Miten selvitä hengissä yksipuolisesta rakastumisesta?

Olen oikeasti jopa melkein vaikeuksissa. Pelkään, että hän kokee tilanteen epämiellyttäväksi. Otin häneen yhteyttä ja pyysin anteeksi käytöstäni, mutta se ei todennäköisesti auttanut lainkaan ja saattoi todellisuudessa jopa ärsyttää vain lisää. Uskon, että hän lähinnä käyttää sitä todistusaineistona minua vastaan. En ole koskaan aiemmin elämäni aikana kokenut tällaisia tunteita ketään muuta kohtaan. Mitä mä teen, mihin mä meen? Auttaisiko joku lääke tai aktiviteetti? Meenkö lääkärille tai psykologille? Tuntuu siltä, että hajoan.

Pakota itsesi tapailemaan jotakuta toista. Moraalitonta ottaa laastari mutta ainakin minulla toimi.

Oletko sä se naispuoliseen terapeuttiinsa ihastunut?

Vai se, joka stalkkaa hedelmöityshoitoa antanutta lääkäriään?

Häntä pystyyn, olet kumpi vain. Ne on ammattilaisia, etkä ole ensimmäinen heihin ihastunut potilas. Unohda koko juttu.

kyllä se siitä. Kaikki miehet elää saman tunteen kanssa.

Älä välitä, täällä kohtalontoveri! Kyllä siitä selviää, hymyile vaan vastaan tullessa. Ei sitä mitään saa jos ei yritä, joten eteenpäin pikku hiljaa mennään.

Oletko sä se lääkäriinsä ihastunut? Mitä sulle sanottiin täällä ? Unohda koko juttu, kyllä lääkärit osaa suhtautua, mutta jos jatkat häiriköintiä niin M1 saattaa olla lähellä.

Voi ei :(( Voin vaan kuvitella miten tuskaisaa toi on.

Älä tee mitään. Annat vain ajan kulua, niin tunteesi laimenee. Tai ainakin yritä päästä niistä irti, pakotat ajatuksesi muualla. Paras olisi pysyä erossa siitä henkilöstä, sillä muuten saatat jäädä roikkumaan yksipuolisiin tunteisiisi vuosiksi. Menetät siinä sivussa mahdollisuuksia tavata joku, joka tuntee takaisin.

Kokemuksen äänellä puhun. Rakastuin palavasti, yksipuolisesti, yhteen mieheen, ja ajattelin aina pienistäkin asioista, että tuntee jotain minua kohtaan. Höh, eihän se niin ollut vaan mielikuvitukseni teki temput ja ylitulkitsin rakkauteni kohteen tekoja. Pahinta oli, että samassa ystäväporukassa tuli nähtyä ja oltua ja odotin kuin kuuta taivaalta noita illanviettoja, jolloin sain nähdä ja olla hänen lähellään. Huomaamatta kului pari vuotta. Aina välillä tuo mies antoi viitteitä, että tuntisi samoin. Pieniä vihjeitä, flirttailua, koskettamista. Sinusta poiketen en koskaan avannut suutani, tunnustanut tunteita. Onneksi niin, olisti tullut ikäviä tilanteita puolin ja toisin :(. Luulen, että tiesi ja piti siitä vallasta, jonka sai ylitseni. Olisi minulla nimittäin ollut ottajia tuosta kaveriporukastakin ja ulkopuolelta, mutta olin sokea ja haaveilin ja ah niin rakastin :).

Kunnes erään kerran mies katseli toisia seurassani ja lähti toisen matkaan. Itkin koko kesän. Sitten päätin, että nyt saa riittää, turhaa toivoa olin pitänyt. Lähdin treffeile, ja yhtäkkiä  huomasin unohtaneeni koko miehen, kun tapailin muita. Nyt jälkikäteen mietittynä harmittelen eniten sitä, että tunteeni huomattuani jäin todella haaveilemaan ja roikkumaan siihen mieheen. Meni tilaisuuksia ohi vaikka kuinka paljon.

Nyt olen onnellisesti parisuhteessa ja kun näin pitkästä aikaa tuon miehen, niin en tuntenut mitään. Niin se aika vaan tekee ihmeitä ja oikean suhteen löytyminen :). Ihmettelen vain, miten ihminen voikin tuntea yksipuolisesti niin syvää rakkautta, että teki ihan kipeää? Odottaa sitä hetkeä, että näkee rakkautensa kohteen edes kerran kuussa? Se on mystistä se. Mutta sen voin sanoa, etten koskaan enää lähde mukaan tuohon. Se oli näännyttävää.

Toivon sinulle kaikkea hyvää ja toipumista tunteistasi. Ei niissä ole mitään väärää, aina ei voi valita kehen rakastuu. Mutta älä vaivu epätoivoon. Aika auttaa.

Itsari olisi tavallaan "helppo" ratkaisu, mutta olen äiti ja lasten vuoksi pitäisi jaksaa vain sinnitellä. He ovat mielestäni liian pieniä joutumaan hänen luokseen kokonaan. Uskoisin, että ihastukselleni olisi helpotus, jos kuolisin pois. Mua myös jotenkin kutkuttaa se ajatus, että hän sitten viimeistään ymmärtäisi, kuinka tärkeä hän oli minulle...jos hän siis edes kuulisi kohtalostani sitten enää. Tämä on ihan todella vaikea tilanne. En ole koskaan aiemmin eläissäni ollut näin ihastunut keneenkään.

Kehtaako/voiko tälllaisista mennä työterveyshuollon kautta lääkärin/psykiatrin tai psykologin juttusille? Saako työnantaja tietää käyntien syistä tarkemmin? Ainakin siis heillekin voisi olla iloa siitä, että pysyn hengissä. Entä julkisen terveydenhuollon osalta tilanne: tuleeko minulle harmia/vaikeuksia/sossut perään siitä, jos menisin sitä kautta purkamaan tuntojani?

Etköhän nyt vähän ylireagoi... Jos sitä miestä ei kiinnosta, niin sitä ei kiinnosta. Tuskin se uhraa suhun päivän aikana ajatustakaan tai naureskelee sulle. Ja mitä sitten vaikka nauraisi sun nololle käytökselle. Et voi siihen enää tässä vaiheessa mitenkään vaikuttaa. Kakka on niin sanotusti jo housussa. Ehkä kannattaisi vaan jatkaa eteenpäin ihan pokkana. Ulinat ja märehtiminen eivät ainakaan auta. Nyt vaan eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Kehtaako/voiko tälllaisista mennä työterveyshuollon kautta lääkärin/psykiatrin tai psykologin juttusille? Saako työnantaja tietää käyntien syistä tarkemmin? Ainakin siis heillekin voisi olla iloa siitä, että pysyn hengissä. Entä julkisen terveydenhuollon osalta tilanne: tuleeko minulle harmia/vaikeuksia/sossut perään siitä, jos menisin sitä kautta purkamaan tuntojani?

Tietysti kehtaa ja pitääkin mennä ja hakeutua ammattiavun piiriin. Sinä haudot itsemurhaa, mikä on aina otettava vakavasti. Todennäköisesti tunnet myös suurta ahdistusta, jota häpeän tunne pitää yllä.

Sinänsä yksipuolisessa rakastumisessa ei pitäisi olla mitään hävettävää. Tunne on tunne, eivätkä ihmiset voi tunteilleen mitään. Sinulla ei siis pitäisi olla mitään syytä hävetä itseäsi eikä tunteitasi. Teoilleen ihmiset kuitenkin voivat, ja parasta sinun tilanteessasi olisi, että pääsisit puhumaan tunteistasi jollekulle ammatti-ihmiselle. Ehkä he voivat auttaa sinua ymmärtämään itseäsi paremmin, mistä pettymyksen ja häpeän tunteet kumpuavat niin väkevinä, että mietit vakavasti itsemurhan mahdollisuutta. 

Lääkärit, psykiatrit ja psykologit ovat vaitiolovelvollisia kuten muukin hoitohenkilökunta. He eivät kerro työnantajallesi sitä, mitä vastaanotolla puhutaan. Omakannasta voit myös kieltää tietojen luovuttamisen ihan kokonaan, jos niin haluat. 

Tää on se terapeuttiin ihastunut, kyllä nämä oppii tunnistamaan. Jos hakisit apua uudelta terapeutilta, varmaan ihastuisit siihenkin, mutta pakkohan sun on apua saada, kun olet tuossa kunnossa.

Mikä ihmeen terapeutiin ihastunut -jankkaaja on pesiytynyt tähän ketjuun! On niitä muitakin ihmisiä maailmassa, jotka ihastuvat yksipuolisesti. Minä esimerkiksi. Eikä ollut terapeutti vaan entinen työkaverini.

Nyt kun olen toipunut ihastumisestani, olen päivitellyt, mitä ajantuhlausta olikaan käyttää aikaani ajattelemalla ihmistä, joka on kaikilla mittapuilla keskenkasvuinen ihminen. Nyt olen pelkästään iloinen, ettei siitä tullut mitään. Olisin ollut onneton hänen kanssaan, mutta sitähän ei umpirakastuneena suostu näkemään. 

Ja olen minä ihastunut aikaisemminkin yksipuolisesti. Tiedän myös ystävissäni ihmisiä, jotka ovat ihastuneet yksipuolisesti. Sellaista on elämä. Meitä kyllä riittää kaikkialla maailmassa. 

No kyllä mäkin tunnistin tämän terapeuttitapauksen. Luen tekstejä työkseni ja opin hyvin nopeasti tunnistamaan jokaisen kirjoittajan tyylin.

Tältä ap:lta on ollut täällä kymmeniä viestejä, joissa kaikissa pohditaan epätoivoista "rakastumista" viisikymppiseen naispuoliseen terapeuttiin (joka on naimisissa oleva hetero).

Siitä olen samaa mieltä yhden edellisen kirjoittajan kanssa, että sun ei kannata mennä millekään uudelle terapeutille. Olet fiksu, koulutettu ihminen ja osaat selvittää pääsi ihan itse - jos vain haluat. Siitä halusta en ole ihan varma.

Vierailija kirjoitti:

No kyllä mäkin tunnistin tämän terapeuttitapauksen. Luen tekstejä työkseni ja opin hyvin nopeasti tunnistamaan jokaisen kirjoittajan tyylin.

Tältä ap:lta on ollut täällä kymmeniä viestejä, joissa kaikissa pohditaan epätoivoista "rakastumista" viisikymppiseen naispuoliseen terapeuttiin (joka on naimisissa oleva hetero).

Siitä olen samaa mieltä yhden edellisen kirjoittajan kanssa, että sun ei kannata mennä millekään uudelle terapeutille. Olet fiksu, koulutettu ihminen ja osaat selvittää pääsi ihan itse - jos vain haluat. Siitä halusta en ole ihan varma.

Oho, sielläpä onkin taitava ammatti-ihminen paikalla. Jos tunnistat kirjoittajat tyylinsä perusteella, voisit kertoa meille kaikille, mitä kommentit tässä ketjussa ovat minun kirjoittamiani. Ehkä sitten uskon sinun ihmekykyihisi. :) 

Vierailija kirjoitti:

No kyllä mäkin tunnistin tämän terapeuttitapauksen. Luen tekstejä työkseni ja opin hyvin nopeasti tunnistamaan jokaisen kirjoittajan tyylin.

Tältä ap:lta on ollut täällä kymmeniä viestejä, joissa kaikissa pohditaan epätoivoista "rakastumista" viisikymppiseen naispuoliseen terapeuttiin (joka on naimisissa oleva hetero).

Siitä olen samaa mieltä yhden edellisen kirjoittajan kanssa, että sun ei kannata mennä millekään uudelle terapeutille. Olet fiksu, koulutettu ihminen ja osaat selvittää pääsi ihan itse - jos vain haluat. Siitä halusta en ole ihan varma.

Aika pitkälle meneviä olettamuksia, sanoisin. Mutta itse asiaan liittyen, olen kyllä oikeasti aika pulassa, enkä välttämättä kyllä selviä omin voimin. Olen todella rakastunut ja tuntuu vaikealta päästä tilanteesta ylitse ehjänä. Tällä hetkellä koen sen ihmisen samaan tapaan varmaankin kuin monet teinit kokevat ensirakkautensa. Tiedän itsekin, että olen naiivi, mutta samanaikaisesti se tunne on aivan totta ja "täyttää" mut kokonaisvaltaisesti. Mä vain kaipaan hänen lähelleen ja luokseen koko ajan. Ikävöin häntä. Rakastan häntä. Tuntuu pahalta olla hänestä erossa, vaikka tiedänkin, ettei mitään muuta vaihtoehtoa tule koskaan olemaankaan. :'(

Mulla on sellainen olo, että jos kuolisin, niin pääsisin johonkin ihanaan "välitilaan", jossa olisin hänen sylissään, lähellään alati ainakin tunteen tasolla. Ja saisin rauhan tältä loppumattomalta, tuskalliselta kaipuulta, joka raastaa ja korventaa minua.

Kerroitko hänelle että tunnet noin paljon? Auttaako jos puhut hänelle? En jaksa uskoa että kukaan aikuinen nauraa toisen tunteille.

Puhu sille. Tunteet hakeutuvat kyllä tasapainoon kun vaan puhut omista tunteistasi hänelle. Jos hän ei ole täyspaska, hän varmasti jaksaa käydä asian läpi ihan rauhassa. Kun hän kertoo sinulle, että ei vaan tunne mitään, ja että pakkomielteesi on aika rasittava, uskon sinun pikkuhiljaa hyväksyvän tilanteen. Sitten voit siirtyä tutkiskelemaan omia tunteitasi: mitä oikeasti tarvitset, mihin tarpeeseen uskot ihastuksesi kohteen pystyvän vastaamaan? Ikävä kyllä, tai oikeastaan hyvin lohdullisesti, lopulta löydät kaiken tarvitsemasi omasta itsestäsi. Tsemppiä ja voimia, hormonit ovat ihmeellinen asia.