Mitä tehdä, kun alkuhuuma loppuu?

Vierailija kirjoitti:

Ehkä et ole vielä tiennyt kuka olet ja mitä haluat, ja olet lähtenyt väärien miesten matkaan vääristä syistä, joista yksi voi olla huono itsetunto, joka saa ihastumaan johonkuhun joka haluaa sinut.

En ole ap, mutta tämän olen tunnistanut itsessäni. Olen seurustellut vain pari kertaa, molemmissa tapauksissa en aluksi tuntenut mitään vetoa; sitten kun he alkoivat puhua ihastumisesta, olin kuin myyty... ihastuin sitten itsekin, mutta en tiedä olinko koskaan rakastunut, kun ne tunteet alun jälkeen viilenivät. Olen estynyt ja yksinäinen mikä selittää tuon toimintamallin. Jatkossa ei kyllä toivottavasti lähde sukat pyörimään heti kun joku osoittaa hyväksyntää ja huomiota. Olisi kiva löytää ihminen, josta voisi itse olla kiinnostunut, ihastua oikeasti ihmiseen eikä siihen että minusta tykätään. :/

Sitten lopulta rakastaa puolisoa kun onhan hän sentään lasten äiti.

Itse koen menettäväni oman itsenäisyyteni ja autonomian parisuhteissa. Olen julistautunut parisuhdeanarkistiksi. En enää edes yritä monogamia-mallia. Minusta ei vain siihen ole. Mitä enemmän vapautta ja tilaa minulla on liikkua ja mitä vähemmän koen olevani toisen omistuksessa sitä tyytyväisempi olen. Olen myös täysin okei, että puoliso kulkukissailee pitkin kyliä ja tapailee muitakin. Harvemmat tapaamiset ja oman elämäntyylin säilyttäminen ovat pitäneet puolison puolisona. Olemme tiimi, mutta meillä on kummallakin oma elämä ja kaiken voi nostaa pöydälle puheenaiheeksi. Nyt en ole kokenut kyllästymistä, vaan ihastus oikeasti muuttui rakkaudeksi.

Mulla on samanlaista. Vuoden-parin jälkeen alan vääntämään kaikesta ja taistelemaan. Kaikki ärsyttää ja mies ei tee jostain syystä mitään oikein - silti välillä muista että hei toi on se ihana tyyppi ja sovitaan superhyvin yhteen. En tiedä mistä johtuu. Enkä tiedä tarkoittaako se ettei mies ole minulle se oikea, vai olisiko paremmin vain olla yksin?

Väärien tyyppien kanssa ihastuksen laannuttua olen lähtenyt lätkimään. Ei ole syytä olla väkisin yhdessä, jos toinen ärsyttää. Joskus jos ihastuu palavasti, ei toisen "vikoja" huomaa. Sitten lopulta tajuaa miten erilaisia ollaan.

Jos sinullekin on käynyt niin?

Tähän loppuun vielä, että itse löysin miehen, jota rakastan edelleen ja tunnen yhteenkuuluvuutta. Meillä kuitenkin eletty jo yhdessä hyvän aikaa, rakennettu, tehty lapsia, jne.

Älä painosta itseäsi olemaan yhdessä jonkun kanssa, jos se ei tunnu oikealta. Hyvä vain, että harkitset tarkkaan ennen kuin tekisit esimerkiksi lapsia jonkun kanssa.

Kunka kauan tuo alkuhuuma on teillä kestänyt? Kiinnostais kuulla!

Argh! Oon iteki tuommonen kyllästyjä, joka sit lopulta alkaa vähän ahistua koko suhteesta. Jo nyt 8kk jälkeen tuntuu välillä vaikeelta. Miehestä se ei johdu, se on aivan mahtava. Omaa mielenvikasuutta vain :D Mä teen töitä itteni kanssa ja tehään yhessä töitä suhteen eteen, otetaan aikaa toisillemme ja järjestetään kivaa puuhaa ja viikonloppureissuja.

Lopun perin ihan hyvin on "pidetty" huumaa yllä. Toki seki helpottaa, että ukko tekee reissutyötä ja on suurimman osan viikosta poissa. Eli arki pyrörii hyvin :D Etäisyys auttaa!

Voih, kohtalotoveri täälläkin. Tiedostan, että pääsyy on minussa, koska en osaa hyväksyä niitä kumppanin pieniä ”vikoja”, vaan ne alkavat siinä 4kk kieppeillä ärsyttämään eroon asti. Tietysti tähän vaikuttaa myös se, että onko kumppani halukas keskustelemaan asioista, jolloin vuorovaikutus toimisi kumpaankin suuntaan, ja yhdessä voisi tuumailla miltä tuntuu, ja onko asioille/ tunteille tehtävissä jotain.

Olen myös huomannut, että ”alkuhuuma” ja oma tyytyväisyys kestää ehdottomasti pidempään, mikäli saa samalla omaa tilaa. Eli, että ei yökyläilläkkään koko viikkoa putkeen, vaan nähdään pari kertaa viikossa. Silloin pystyy rauhassa miettimään ja analysoimaan omia tuntemuksian, eikä kaikki vaan viuhu ohi.

Ehkä noihin nopeisiin tunteiden ”laskuihin” ei auta kuin rehellisesti omien tunteiden tutkiskelu, ja suhteiden ”epäonnistumisten” analysointi. Miksi toinen alkoi ärsyttää, ja mitä jos olisitte puhuneet asiasta ja hän olisikin muuttunut, niin olisiko se ratkaissut ongelmat? Miksi toisen hyväksyminen sellaisenaan on vaikeaa? Onko mahdollista ratkaista joitain asioita niin, että kumpikin tulisi niissä vastaan. Pitäisi pystyä puhumaan avoimesti.

Pitää miettiä onko kyse liiallisista odotuksista toista kohtaan, tai tunne siitä että antaa itse enemmän kuin saa (miksi?), pelko siitä että toinen ei välitä tai panosta samalla tavalla (jolloin tulee helposti oman kuoren kovettamisen reaktio). Pelko siitä, että ei pysty hyväksymään kumppanin epätäydellisyyttä, ja oma ärsytys tulevaisuudessa vain pahenee.

Olen myös miettinyt samoin, että ehkä minusta ei ole parisuhteisiin, helpompi olla sinkkuna.

Hei täällä sama! Olen ollut suhteessa kesästä saakka ja nyt ihan vasta huomasin alkuhuuman loppuneen. Toinen vain ärsyttää. Ei nyt välttämättä koko aikaa, mutta koen usein hänet ärsyttävänä. Enkä oikein tiedä mistä tämä johtuu. Mies on täydellinen, hyvä työ, tekee eteeni asioita joita kukaan ei ole koskaan ennen tehnyt, välittää, pitää huolta, hemmottelee...Mutta jokin minussa nyt on vikana kun en enää jaksa päivittäin osoittaa hänelle itse rakkauden tunnustuksia. Pelkään loukkaavani häntä etäisellä olemuksellani. Olen miettinyt onko hän se oikea ja jos eroaisimme, olisiko sama tilanne muidenkin kohdalla jos päätyisin uudelleen suhteeseen vielä tämän jälkeen. 

Vai olenko vain tunnevammainen? Onkohan aikaisempi eroni saanut minussa aikaan tämän, etten enää kykene kauaa rakastamaan. Ei ole hassumpaa olla yhdessäkään, enkä koe että arkemme olisi suorastaan ankeaakaan. Mun omat tunteet nyt häiritsee.

Ö

Alkuhuuman jälkeen vaihdetaan toiseen alkuhuumaan, jne.

Näin on aina hyvä olla ja jännittävää!

Pohdiskeliija kirjoitti:

Hei täällä sama! Olen ollut suhteessa kesästä saakka ja nyt ihan vasta huomasin alkuhuuman loppuneen. Toinen vain ärsyttää. Ei nyt välttämättä koko aikaa, mutta koen usein hänet ärsyttävänä. Enkä oikein tiedä mistä tämä johtuu. Mies on täydellinen, hyvä työ, tekee eteeni asioita joita kukaan ei ole koskaan ennen tehnyt, välittää, pitää huolta, hemmottelee...Mutta jokin minussa nyt on vikana kun en enää jaksa päivittäin osoittaa hänelle itse rakkauden tunnustuksia. Pelkään loukkaavani häntä etäisellä olemuksellani. Olen miettinyt onko hän se oikea ja jos eroaisimme, olisiko sama tilanne muidenkin kohdalla jos päätyisin uudelleen suhteeseen vielä tämän jälkeen. 

Vai olenko vain tunnevammainen? Onkohan aikaisempi eroni saanut minussa aikaan tämän, etten enää kykene kauaa rakastamaan. Ei ole hassumpaa olla yhdessäkään, enkä koe että arkemme olisi suorastaan ankeaakaan. Mun omat tunteet nyt häiritsee.

Sinulla on sitoutumiskammo, huono itsetunto tai sitten suomalaisten naisten perisynti: yritys hoitaa omaa sisäistä turvattomuuttaan kontrolloimalla ympäristöään.