Nainen ei voi tykätä lapsipuolistaan jos on miehen kanssa omia lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ole yhteisiä lapsia, mutta en silti tykkää aviomieheni lapsista. Ei niissä lapsissa mitään vikaa ole, mutta eivät vain kuulu meidän perheeseen.

Teillä sitten asustelee kaksi perhettä saman katon alla. - Miehesi perheeseenhän hänen omat lapsensa joka tapauksessa kuuluvat.

Näemme miehen kanssa molemmat itsemme etupäässä parisuhteena. Emme ole parhe, vaan parisuhde. Sitten tässä ympärillä on eri-ikäisiä lapsia eri kokoonpanoilla.

En maininnut, että myös itselläni on lapsia, he tosin ovat jo teinejä. Miehen lapset ovat pienempiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ole yhteisiä lapsia, mutta en silti tykkää aviomieheni lapsista. Ei niissä lapsissa mitään vikaa ole, mutta eivät vain kuulu meidän perheeseen.

Teillä sitten asustelee kaksi perhettä saman katon alla. - Miehesi perheeseenhän hänen omat lapsensa joka tapauksessa kuuluvat.

Aika moni uusperheen äideistä kokee mustasukkaisuutta puolison lapsista. Äitipuolien eivät voi myöntää asiaa vaan aina syyksi paljastuu "en pidä lapsesta".

Ja sahaavat omaa oksaansa.

Tunnen useamman uusperheen, jossa aikuisena lapset ovat kyseenalaistaneet vanhempiensa käytöksen ja mallin ja sisarpuolet ovat lyöttäytyneet yhteen ja pitävät suhdetta yllä. Ja yleensä se on nainen/äiti joka ei sulata lastensa toimia ja ovat riidoissa, jossa kaivetaan lasten kokemat vääryydet vuosikymmenien ajalta. Ja sitten ihmetellään kun suhteet ei toimi.

Äidit voivat vaikuttaa lastensa elämään ja luoda omat pelisääntönsä vain lyhyeksi ajaksi, mutta usein jo teini-iässä, lapsi ymmärtää perheen eriarvoisuuden ja viimeistään muutaman vuoden päästä, lapset itse päättävät sisarsuhteesta, eikä siihen mamman mielipidettä kysytä.

Ihanko oikeasti ette tajua lapsenne huomaavan, miten eriarvoisesti kohtelette lapsia.

Minä tajusin äitini käytöksen varmaan n. 8v. kun isän ed.liitosta sisareni tuli viikonlopuksi. Äidin käytös muuttui täysin ja viikolla elettiin ihan eri elintasoa. Se ahdisti ihan hirveästi, kun päiväkodissa ja koulussa kohdeltiin kaikkia oikeudenmukaisesti. Puhuttiin jo silloin sisarusten kanssa vanhempien käytöksestä.

Nyt aikuisena ei ole kovin hyvät välit vanhempiin (isäkin olisi voinut tehdä jotakin) mutta me sisarukset pidetään yhtä ja puhutaan paljon lapsuudessa koetuista asioista.

En osaa kunnioittaa vanhempiani ja erityisesti äitiäni, niin eriarvoista elämää me sisarukset vietimme, mutta omapahan on äitini syy, vaikka nyt yrittää hyvittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskon, että jokainen täysijärkinen, joka uusperheeseen lähtee, haluaa kyllä oppia rakastamaan kumppanin lapsia. Tai vähintään oppia pitämään heistä ja nauttimaan heidän seurastaan. Ei kukaan halua oikeasti sitoa itseään johonkin, missä joutuu jatkuvasti epämiellyttäviin tilanteisiin.

Silti iso osa, ei kaikki, huomaa ettei tähän pysty. Miksi? Koska tunteita ei voi pakottaa, rakkaus on pitkälti hormonien sanelema tunne.

Rakkaus ei ole hormonien sanelema tunne. Se on tahdon asia eli päätös. Muuten kukaan ei adoptointi lapsia.

Rakkaus on nimenomaan hormonien aiheuttama tunne. Ei sitä adoptiolasta rakastakaan heti välittömästi kuten biologista, mutta vanhemmuuden vaisto kasvaa ja rakkaus herää hoivatessa yleensä nopeasti. Koska olet samassa asemassa suhteessa adoptiolapseen kuin biologiseen, ja saat käyttäytyä biologisen vanhemman tavoin. Sama voisi käydä uusperheen lasten kohdalla, jos naisen annettaisiin kotonaan olla kuin äiti. Täydet vastuut, täydet oikeudet. Valitettavasti uusperheessä se harvoin onnistuu, koska on niin monia eri valta-asetelma.

Tahdon asia taas on, että antaako tunteiden tulla ja tahtooko rakastaa silloinkin, kun tunne ei itsessään kana.

Kyse ei ole lainkaan hormoneista vaan luonnon tärkeimmästä adiadta eli suvunjatkamisesta. Taroeesta jatkaa omia geenejä ja varmistaa omien jälkeläisten selviytyminen. Se on niin vahva luonnollinen vaisto ihmisissä kuten kaikissa eläimissä, että on vaikea vastustaa niitä tunteita.

Äiti tietää aina varmasti, mikä on sen oma lapsi eli poikanen. Isä ei voi koskaan olla ihan varma. Siksi kautta historian naisilla on ollut vaikeampi hyväksyä miehen selkeästi vieraita lapsia, varsinkin, jos heillä on jo omakin. Kun ruokaa ja resursseja on vähän, niin ne kilpailevat poikaset haittaavat oman poikasen selviytymistä.

Miesten on siksi helpompaa tulla neutraalisti toimeen naisen lasten kanssa. Se on kannattanut luolaihmisen aikpina, kun on naitu ristiin radtiin, kuka tahansa kylän lapsista voi periaatteessa olla miehen geenien jatkaja ja siksi heihin kannattaa suhtautua neuttaalin myönteisesti.

Tämä on niin selvää, että on naurettavaa, miten vähän asiasta puhutaan. Ja tunnustan - inhoan mieheni lapsia, enkä haluaisi heitä kotiini. He ovat vain jollain epämääräisellä tavalla vääränlaisia. Omani on oikeanlainen.

Rakastan kovasti siskoni lapsia muuten, he ovat mielestäni oikeanlaisia. Ja tulen rakastamaan lapsenlapsiani ja siskoni lapsenlapsia. Syy on tietenkin alitajuisesti tämä sama - meillä on sama geeniperimä, mikä on olennaista suvunjatkamisen kannalta. Jos pitäisi pelastaa palavasta talosta mieheni lapsi tai siskoni lapsen lapsi, niin ihan mitään miettimättä tietysti pelastaisin jälkimisen.

Vaikea sanoa pitääkö paikkansa.Itse en aiemmin voinut kuvitellakaan tapailevani miestä,jolla on lapsia.Nyt kun minullakin on niin voin kuvitella,muttei ole vielä kohdalle sattunut.

Tämä väittämä täyttä kuraa. Voi olla todellisuutta toisille eihmisille, ei kaikille!  Minä kohtelen omiani samalla tavalla kuin miehenikin lapsia. Ei tulisi mieleenkään olla millään tavalla ilkeä, rakkaudeton. He ovat lapsia ja ansaitsevat parasta. Täytyy olla surkea äiti tai isäpuoli jos elää uusperheessä muttei resursseja välittää koko paketista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se ihan luonnolliselta kuulostaa evoluution näkökulmasta, että nainen suojelee jälkeläisiään, ja ei-omat lapset voi kokea "viholliseksi". Se että asia ei ole sosiaalisesti hyväksyttävä, ei poista biologisia vaistoja, jotka joillakin ovat vahvempia kuin toisilla. Asian kanssa pitää sitten opetella elämään, eikä antaa vaistojen viedä liikaa.

Selviämisstrategioita on monia, eikä evoluution kannalta lajille ja sen yksilöille välttämättä paras ratkaisu aina ole omien jälkeläisten aggressiivinen suojeleminen toisten hinnalla.  Esimerkiksi sosiaaliset laumaeläimet, joita me ihmiset ollaan. Tämä unohtui monelta teistä biologialla selittäjistä, että ihminenhän ei kuulu niihin lajeihin, joissa yksilö on ja toimii pääosin omillaan. Muuten tuo teoria saattaisi toimiakin

Näinhän se on, lauma pitää pienokaisista huolta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se ihan luonnolliselta kuulostaa evoluution näkökulmasta, että nainen suojelee jälkeläisiään, ja ei-omat lapset voi kokea "viholliseksi". Se että asia ei ole sosiaalisesti hyväksyttävä, ei poista biologisia vaistoja, jotka joillakin ovat vahvempia kuin toisilla. Asian kanssa pitää sitten opetella elämään, eikä antaa vaistojen viedä liikaa.

Selviämisstrategioita on monia, eikä evoluution kannalta lajille ja sen yksilöille välttämättä paras ratkaisu aina ole omien jälkeläisten aggressiivinen suojeleminen toisten hinnalla.  Esimerkiksi sosiaaliset laumaeläimet, joita me ihmiset ollaan. Tämä unohtui monelta teistä biologialla selittäjistä, että ihminenhän ei kuulu niihin lajeihin, joissa yksilö on ja toimii pääosin omillaan. Muuten tuo teoria saattaisi toimiakin

Näinhän se on, lauma pitää pienokaisista huolta.

Nämä teoriat eivät ole lainkaan ristiriidassa. Lauma on hyvä asia eli se kivikauden tiivis kyläyhteisö. Useimmat naiset suhtautuvat varmaan melko positiivisesti tai ei ainakaan negatiivisesti miehen lapsiin, kun vasta seurustellaan ja niitä näkee vierailuilla. Minustakin ne olivat ihan söpöjä, kun käytiin lintsillä ja kun kävivät luonani kylässä.

Muutos oli sinä, kun he tulivat asumaan kotiini. Vieraat jälkeläiset tunkeutuivat minun pentuni kotiluolaan! Se ei tunnu oikealta! Haluan karkottaa ne täältä. Toivoisin, että mies hankkisi oman kodin, jossa tapaisi lapsiaan. Eli lauma on ok, mutta kotiluolaa ei jaeta, liian lähelle tullessaan ne vierast pennut kilpailevat liian konkreettisesti mun kotiluolan resursseista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se ihan luonnolliselta kuulostaa evoluution näkökulmasta, että nainen suojelee jälkeläisiään, ja ei-omat lapset voi kokea "viholliseksi". Se että asia ei ole sosiaalisesti hyväksyttävä, ei poista biologisia vaistoja, jotka joillakin ovat vahvempia kuin toisilla. Asian kanssa pitää sitten opetella elämään, eikä antaa vaistojen viedä liikaa.

Selviämisstrategioita on monia, eikä evoluution kannalta lajille ja sen yksilöille välttämättä paras ratkaisu aina ole omien jälkeläisten aggressiivinen suojeleminen toisten hinnalla.  Esimerkiksi sosiaaliset laumaeläimet, joita me ihmiset ollaan. Tämä unohtui monelta teistä biologialla selittäjistä, että ihminenhän ei kuulu niihin lajeihin, joissa yksilö on ja toimii pääosin omillaan. Muuten tuo teoria saattaisi toimiakin

Näinhän se on, lauma pitää pienokaisista huolta.

Laumassa on selkeä työnjako ja arvojärjestys, sekä laumaa yhdsitää vahva yhteinen tahto jäädä henkiin. Uusperhe ei ole kuten lauma, exät jne toimivat juuri päinvastoin kuin luonnollinen lauma. Hajottavat, eivät yhdistä.

Vierailija kirjoitti:

Asennekysymys. Hormonien syyksi ei voi laittaa. Joillakin vain ei ole kykyä asettua lapsen asemaan kun hän saa äitipuolen ilman omaa tahtoaan. Elämään tulee täysin tuntematon ihminen joka vei toisen vanhemmat huomion.

Puppua. Jos tunteet olisivat asennekysymyksiä, kaikki pitäisivät toisistaan.

Itsekään en pidä mieheni lapsista, mutten näytä sitä heille. Joskus nämä laspipuoletkin vain voivat varttuessaan olla sellaisia, ettei heidän kanssaan löydy yhteistä säveltä. Ihan niinkuin joidenkin ihmisten kanssa sinulla tulee olo, ettei "kemiat synkkaa". Silti voi olla asiallinen ja ystävällinen. Ei äitipuolen tarvitse "rakastua lapsipuoliinsa kuin omiinsa" mutta jollakin tavalla toimeen pitää kyllä tulla

Vierailija kirjoitti:

Itsekään en pidä mieheni lapsista, mutten näytä sitä heille. Joskus nämä laspipuoletkin vain voivat varttuessaan olla sellaisia, ettei heidän kanssaan löydy yhteistä säveltä. Ihan niinkuin joidenkin ihmisten kanssa sinulla tulee olo, ettei "kemiat synkkaa". Silti voi olla asiallinen ja ystävällinen. Ei äitipuolen tarvitse "rakastua lapsipuoliinsa kuin omiinsa" mutta jollakin tavalla toimeen pitää kyllä tulla

Tottakai yrittää pitää tulla toimeen. Eihän siitä elämisestä muuten mitään tule, kenenkään näkökulmasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se ihan luonnolliselta kuulostaa evoluution näkökulmasta, että nainen suojelee jälkeläisiään, ja ei-omat lapset voi kokea "viholliseksi". Se että asia ei ole sosiaalisesti hyväksyttävä, ei poista biologisia vaistoja, jotka joillakin ovat vahvempia kuin toisilla. Asian kanssa pitää sitten opetella elämään, eikä antaa vaistojen viedä liikaa.

Selviämisstrategioita on monia, eikä evoluution kannalta lajille ja sen yksilöille välttämättä paras ratkaisu aina ole omien jälkeläisten aggressiivinen suojeleminen toisten hinnalla.  Esimerkiksi sosiaaliset laumaeläimet, joita me ihmiset ollaan. Tämä unohtui monelta teistä biologialla selittäjistä, että ihminenhän ei kuulu niihin lajeihin, joissa yksilö on ja toimii pääosin omillaan. Muuten tuo teoria saattaisi toimiakin

Näinhän se on, lauma pitää pienokaisista huolta.

Nämä teoriat eivät ole lainkaan ristiriidassa. Lauma on hyvä asia eli se kivikauden tiivis kyläyhteisö. Useimmat naiset suhtautuvat varmaan melko positiivisesti tai ei ainakaan negatiivisesti miehen lapsiin, kun vasta seurustellaan ja niitä näkee vierailuilla. Minustakin ne olivat ihan söpöjä, kun käytiin lintsillä ja kun kävivät luonani kylässä.

Muutos oli sinä, kun he tulivat asumaan kotiini. Vieraat jälkeläiset tunkeutuivat minun pentuni kotiluolaan! Se ei tunnu oikealta! Haluan karkottaa ne täältä. Toivoisin, että mies hankkisi oman kodin, jossa tapaisi lapsiaan. Eli lauma on ok, mutta kotiluolaa ei jaeta, liian lähelle tullessaan ne vierast pennut kilpailevat liian konkreettisesti mun kotiluolan resursseista.

Meinaat, että kivikaudella elettiin omakotiluolissa :D Nimenomaan ne yhteisöt olivat tiiviitä. Mutta evoluutiolla ei ole suunnitelmaa, ja välillä syntyy ap:n kaltaisia... vinoutumia.

Minun "isäpuoleni" kasvatti minut ja rakastaa minua ihan yhtä paljon, kuin biologisia lapsiaan. Koskaan en ole tuntenut olevani eriarvoinen muiden sisarusteni kanssa, eikä isäni ole koskaan esimerkiksi kutsunut minua "tytärpuolekseen" vaan olen aina ollut "tytär". Kasvatti-isäni on se, jonka kerron isäkseni ja se, joka tulevaisuudessa luovuttaa minut miehelleni alttarilla.

Äitipuoleni taas on perinteinen "paha äitipuoli", joka yritti kieltää ja myös kielsi biologista isääni tapaamasta minua ja isoveljeäni ja joka kertoi meille, ettei biologinen isämme meitä rakasta ja kuinka huonoja lapsia olemme. Mustasukkainenhan hän oli siitä, että miehensä edellisestä elämästä on eläviä olentoja muistuttamassa. Sydän särkyy kun mietin, miten hän kohteli äitini ja biologisen isäni yhdessä hankkimaa, biologisen isän luokse jäänyttä koiraa. Kuinka pahoin pienen lapsen omakuva vääristyi kun tuota naista joutui aika-ajoin tapaamaan.

Naiset ja miehet jotka menette yhteen ihmisen kanssa jolla on ennestään lapsia: miksi? Ne lapset tulevat pakettina. Ei voi valita vaan sitä kumppania ja yrittää heivata lapset pois tieltä. Jos ei yhteiselo onnistu, voi erota tai jatkaa eri asunnoissa asumista kunnes lapset muuttavat pois. Ei tarvitse sitten katsella niitä.

samahan se on eläinten kanssa: monesti tappavat vieraat jälkeläiset kun tekevät omia. Ihmisten pitäisi kuitenkin olla sen yläpuolella, onhan meille suotu järki.

Ajatelkaa kuinka kiva niille lapsille on kun tuntevat ettei haluta niitä. Varsinkin jos uusi kumppani saa suostuteltua hylkäämään heidät. Haluaisitteko että omille lapsille tehtäisiin niin? Tekee hyvää itsetunnolle...