ja tavata paljon potentiaalisia kumppaneita. Jos oikein todella haluaisin, saisin varmaan internetin kautta metsästettyä poikaystävän, koska olen ihan nätti ja luonteeltani helppo tulla toimeen. En kuitenkaan tiedä, toimisiko minulle parisuhde pitemmän päälle, koska sairauden ja lapsen huollon jälkeen käytän mieluiten jäävän ajan musiikkiharrastukseen. Pitäisi olla aika joustava ja vähään tyytyvä mies tähän yhtälöön.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elin 22-vuotiaaksi saakka ilman yhtään seurustelukokemusta. Ajattelin, että olin todella epäviehättävä johtuen koulussa tapahtuneesta kiusaamisesta. Minua haukuttiin läskiksi ja ällöttäväksi vuosien ajan joidenkin ihmisten toimesta. Minusta tuli arka poikien/miesten seurassa. Muutamia hyviä kavereita oli ja sanoivat, että en todellakaan ole ruma tms. Mutta itsetunto oli lytätty. Jos joku mies yritti myöhemmin lähestyä, niin menin ihan puihin. En osannut oikein puhua mitään ja vaikutin varmasti todella tylsältä. Kavereiden kanssa taas olin tosi puhelias.

No sitten 22-vuotiaana tapasin miehen joka vaan runnoi läpi suojakuoresta. Jutteli ja sai minut avautumaan. Ollaan yhdessä edelleen vielä 17 vuoden jälkeen. Jos mies itse ei olisi ollut aktiivinen ja kärsivällinen, niin todennäköisesti olisin vieläkin sinkku. Edelleenkin olen varuillani suurimman osan miehistä kanssa. Ihan muutama kaverimies on elämään siunaantunut ja heidän kanssaan voin jutella ja heittää läppää kuten naispuoleisten ystävienkin kanssa.

Myöhemmin elämässäni olen katsellut kuvia, joita on otettu niinä vuosina, jolloin minua kiusattiin. Olin ihan nätti tyttö enkä edes mikään kamala läski. Vähän ylipainoinen kyllä. Mutta itsetunto tuhoontui aivan täysin ja meni vuosia, että aloin nähdä itseni edes jotenkin siedettävänä.

Kyllä sinä olisit miehen myöhemminkin löytänyt. 22v ei ole mikään epätavallinen ikä aloittaa seurustelusuhde ja selvästikin olet kiinnostava nainen, kun mies jaksoi yrittää. Muitakin sinnikkäitä olisi ollut luvassa jatkossa.

Juu oli niitä kiinnostuneita aikaisemminkin. Mutta ongelmahan oli vain minun päässäni. Karkotin kiinnostuneet pois kun näytin niin nyrpeältä johtuen jäätymisestäni. Ei siinä moni mies olisi jaksanut. En tiedä olisiko ehkä myöhemmin joku muu mies jaksanut yrittää. Ehkä olisi, ehkä ei ja olisin edelleen sinkku. No onneksi ei tarvi asiaa edes enemmän miettiä, sillä ollaan edelleen onnellisina yhdessä.

Niin, olit tosiaan onnekas kun jo  22-vuotiaana tapasit mukavan miehen, joka malttoi odottaa ja antaa aikaa päästä alkujännityksestä. Omalle kohdalleni ei vieläkään ole osunut yhtään sellaista, eli tavallaan olen tuohon "mitä jos" -kysymykseen se toisenlainen vastaus. Tuo aiempi N35 ikisinkku.