Lue keskustelun säännöt.
Pakko avautua, sillä olen taas samassa tilanteessa kuin aina parisuhteen kestettyä kauemmin kuin puoli vuotta
26.05.2017 |
Olen kolmekymppinen nainen.
Olen seurustellut viiden miehen kanssa. Ensimmäinen parisuhteeni kesti kahdeksan kuukautta. Aloin inhota poikaystävääni, mutta pistän sen teini-iän oman epävarmuuteni piikkiin, koska pidin itseäni rumana ja näin ollen näin poikaystävänikin aivan väärin silmin - hänessä ei ollut vikaa, minun itsetunnossani oli. Minä kohtelin häntä kuin p*skaläjää. Poikaystävä jätti minut ja minä itkin monta vuotta.
Toinen poikaystäväni olikin laastari. Halusin löytää samantyylisen pojan, mutta hän olikin loppujen lopuksi liian lälly minulle, liian kiltti minulle, joka kuvittelin suhteen edetessä puhkenneeni kukkaan ja ansainneeni jotain parempaa. Suhde kesti kaksi vuotta, minä jätin hänet inhottavimmalla mahdollisella tavalla, menin sänkyyn toisen kanssa samalla kun poikaystäväni itki pihassamme. Tätä eroa en katunut, mutta tekoani kaduin.
Kolmas poikaystäväni oli ensimmäisen suhteeni toinen laastari. Yritin jälleen kerran paikata ensimmäisen parisuhteeni loppumisen tuskaa etsimällä itselleni mahdollisimman samantyylisen miehenalun kuin millainen ensimmäiseni oli. Ja metsään meni. Häntäkin aloin inhota suhteen edetessä. Loppujen lopuksi minä aloin inhota häntäkin, kohtelin huonosti ja tulin jätetyksi. Hänestä pääsin yli hyvin nopeasti, hyviä yhteisiä muistoja ei hänen kanssaan juuri ollut.
Neljäs poikaystäväni olikin itseäni jo reilusti vanhempi (seitsemän vuotta ikäeroa). Hän ei paikannut enää ketään. Aikaa oli jo kulunut. Hänestä päästin irti vain, koska tuntui, ettei hänkään ollut minulle oikea, vaikka hänen kanssaan oli kaikista paras ja turvallisin olla, jos olisin vain ollut silloin aikuisempi ja osannut arvostaa sitä, millainen hän luonteeltaan oli. Törmäsin johonkuhun, jonka kuvittelin olevan parempi kuin hän, minulle tarkoitettu. Kuinka naiivia. Suhde kesti sekin kaksi vuotta. Tämä, jonka kuvittelin olevani minulle oikea olikin vain ohimenevä, typerä ihastus, jonka täydellisyyden oli pieni mieleni maalaillut juuri sellaiseksi, kuin se silloin halusi.
Nyt olen ollut lähes vuoden verran miehen kanssa, jossa olen huomannut joitain asioita, jotka ovat alkaneet vaivata minua. Tuntuu, ettei hänkään ole minulle sopiva. Riitoja on alkanut tulla ja pelkään, että loppuuko tämäkin pian ja sitten aloitan kaiken taas alusta - pettymysten ja epäonnistumisen sarjan, jota elämäni on ollut ja tulee varmasti jatkossakin olemaan.
Minä en enää tiedä, mitä teen itseni kanssa. Tiedän, että minä olen ongelman ydin. Kunpa asia ei olisi niin. Olisi helppo syyttää muita. Mutta en tee sitä, sillä se olisi väärin ja naiivia. Vika on minussa, ja minä en tiedä kuinka kauan kestän, jos ihmissuhteeni jatkuvat tällaisina.
En kysy teiltä, mitä minun tulisi tehdä, sillä tiedätte minun haluavan joka tapauksessa kuulla sen. Voitte myös kritisoida minua vapaasti.
Kommentit (14)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ole välillä yksin.
Olen ollutkin, mutta jostain syystä siihen kyllästyy lopulta.
Ap
Vaikutat kauheelta ihmiseltä, eroa miehestäsi ja älä enää ala seurustelemaan. Olet huono kaikille.
Sulla on jotain ongelmaa itsesi kanssa ja siitä syystä paha olla. Kun olet parisuhteessa, on helppo alkaa nähdä tuo paha olo sen miehen ominaisuuksista johtuvana ja siis uskoa, että kun vain mies olisi toisenlainen niin olisit onnellinen.
Suosittelen yksin elämistä. Silloin kumppania ei ole mahdollista vastuuttaa omista ongelmista, kun kumppania ei ole mutta ongelmat jatkuvat. Terapiakin voisi olla hyödyllistä sinulle.
Vierailija kirjoitti:
Vaikutat kauheelta ihmiseltä, eroa miehestäsi ja älä enää ala seurustelemaan. Olet huono kaikille.
En ole mielestäni kauhea ihminen. Pidän eläimistä, autan avun tarpeessa olevia ihmisiä ja eläimiä, otan huomioon muut ihmiset arjessa pienillä teoillani. Olen ystävällinen asiakaspalvelutilanteissa. En halua kellekään pahaa. Nuorempana olin ilkeä ja inhottava, mutta viimeisen viiden vuoden aikana olen kasvanut ihmisenä paljon. En enää kohtele toista kuin p*skaläjää, vaikka olenkin hanakka kritisoimaan, mielestäni kuitenkin aina vain aiheesta.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sulla on jotain ongelmaa itsesi kanssa ja siitä syystä paha olla. Kun olet parisuhteessa, on helppo alkaa nähdä tuo paha olo sen miehen ominaisuuksista johtuvana ja siis uskoa, että kun vain mies olisi toisenlainen niin olisit onnellinen.
Suosittelen yksin elämistä. Silloin kumppania ei ole mahdollista vastuuttaa omista ongelmista, kun kumppania ei ole mutta ongelmat jatkuvat. Terapiakin voisi olla hyödyllistä sinulle.
Lue tekstin toiseksi viimeinen kappale. En syytä muita.
Ap
No oletko ajatellut käydä vaikka nykyisessä suhteessa parisuhdeterapeutilla? Jos työstäisitte yhdessä suhdettanne. Tai sitten voisit tulostaa tuon aloituksesi ja käydä yksin juttelemassa ammattilaisen kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa myös siltä, että asetat parisuhteelle ja kumppanille jotain mahdottomia odotuksia, joita kenenkään ei ole mahdollista täyttää (esimerkiksi, että mies saisi sinussa jatkuvasti herätettyä jotain tiettyjä tunteita ja reaktioita, joita koet kaipaavasi). Tästä kertoo se, että aloit jostain syystä inhota edellistä poikaystävääsi, vaikka välitit hänestä niin paljon, että hänen lähtönsä sattui vuosia.
Toinen vaihtoehto on, että sinulla on syvä, alitajuinen ydinuskomus, että sinä et ansaitse rakkautta, ja että sinun nykyinen ja kaikki hänen jälkeensä tulevat kumppanisi tulevat hylkäämään sinut, ja että niin pitääkin olla, se on normaalia etkä ansaitse rinnallesi pysyvää kumppania. Tällainen monesti tulee hylkäämisestä lapsuusiässä, kum ydinuskomukset luodaan, ja se kuuluu jotakuinkin: "Tärkeät ihmissuhteet päättyvät minun hylkäämiseeni, se on niiden perusluonne. Jos jostain ihmissuhteesta muodostuu minulle tärkeä, siitä seuraa vääjäämättömästi hylkääminen."
Ihminen tapaa toimia ydinuskomustensa mukaisesti, ja joko aiheuttaa tai etsiä ympärilleen ydinuskomusten mukaisia ja niitä vahvistavia tilanteita. Tämän vuoksi jotkut aina löytävät itsensä vaikka väkivaltaisesta suhteesta. Hylkääminen toteutetaan niin, että se joko aiheutetaan itse käyttäytymällä niin että vastapuolen näkemys sinusta muuttuu odotustesi mukaiseksi, tai jos joku ei hylkää ja rakastaa sellaisenaan, se nähdään helposti heikkoutena ("onpa säälittävää että tuo rakastaa tällaista sontaläjää kuin minä! Ei mitään itsekunnioitusta!") ja hänet hylätään tämän vuoksi itse.
Tämä on nyt aika mutkat suoriksi -tyyppistä keittiöpsykologiaa, mutta sinulle AP olisi varmaan hyödyllistä lukea vaikkapa tunnelukoista. Niistä on kirja ja netissä testejä. Tsemppiä!
Vierailija kirjoitti:
No oletko ajatellut käydä vaikka nykyisessä suhteessa parisuhdeterapeutilla? Jos työstäisitte yhdessä suhdettanne. Tai sitten voisit tulostaa tuon aloituksesi ja käydä yksin juttelemassa ammattilaisen kanssa?
Yksin menisin juttelemaan mieluummin, mutta sen askeleen ottaminen on vaikeaa. Oli kyllä ihan hyvä idea tuo tekstin tulostaminen ja terapeutille näyttäminen. Jos sitä nyt ikinä saa aikaiseksi varata terapia-aikaa. Olen käynyt muutamia kertoja terapiassa kymmenen vuotta sitten, mutta ei se mitään auttanut, kun en suostunut puhumaan itsetunto-ongelmistani silloin. Nyt tunnen että ongelmani eivät ole enää itsetunnossani, vaan tarvitsisin apua turhautumisen tunteeseeni, jota koen nykyään liian usein.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjoita vaikka ylös omia ajatuksiasi parisuhteesta.
- millaista arkea haluaisit elää
- mikä miehessä on sinulle tärkeää
-millaista elämää haluaisit 5 vuoden kuluttua elää?
- mitä ominaisuuksia et kestä miehessä
- mistä yleensä riitelee miehen kanssa?
- kyllästytkö työpaikkaan/asuntoon/autoon/harrastuksiin jne muutamassa vuodessa ja haluat vaihtelua? Siis onko tuo vaihtelun hakuisuus muutenkin luonteessasi?
Itselleni on ollut tärkeää miesystävässä se että arvot kohtaavat. Olen aina ollut perhekeskeinen joten en ole halunnut edes aloittaa seurustelua uraohjusten kanssa jne. Kieltämättä itselläkin on suhteissa tullut jossain kohtaa kyllästyminen kun uutuuden viehätys on loppunut.
Mutta nyt olen ollut jo yli 15 v naimisissa. Ja edelleen onnellinen parisuhteessa. Toki välillä on ollut kausia jolloin tunteet eivät ole olleet niin voimakkaan rakastuneita. Mutta hyvältä suhde on tuntunut kokoajan. Meillä on ollut todella rankkoja aikoja välillä mutta kokoajan ollaan vedetty perhettä yhteisyrityksenä. Ja tehdään mielellään töitä yhdessä esim pihatöitä, puuladon rakentamista jne.
Tsemppiä ap. Hyvä että mietit omaa suhtautumista ym.
Nykyajan ongelmia. Mene naimisiin hyvän miehen kanssa, älä odota sitä kyllästymisvaihetta. Tehkää muutama lapsi ja ostakaa vanha rempattava talo. Et ehdi miettiä joutavia. Elämä on rankkaa seuraavat 10-15 v, ei ole aikaa pohtia, onko juuri tämä mies minulle sopiva ja mitä vikoja hänessä on. Oot vaan tyytyväinen, kun on perheellä leipää pöydässä ja talokin vähitellen valmistuu. Viiskyppisenä tajuat, että elämä on hionut turhat särmät susta ja miehestäs ja teillä onkin oikein hyvä elämä ja onnellinen parisuhde. Näin. Mitään ihmeellisen onnellista ja hohdokasta elämää ei ole olemassakaan, eikä myöskään täydellistä tai edes lähes täydellistä miestä. Kuten ei naistakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koskeeko turhautuminen muutakin kuin parisuhdetta? Ikäkriisi?
Mikä aiheuttaa turhautumista? Työ josta et pidä? Huono ilmapiiri töissä jne? Vai onko turhauma vain parisuhteeseen liittyvä?
Olet roskaa. Ole yksin ja älä levitä kuonaasi toisten keskuuteen.
Nostan.
Ap