Skitso lapsi :'(

Minusta kuulostaa siltä että 7 vuotias on mustasukkainen, pikkusisarukset kenties vievät vanhempien huomion ja 7 vuotiaasta on tehty syntipukki, itsekkin pidät häntä hirviönä. Olin itse lapsena tuon 7 vuotiaan asemassa, minua pidettiin hirviönä, tahallaan ilkeänä, vaarallisena sisaruksille ja kyllä se kuules lapselle näkyy ja lapsi alkaa myös käyttäytymään näkemystenne mukaisesti.

Itselläni diagnosoitiin aikuisena adhd, olisin tarvinnut lapsena kärsivällisyyttä ja ymmärrystä, enkä jotain syyllistämistä ja pahana pitämistä, en vain aina ajatellut asioita loppuun asti ja tunteet olivat sellaista vuoristorataa etten vain kyennyt itse tunnekuohujani hillitsemään.

Onko lapsen kanssa yhtään keskusteltu asioista? Onko sanottu että häntä rakastetaan ja että hän ei varmasti ole tahallaan ilkeä? Vai onko tilanteet hoidettu aina niin, että lapselta vain viedään jotakin ja rangaistaan?

Minulla ei ole lapsia, mutta olen työskennellyt häiritsevästi käyttäytyvien lasten kanssa ja usein saanut heidät toimimaan paremmin kuin yksikään muu, varmaan juuri omien kokemuksieni vuoksi, on ihan ymmärrettävää, että "ilkeily" joskus turhauttaa ja ärsyttää aikuisia ja ajatukset lapsen pahuudestakin on ihan normaaleja, mutta nekin ajatukset pitää työstää ja päästä niistä yli. Yksikään lapsi ei ole paha, ei edes se psykopaatti, häntä vain pitää ymmärtää ja hänet täytyy kohdata oikein. Lapsesta voi kyllä tulla paha, jos häntä kohdellaan väärin ja leimataan lapsesta pitäen pahaksi, kyllä se on aivan mahdollista. Monet massamurhaajat ja sadistit on ihan oman ympäristönsä tuotoksia, harvemmin kukaan ihan tietoiseksi päättää pahaksi ryhtyä saati että syntyisi pahaksi.

Toivottavasti saatte perheneuvolasta apua, ennenkuin on liian myöhäistä.

Minusta karkkipussin vieminen lopullisesti yhdestä raivarista on aika kohtuutonta 7 vuotiaan kanssa (varsinkin joku roskiin laittaminen). Ennemmin vaikka sanoisi, että saat karkkipussin illalla, jos nyt pyydät anteeksi ja siivoat jälkesi ja päälle vielä juteltaisiin tilanteista ja sanotettaisiin lapsen tunteita.

Olen itse kohdannut väkivaltaakin lasten puolelta, on purtu, lyöty, raavittu, syletty naamalle, mutta olen pysynyt tilanteessa rauhallisena ja jälkeenpäin tehnyt selväksi lapselle, ettei yksi teko määrittele sitä millainen koko lapsi on, mitä tahansa ei saa tehdä eikä raivoamalla saa asioita periksi (mikä on jo ihan riittävän suuri seuraamus useimmissa tapauksissa..) ja anteeksi pitää tietenkin pyytää. Lapsikohtaista tietenkin että mikä on riittävä "hyvitys" esim. siitä että on satuttanut toista.

Raivokohtaus on jotain mitä lapsi ei voi hallita, raivokohtauksen vallassa tehdyt asiat olen joskus jopa painanut villaisella, myös itseeni kohdistuneen väkivallan. Raivareita itse saaneena tiedän, että raivokohtauksen aikana järki katoaa päästä ja teot mitä silloin tekee eivät ole aivan tarkoituksenmukaisia, suunniteltuja, ei voida puhua edes "tahalleen tekemisestä". Olisi tärkeämpää ohjata lasta säätelemään tunteitaan niin, ettei raivaria pääsisi edes syntymään ja auttaa selviämään raivarista, syyllistäminen ei auta vaan vain pahentaa ongelmaa. Useimmat lapset jotka on raivarin saaneet, mutta joihin suhtaudutaan jälkikäteen myötätunnolla ymmärtävät kyllä tehneensä väärin, mutta saamansa myötätunto vaikuttaa psykologisesti aivan eri tavalla kuin torjutuksi tuleminen ja vihamielisyys.

Kohtuus kuitenkin, jos on kyse esim. neurologisesta ongelmasta tai psykologisesta esim. käytöshäiriö, niin täyttä raivarittomuutta ei voida mitenkään vaatia, sellainen kontrolli ei hetkessä synny. Itselläni meni pitkälle aikuisikään ennenkuin raivarit jäivät kokonaan pois ja nykyään olenkin melkoinen viilipytty, en muista milloin olisin viimeksi saanut raivarin, varmaan 7 vuotta sitten ja senkin raivarin sain pidettyä kontrollissa (vihasta täristen sain sanottua asiani, rauhallisella äänellä mutta kuulemma katseeni oli raivoisa ja olin pelottava).

Karkkipussin roskiin heittely ja sen väkisin repiminen pojan käsistä...Sinä aikuisena käyttäydyt näin raivohullusti ja ylilyövästi ja sitten vielä ihmettelet lapsen käytöstä. Haloo!

Lapsi tarvitsee turvallisia rajoja muttei kyllä tuolla tavalla aikuisen sekoilua.

Tässähän lapselle tuli monta seuraamusta: Ensin ei saanut saippuakuplapurkkia, josta raivari alkoi, sitten raivarin jatkuessa laitettiin sisälle ja syyllistettiin vauvan herättämäisestä mikä on varmasti vain pahentanut raivaria, sitten vielä heitetään karkkipussi roskiin, josta lapsi raivon vallassa sen hakee, sitten vielä jahdataan lasta vihaisesti, revitään karkkipussi väkisin käsistä (kenties vanhempikin jo huutaa raivosta) ja revitty karkkipussi roskiin lapsen silmien edessä.

Eli yhdestä tunnekuohusta tuli aika monta rangaistusta, vaikka olisi riittänyt ihan vain se, että ei saa sitä saippuakuplapurkkia. Sitten anteeksipyynnöt ja omien jälkien siivous tietenkin, mutta ne ei ole mitään rangaistuksia.

Kehtaat vielä nimitellä lastasi skitsoksi. Tuollainen aikuinen pilaa lapsensa täysin.

Vierailija kirjoitti:

Pää hajoo kirjoitti:

Niin ja pikkuveli käyttäytyy ihan eritavalla, hänellä ei ole samanlaista raivoa vaikka uhmaikä päällä onkin. En siis sanoisi että kasvatuksesta johtuu taikka et perheessä olisi joku klikki :( positiivinen ja aktiivinen perhe ollaan.

Ei se ihan noinkaan vapauttavaa ole. Meillä on yksi raivotar ja yksi rennommin asioihin suhtautuva lapsi, mutta vaikka osansa tässä yhtälössä on lasten omilla piirteillä (temperamentti, herkkyys, introverttiys joka sysää sen kaiken tunteenpurkutarpeen kodin seinien sisäpuolelle kun muiden ihmisten kanssa ei helposti muodostu siteitä joiden turvin voisi tunteita näyttää, esim. kerhossa) niin osansa myös sillä kasvatuksella. Ja se on noista ainoa johon voi suoraan vaikuttaa. Kun esikoinen oli siinä kehitysvaiheessa että kiukun ja muiden tunteiden hallintaa aletaan tosissaan harjoitella ja olisi tarvinnut lempeää, kärsivällistä läsnäoloa, hänellä oli saatavilla vauvan kanssa väsynyt ja kärttyinen äiti jolla oli liian suuret odotukset isomman lapsen käytökselle. Vaikka olen ihan sama äiti ollut molemmille, samoilla periaatteilla, samoilla arvoilla, enimmäkseen samoilla tiedoilla, niin samalla tavalla en ole voinut niitä ajatuksiani lasten kanssa toteuttaa ja heihin suhtautua. Ja toisaalta, eipä olisi pitänytkään, kuten sanottu, koska lapset ovat erilaisia. Esikoinen olisi herkkyytensä ja kapean mukavuusalueensa (jotka olivat olemassa jo ennen nuoremman syntymää, laitokselta asti) tarvinnut vielä enemmän sitä ulkoista tukea, kun taas kuopus on oman temperamenttinsa kanssa selvinnyt vähemmällä. Ja esikoinen sai esimerkiksi uhmaiässä varmasti vähemmän sellaista tyyntä kalliovanhempaa kuin pikkusisaruksensa.

Eli sisarusten erilaisuus ei poista sitä etteikö kasvatus olisi osatekijä yhtälössä, koska noin lähtökohtaisesti vanhemmat kasvattavat lapsiaan väistämättä jossain määrin eri tavalla ja lapset tarvitsevat erilaisia ollessaan erilaista ohjausta ja tukea ja rajoja eri vaiheissa.

Mitenköhän sinä noin lähtökohtaisesti diagnosoit sitten sen että missä tapauksissa olisi kyse vain eri temperamenttisista lapsista joista toinen olisi pitänyt kasvattaa eri tavalla ja missä tapauksissa on kyse oikeasti jostain muusta mikä ei ole pelkästään kasvatuksesta johtuvaa ja mitä ei olisi voinut estää pelkästään oikealla kasvatuksella. Jos et ole läääkäri teet sen arvatenkin ihan mutu tuntumalla kyseisestä perheestä ja lapsesta ja jos yleinen mielipiteesi on enemmän se että lähes aina on kyse vain vääränlaisesta lapsen käsittelystä ja kaikki olisi ok jos oikein olisi toimittu niin veikkaan että lähes kaikki vanhemmat ovat syytelistallasi ennenkuin heillä on varsinainen diagnoosi lääkäriltä jostain tai ehkä edes silloin pidät omat diagnoosisi.Tietenkin kaikkea käytöstä, myös monista neurologisista vaivoista johtuvia voi parantaa tai yrittää estää ja osittain estääkin toistumasta ennakoiden ja oikealla kasvatustyylillä tai käsittelytyylillä miten se nyt haluaa kuvailla.

Miksi hän ei saanut myös uutta saippuakupla-purkkia? Ilmeisesti hänellä näitä oli jo ennestään, mutta miksi sanoit että "et saa" (kun sen sijaan olisi voinut sanoa että sinullahan on jo vaikka kuinka monta)? Kyllähän tuo lapsen korvaan kuulostaa selkeältä suosimiselta kun pikkuveljelle haetaan, eikä itse saa ilman että perustellaan. Ja kävikö pikkuveli vain "katsomassa", vai kenties oikeasti häiritsemässä toisen leikkiä? Ovatko muut lapsesi enkeleitä jotka eivät koskaan tee mitään, ja esikoisesi huomiota vaille jätetty "kauhukakara"? Katos peiliin,sieltä löytyy syy siihen miksi hän on "skitso".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pää hajoo kirjoitti:

Niin ja pikkuveli käyttäytyy ihan eritavalla, hänellä ei ole samanlaista raivoa vaikka uhmaikä päällä onkin. En siis sanoisi että kasvatuksesta johtuu taikka et perheessä olisi joku klikki :( positiivinen ja aktiivinen perhe ollaan.

Ei se ihan noinkaan vapauttavaa ole. Meillä on yksi raivotar ja yksi rennommin asioihin suhtautuva lapsi, mutta vaikka osansa tässä yhtälössä on lasten omilla piirteillä (temperamentti, herkkyys, introverttiys joka sysää sen kaiken tunteenpurkutarpeen kodin seinien sisäpuolelle kun muiden ihmisten kanssa ei helposti muodostu siteitä joiden turvin voisi tunteita näyttää, esim. kerhossa) niin osansa myös sillä kasvatuksella. Ja se on noista ainoa johon voi suoraan vaikuttaa. Kun esikoinen oli siinä kehitysvaiheessa että kiukun ja muiden tunteiden hallintaa aletaan tosissaan harjoitella ja olisi tarvinnut lempeää, kärsivällistä läsnäoloa, hänellä oli saatavilla vauvan kanssa väsynyt ja kärttyinen äiti jolla oli liian suuret odotukset isomman lapsen käytökselle. Vaikka olen ihan sama äiti ollut molemmille, samoilla periaatteilla, samoilla arvoilla, enimmäkseen samoilla tiedoilla, niin samalla tavalla en ole voinut niitä ajatuksiani lasten kanssa toteuttaa ja heihin suhtautua. Ja toisaalta, eipä olisi pitänytkään, kuten sanottu, koska lapset ovat erilaisia. Esikoinen olisi herkkyytensä ja kapean mukavuusalueensa (jotka olivat olemassa jo ennen nuoremman syntymää, laitokselta asti) tarvinnut vielä enemmän sitä ulkoista tukea, kun taas kuopus on oman temperamenttinsa kanssa selvinnyt vähemmällä. Ja esikoinen sai esimerkiksi uhmaiässä varmasti vähemmän sellaista tyyntä kalliovanhempaa kuin pikkusisaruksensa.

Eli sisarusten erilaisuus ei poista sitä etteikö kasvatus olisi osatekijä yhtälössä, koska noin lähtökohtaisesti vanhemmat kasvattavat lapsiaan väistämättä jossain määrin eri tavalla ja lapset tarvitsevat erilaisia ollessaan erilaista ohjausta ja tukea ja rajoja eri vaiheissa.

Mitenköhän sinä noin lähtökohtaisesti diagnosoit sitten sen että missä tapauksissa olisi kyse vain eri temperamenttisista lapsista joista toinen olisi pitänyt kasvattaa eri tavalla ja missä tapauksissa on kyse oikeasti jostain muusta mikä ei ole pelkästään kasvatuksesta johtuvaa ja mitä ei olisi voinut estää pelkästään oikealla kasvatuksella. Jos et ole läääkäri teet sen arvatenkin ihan mutu tuntumalla kyseisestä perheestä ja lapsesta ja jos yleinen mielipiteesi on enemmän se että lähes aina on kyse vain vääränlaisesta lapsen käsittelystä ja kaikki olisi ok jos oikein olisi toimittu niin veikkaan että lähes kaikki vanhemmat ovat syytelistallasi ennenkuin heillä on varsinainen diagnoosi lääkäriltä jostain tai ehkä edes silloin pidät omat diagnoosisi.Tietenkin kaikkea käytöstä, myös monista neurologisista vaivoista johtuvia voi parantaa tai yrittää estää ja osittain estääkin toistumasta ennakoiden ja oikealla kasvatustyylillä tai käsittelytyylillä miten se nyt haluaa kuvailla.

En ole diagnosoinut aloittajan tai kenenkään muun perheestä yhtään mitään. Ainoa jonka viestissäni väitin toimineen lapsen kehityksen kannalta epäedullisesti olin minä itse, ja itseänikään en siitä enää jaksa syyttää koska en ole kone, yritin parhaani, huomasin virheeni, hain apua ja olen kehittynyt. Tahdoin vain sanoa, että jos yksi lapsi on "helppo" ja toinen on "hankala" niin se ei ole _aukoton perustelu_ sille että se "hankaluus" olisi vain siinä lapsessa. Sitä _vaihtoehtoa_ että kasvatus on osatekijä yhtälössä ei voi sulkea pois sillä että joku toinen lapsista täyttää käyttäytymisstandardit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli tuohan tarkoittaisi sinun maailmassani sitä että lähtökohtaisesti aina kasvatuksella pystytään korjaamaan psyykkinen oireilu tai estämään se. Lapsessa ei voi olla itsessään mitään vikaa esim. alttius psyykkisille häiriöille tai jopa neurologisia häiriötä. Et taida edes tunnustaa ADHD:takaan neurologiseksi häiriöksi vaan sinulle kaikki johtuu kasvatuksesta ellei ole umpiautisti josta näkee jo heti päälle päin että ei ole normaali rai anna kun arvaan ADHD lapsiakin on mielestäsi oikeasti olemassa mutta vain lääkäri tai lakimies tai lto:n lapsilla koska heillä se nyt ainakaan voi olla kotioloista ja kasvatuksesta kiinni joten heidän ollessa kyseessä ei riipukaan vanhemmista lapsen oireilu mutta lähestulkoon muiden vanhempien kohdalla näin on?

Lapsella voi olla neurologisia JA psyykkisiä ongelmia. Neurologiset ovat synnynnäisiä,mutta psyykkiset ongelmat syntyvät aina geenien ja ympäristön yhteisvaikutuksesta. Vanhemmat voivat tarkoittaa hyvää, mutta olla neuvottomia esim.neurologisesti poikkeavan lapsen kasvatuksessa ja tietämättään/tarkoittamatta mitään pahaa pahentaa lapsensa ongelmia tai aiheuttaa tälle mt-ongelmia. Tällöin psykologista ja perhe-/kasvatusneuvolasta voi olla iso apu. Vanhemmat saavat työkaluja pärjätä erityislapsensa kanssa, niin etteivät ainakaan vahingossa tietämättömyyttään pahenna ongelmia.

Näin varmaan onkin joissain tapauksissa. Mutta edelleen kritisoisin sitä ajatusmallia lähtökohtana, että ensimmäisenä mietitään jotain "jännää ja hirveää", mitä olisi kotioloissa tai vanhempien ja lasten vuorovaikutuksessa jotain pahasti mätänä, ja se vaihtoehto että lapsen oireilu ei ole alunperin vanhempien aikaansaamaa esim. väärällä kasvatuksella sivuutetaan kokonaan vaihtoehtona tai ehkä myönnetään jossain sivulausessa, että kyllähän näinkin voi olla, mutta todella harvassa eli lähes aina vika on vain ja ainoastaan vanhemmissa ja kotiloissa.

Kyllä kai kaikki ymmärtävät, että se kasvatus ja kotiolot vaikuttavat kaikkiin lapsiin, myös erityislapsiin ja kasvatuksella voi päästä parempaan käytökseen ja oireiden vähenemiseen, mutta ei sitä kasvatusta voi pitää minään taikakaluja, jonka avulla jokainen lapsi muutetaan normaaliksi, helpoksi, tottelevaiseksi ja oireettomaksi jos vain otetaan huomioon kyseisen lapsen temperamentti alusta alkaen. Jopa täydellisten vanhempien lapsilla voi olla psyykkisiä sairauksia, oirehtelua tai niitä neurologisia häiriöitä mutta tämänhän sinä jo tiesitkin.

Kuulostaa siltä, että lapsi ei ehkä oikein ymmärrä mitä tapahtuu missäkin tilanteessa. Mennään sisälle hakemaan pikkusisarukselle saippuakuplapurkkia, mutta hän ei saa ja selittely siitä miksei saa, ei mene perille. Lapsi hermostuu ja alkaa huutaa, minkä seurauksena joutuu sisälle, missä raivoaminen jatkuu ja sitten lähtee karkkipussi ja raivo yltyy. Tuossa olisi ollut mahdollisuus estää koko hässäkkä ainoastaan siinä vaiheessa, kun lapselle selitetään miksei hän saa uutta saippuakuplapurkkia, vaikka toinen saa. Sen jälkeen lapselta on ollut tolkku pois ja rangaistuksilla tai puheilla ei ole ollut enää mitään merkitystä.

Kysymys kuuluukin, että miksei lapsi hyväksynyt sitä, että ei saa sitä saippuakuplapurkkia? Senkö takia, että koki että pikkusisarus saa jotain mitä hän ei saa (huomio, ystävällinen puhe, kahdenkeskinen aika tms.). Vai sen takia, ettei pysty ajattelemaan asiaa sisaruksen näkökulmasta tai ettei ymmärrä mitä hänelle syyksi selitetään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli tuohan tarkoittaisi sinun maailmassani sitä että lähtökohtaisesti aina kasvatuksella pystytään korjaamaan psyykkinen oireilu tai estämään se. Lapsessa ei voi olla itsessään mitään vikaa esim. alttius psyykkisille häiriöille tai jopa neurologisia häiriötä. Et taida edes tunnustaa ADHD:takaan neurologiseksi häiriöksi vaan sinulle kaikki johtuu kasvatuksesta ellei ole umpiautisti josta näkee jo heti päälle päin että ei ole normaali rai anna kun arvaan ADHD lapsiakin on mielestäsi oikeasti olemassa mutta vain lääkäri tai lakimies tai lto:n lapsilla koska heillä se nyt ainakaan voi olla kotioloista ja kasvatuksesta kiinni joten heidän ollessa kyseessä ei riipukaan vanhemmista lapsen oireilu mutta lähestulkoon muiden vanhempien kohdalla näin on?

Lapsella voi olla neurologisia JA psyykkisiä ongelmia. Neurologiset ovat synnynnäisiä,mutta psyykkiset ongelmat syntyvät aina geenien ja ympäristön yhteisvaikutuksesta. Vanhemmat voivat tarkoittaa hyvää, mutta olla neuvottomia esim.neurologisesti poikkeavan lapsen kasvatuksessa ja tietämättään/tarkoittamatta mitään pahaa pahentaa lapsensa ongelmia tai aiheuttaa tälle mt-ongelmia. Tällöin psykologista ja perhe-/kasvatusneuvolasta voi olla iso apu. Vanhemmat saavat työkaluja pärjätä erityislapsensa kanssa, niin etteivät ainakaan vahingossa tietämättömyyttään pahenna ongelmia.

Näin varmaan onkin joissain tapauksissa. Mutta edelleen kritisoisin sitä ajatusmallia lähtökohtana, että ensimmäisenä mietitään jotain "jännää ja hirveää", mitä olisi kotioloissa tai vanhempien ja lasten vuorovaikutuksessa jotain pahasti mätänä, ja se vaihtoehto että lapsen oireilu ei ole alunperin vanhempien aikaansaamaa esim. väärällä kasvatuksella sivuutetaan kokonaan vaihtoehtona tai ehkä myönnetään jossain sivulausessa, että kyllähän näinkin voi olla, mutta todella harvassa eli lähes aina vika on vain ja ainoastaan vanhemmissa ja kotiloissa.

Kyllä kai kaikki ymmärtävät, että se kasvatus ja kotiolot vaikuttavat kaikkiin lapsiin, myös erityislapsiin ja kasvatuksella voi päästä parempaan käytökseen ja oireiden vähenemiseen, mutta ei sitä kasvatusta voi pitää minään taikakaluja, jonka avulla jokainen lapsi muutetaan normaaliksi, helpoksi, tottelevaiseksi ja oireettomaksi jos vain otetaan huomioon kyseisen lapsen temperamentti alusta alkaen. Jopa täydellisten vanhempien lapsilla voi olla psyykkisiä sairauksia, oirehtelua tai niitä neurologisia häiriöitä mutta tämänhän sinä jo tiesitkin.

Minusta taas on ihan luonnollista että _ensin_ mietitään sitä kasvatusta. Koska kun vanhempi alkaa pohtia lapsen haastavaa käytöstä niin kasvatus on a) yleisempi taustatekijä, b) helpompi selvittää (voi vaikka aloittaa miettimällä ihan itse) ja c) helpompi korjata kuin esimerkiksi neurologinen erityisyys. Toki nekin vaihtoehdot pitää selvittää tarvittaessa, mutta jos selkääsi sattuu niin etkö ensin tsekkaa että makaatko legopalikan päällä ja mieti mitä tuli eilen tehtyä ja kokeile auttaako jos vaihdat asentoa, ja mene vasta sitten lääkäriin? Voi olla että tarvitsen lääkärin apua, mutta minusta on ihan normaalia miettiä ensin "maallikkovaihtoehdot" ja siirtyä sitten vasta lääketieteellisiin.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä, että lapsi ei ehkä oikein ymmärrä mitä tapahtuu missäkin tilanteessa. Mennään sisälle hakemaan pikkusisarukselle saippuakuplapurkkia, mutta hän ei saa ja selittely siitä miksei saa, ei mene perille. Lapsi hermostuu ja alkaa huutaa, minkä seurauksena joutuu sisälle, missä raivoaminen jatkuu ja sitten lähtee karkkipussi ja raivo yltyy. Tuossa olisi ollut mahdollisuus estää koko hässäkkä ainoastaan siinä vaiheessa, kun lapselle selitetään miksei hän saa uutta saippuakuplapurkkia, vaikka toinen saa. Sen jälkeen lapselta on ollut tolkku pois ja rangaistuksilla tai puheilla ei ole ollut enää mitään merkitystä.

Kysymys kuuluukin, että miksei lapsi hyväksynyt sitä, että ei saa sitä saippuakuplapurkkia? Senkö takia, että koki että pikkusisarus saa jotain mitä hän ei saa (huomio, ystävällinen puhe, kahdenkeskinen aika tms.). Vai sen takia, ettei pysty ajattelemaan asiaa sisaruksen näkökulmasta tai ettei ymmärrä mitä hänelle syyksi selitetään?

Hyvä näkökulma. Minä tiedän perheen missä on vakavia ongelmia siarusten vuorovaikutuksessa ja toinen lapsi on erityislapsi. Jos joku sivullinen näkee ja kuulee näistä tapauksista ajattelee vain varmaan että kyseessä on normi sisarkateuskuvio mutta sen verran mitä olen seurannut ja verrannut omiin lapsiin ei tuo ole mitään tavallista mustasukkaisuutta vaan ihan jotain muuta poikkeavaa käytöstä. Jotenkin näen sen niin että tuo toinen lapsi ei todellakaan ymmärrä ajatella asioita toisen näkökulmasta, on jotenkin poikkeuksellisen itsekäs, paljon yli normin. Tuntee kyllä syyllisyyttä mutta ennemminkin menee sekaisin toruista kun on katuvainen. Tiedän ainakin että tuossa tapauksessa ei ole kyse siitä että tuo lapsi ei olisi saanut yhtä paljon huomiota kuin  sisarus vaikka tällaista selitystä yleensä tarjotaankin ja mietitäänkin näissä tapauksissa. Se on aivan jotain muuta kun liian vähän huomiota ja rakkautta ja kyllä hänelle on selitetty juurta jaksaen asiat jotta ymmärtäisi miksi ja miten asiat on.

Apua nykyään pitää vaatia, koska sitä ei kukaan tule tyrkyttämään! Vastuu omasta perheestä ja sen hyvinvoinnista on pääasiassa vanhemmilla ja toissijaisesti yhteiskunnalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sun pitäis olla se kypsä tuossa tilanteessa, niin vaikeaa kuin se onkin. Karkkipäivän voi ja varmasti pitääkin perua kun lapsen käytös on tuollaista, mutta karkit roskiin on jo ihan pentuhommia. Tuosta ja mustavalkoisesta asenteestasi ("skitso", "pysty enää edes näkemään tuossa hirviössä mitään positiivista") päätellen sinunkin kannattaisi käydä psykologilla, oli kyseessä sitten perustavanlaatuinen epäkypsyys kasvattajana tai vain tilanteeseen väsymisestä juontuva yksittäinen lipsahdus.

No tietenkin on kyseessä yksittäinen "lipsahdus"! :D Nää on taas näitä täydellisiä mutseja joilla ei koskaan ole aihetta uupumukseen ja siitä johtuvaan äärimmäisiin tunteisiin. Järki käteen nyt moralisoijat.

- ohis

Ei muuten ole mitään moralisointia vaan tosipuhetta.

On eri asia tunnustaa itselleen että lapsen käytös ärsyttää ja saa näkemään peräti punaista, kuin nimitellä lasta skitsoksi kakaraksi.

Hillitty kielenkäyttö auttaisi pitämään kierroksia alhaalla, mutta "skitson kakaran" edesottamukset taas automaattisesti nostattavat niitä vaikka "skitso kakara" vain hengittäisi.

Siinä olet kyllä oikeassa että liian usein täällä esitetään "lopeta raivoaminen" -tyyppisiä neuvoja kun raivo ei tietyissä tilanteissa lopu pelkästään lopettamalla.

Siksipä seuraava tarkistuslista:

Nukutteko kylliksi? Toimivaan tunteidensäätelyyn tarvitaan vähintään 8 tuntia putkeen katkotonta yöunta, lapsille enemmän.

Syöttekö kasviksia, hedelmiä, terveellisiä öljyjä, täysjyväviljoja? Jo pelkkä karkkipussin näkeminen saa verensokerin putoamaan = raivokohtaus on askelen lähempänä.

Teettekö kaikki itseänne miellyttäviä asioita päivittäin? Liikutteko päivittäin?

Uni, ravinto, liikunta ja huvitukset tasapainoon, ja sit voi katsoa tilannetta uudestaan.

Aiemmin ei kannata olettaa lapsen (tai vanhemman) käyttäytyvän.

Vierailija kirjoitti:

Pää hajoo kirjoitti:

Niin ja pikkuveli käyttäytyy ihan eritavalla, hänellä ei ole samanlaista raivoa vaikka uhmaikä päällä onkin. En siis sanoisi että kasvatuksesta johtuu taikka et perheessä olisi joku klikki :( positiivinen ja aktiivinen perhe ollaan.

Ei se ihan noinkaan vapauttavaa ole. Meillä on yksi raivotar ja yksi rennommin asioihin suhtautuva lapsi, mutta vaikka osansa tässä yhtälössä on lasten omilla piirteillä (temperamentti, herkkyys, introverttiys joka sysää sen kaiken tunteenpurkutarpeen kodin seinien sisäpuolelle kun muiden ihmisten kanssa ei helposti muodostu siteitä joiden turvin voisi tunteita näyttää, esim. kerhossa) niin osansa myös sillä kasvatuksella. Ja se on noista ainoa johon voi suoraan vaikuttaa. Kun esikoinen oli siinä kehitysvaiheessa että kiukun ja muiden tunteiden hallintaa aletaan tosissaan harjoitella ja olisi tarvinnut lempeää, kärsivällistä läsnäoloa, hänellä oli saatavilla vauvan kanssa väsynyt ja kärttyinen äiti jolla oli liian suuret odotukset isomman lapsen käytökselle. Vaikka olen ihan sama äiti ollut molemmille, samoilla periaatteilla, samoilla arvoilla, enimmäkseen samoilla tiedoilla, niin samalla tavalla en ole voinut niitä ajatuksiani lasten kanssa toteuttaa ja heihin suhtautua. Ja toisaalta, eipä olisi pitänytkään, kuten sanottu, koska lapset ovat erilaisia. Esikoinen olisi herkkyytensä ja kapean mukavuusalueensa (jotka olivat olemassa jo ennen nuoremman syntymää, laitokselta asti) tarvinnut vielä enemmän sitä ulkoista tukea, kun taas kuopus on oman temperamenttinsa kanssa selvinnyt vähemmällä. Ja esikoinen sai esimerkiksi uhmaiässä varmasti vähemmän sellaista tyyntä kalliovanhempaa kuin pikkusisaruksensa.

Eli sisarusten erilaisuus ei poista sitä etteikö kasvatus olisi osatekijä yhtälössä, koska noin lähtökohtaisesti vanhemmat kasvattavat lapsiaan väistämättä jossain määrin eri tavalla ja lapset tarvitsevat erilaisia ollessaan erilaista ohjausta ja tukea ja rajoja eri vaiheissa.

Voi, meillä melkein samanlainen tilanne. Paitsi esikoisella ei ollut vastassa kärttyisä äiti. Väsynyt ehkä joskus mutta ei mitenkään väsyneempi mitä nyt yleensä tuossa tilanteessa. Rajoja ja rakkautta sai sopivassa suhteessa ja muutenkin kaikki oli niin normia kun olla voi. Täydellinen tuskin olin. Silti lapsella diagnosoitiin ADHD. Toki oli myös keskonen joka voi ennakoida kyseistä diagnoosia myöskin. Oletko sinä tuntenut jonkun joka on ollut kuvauksesi mukainen kun niin tarkkaan kuvailet jonkun. Et kai vain kuvaile itseäsi sillä eihän tuollaista voi tietää millainen joku äiti on tai miten lasta on kohdeltu tai kasvatettu ellet ole ollut kärpäsenä seinässä. Kuvitella voi tietenkin kaikenlaista kaikista ihmisistä aina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli tuohan tarkoittaisi sinun maailmassani sitä että lähtökohtaisesti aina kasvatuksella pystytään korjaamaan psyykkinen oireilu tai estämään se. Lapsessa ei voi olla itsessään mitään vikaa esim. alttius psyykkisille häiriöille tai jopa neurologisia häiriötä. Et taida edes tunnustaa ADHD:takaan neurologiseksi häiriöksi vaan sinulle kaikki johtuu kasvatuksesta ellei ole umpiautisti josta näkee jo heti päälle päin että ei ole normaali rai anna kun arvaan ADHD lapsiakin on mielestäsi oikeasti olemassa mutta vain lääkäri tai lakimies tai lto:n lapsilla koska heillä se nyt ainakaan voi olla kotioloista ja kasvatuksesta kiinni joten heidän ollessa kyseessä ei riipukaan vanhemmista lapsen oireilu mutta lähestulkoon muiden vanhempien kohdalla näin on?

Lapsella voi olla neurologisia JA psyykkisiä ongelmia. Neurologiset ovat synnynnäisiä,mutta psyykkiset ongelmat syntyvät aina geenien ja ympäristön yhteisvaikutuksesta. Vanhemmat voivat tarkoittaa hyvää, mutta olla neuvottomia esim.neurologisesti poikkeavan lapsen kasvatuksessa ja tietämättään/tarkoittamatta mitään pahaa pahentaa lapsensa ongelmia tai aiheuttaa tälle mt-ongelmia. Tällöin psykologista ja perhe-/kasvatusneuvolasta voi olla iso apu. Vanhemmat saavat työkaluja pärjätä erityislapsensa kanssa, niin etteivät ainakaan vahingossa tietämättömyyttään pahenna ongelmia.

Näin varmaan onkin joissain tapauksissa. Mutta edelleen kritisoisin sitä ajatusmallia lähtökohtana, että ensimmäisenä mietitään jotain "jännää ja hirveää", mitä olisi kotioloissa tai vanhempien ja lasten vuorovaikutuksessa jotain pahasti mätänä, ja se vaihtoehto että lapsen oireilu ei ole alunperin vanhempien aikaansaamaa esim. väärällä kasvatuksella sivuutetaan kokonaan vaihtoehtona tai ehkä myönnetään jossain sivulausessa, että kyllähän näinkin voi olla, mutta todella harvassa eli lähes aina vika on vain ja ainoastaan vanhemmissa ja kotiloissa.

Kyllä kai kaikki ymmärtävät, että se kasvatus ja kotiolot vaikuttavat kaikkiin lapsiin, myös erityislapsiin ja kasvatuksella voi päästä parempaan käytökseen ja oireiden vähenemiseen, mutta ei sitä kasvatusta voi pitää minään taikakaluja, jonka avulla jokainen lapsi muutetaan normaaliksi, helpoksi, tottelevaiseksi ja oireettomaksi jos vain otetaan huomioon kyseisen lapsen temperamentti alusta alkaen. Jopa täydellisten vanhempien lapsilla voi olla psyykkisiä sairauksia, oirehtelua tai niitä neurologisia häiriöitä mutta tämänhän sinä jo tiesitkin.

Ei, eivät kaikki todellakaan ymmärrä. Monesti törmää siihen, että lapsella on esim.jokin neurologinen poikkeama mutta hän ei saa diagnoosia tai apua tähän. Vanhemmat pitävät lasta vain hankalana ja vaikeana tapauksena,vielä mahdollisen diagnoosin jälkeenkin. Kaikki puutteet omissa kasvatustaidoissa voidaan kuitata sillä, että "lapsi nyt vaan on hankala". Vanhempia ei tietenkään tulisi syytellä lastensa ongelmista ja olettaa että vika on kasvatuksessa(neurologisten kohdalla siinä ei ole edes järkeä, kun kyse on synnynnäisistä ominaisuuksista).

Toinen ääripääkään ei kuitenkaan ole hyvä, eivät vanhemmat voi laittaa kaikkea lapsensa diagnoosin tai hankaluuden piikkiin ja pestä itseään pois kasvatusvastuusta. Tähän törmää aika paljon psykiatrisilla osastoilla, että vanhemmat ovat ihan ymmällään lapsensa psyykkisestä oireilusta ja näkevät itsensä täydellisinä kasvattajina. Kun asiaa aletaan tutkia enemmän, selviääkin että perheen keskinäisessä vuorovaikutuksessa voi olla paljon puutteita tai ongelmia. Tämä ei tietenkään tarkoita,että vanhemmat olisivat välinpitämättömiä tai huonoja,suurinosa tarkoittaa hyvää. Täydellisiä vanhempia ei olekaan.

En jaksa lukea kaikkia "asiantuntevia" vastauksia mutta suhtautuisin vakavasti ongelmaan. Raivoava 7 vee on vielä suhtkoht helppo pitää aisoissa mutta vastaavia raivareita saava 16 vee onkin eri juttu.

Ota asia heti esille neuvolassa tms.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä, että lapsi ei ehkä oikein ymmärrä mitä tapahtuu missäkin tilanteessa. Mennään sisälle hakemaan pikkusisarukselle saippuakuplapurkkia, mutta hän ei saa ja selittely siitä miksei saa, ei mene perille. Lapsi hermostuu ja alkaa huutaa, minkä seurauksena joutuu sisälle, missä raivoaminen jatkuu ja sitten lähtee karkkipussi ja raivo yltyy. Tuossa olisi ollut mahdollisuus estää koko hässäkkä ainoastaan siinä vaiheessa, kun lapselle selitetään miksei hän saa uutta saippuakuplapurkkia, vaikka toinen saa. Sen jälkeen lapselta on ollut tolkku pois ja rangaistuksilla tai puheilla ei ole ollut enää mitään merkitystä.

Kysymys kuuluukin, että miksei lapsi hyväksynyt sitä, että ei saa sitä saippuakuplapurkkia? Senkö takia, että koki että pikkusisarus saa jotain mitä hän ei saa (huomio, ystävällinen puhe, kahdenkeskinen aika tms.). Vai sen takia, ettei pysty ajattelemaan asiaa sisaruksen näkökulmasta tai ettei ymmärrä mitä hänelle syyksi selitetään?

Selittely ei varmaan mene perille, jos sitä ei tehdä. Kyllä lapselle pitää kertoa syy kiellolle, eikä olettaa että hän jonkin loogisen päättelykyvyn voimalla keksii sen ihan itse, varsinkin kun tunteet ovat pinnassa jo valmiiksi.

Karkkipussi pois ilman muuta, ei lapset pussillista karkkia tarvitse millään muotoa. Erittäin huonoa esimerkkiä silti heittää ja repiä se roskiin, olisihan sen voinut säästää?! Tai antaa vaikka hyväntekeväisyyteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli tuohan tarkoittaisi sinun maailmassani sitä että lähtökohtaisesti aina kasvatuksella pystytään korjaamaan psyykkinen oireilu tai estämään se. Lapsessa ei voi olla itsessään mitään vikaa esim. alttius psyykkisille häiriöille tai jopa neurologisia häiriötä. Et taida edes tunnustaa ADHD:takaan neurologiseksi häiriöksi vaan sinulle kaikki johtuu kasvatuksesta ellei ole umpiautisti josta näkee jo heti päälle päin että ei ole normaali rai anna kun arvaan ADHD lapsiakin on mielestäsi oikeasti olemassa mutta vain lääkäri tai lakimies tai lto:n lapsilla koska heillä se nyt ainakaan voi olla kotioloista ja kasvatuksesta kiinni joten heidän ollessa kyseessä ei riipukaan vanhemmista lapsen oireilu mutta lähestulkoon muiden vanhempien kohdalla näin on?

Lapsella voi olla neurologisia JA psyykkisiä ongelmia. Neurologiset ovat synnynnäisiä,mutta psyykkiset ongelmat syntyvät aina geenien ja ympäristön yhteisvaikutuksesta. Vanhemmat voivat tarkoittaa hyvää, mutta olla neuvottomia esim.neurologisesti poikkeavan lapsen kasvatuksessa ja tietämättään/tarkoittamatta mitään pahaa pahentaa lapsensa ongelmia tai aiheuttaa tälle mt-ongelmia. Tällöin psykologista ja perhe-/kasvatusneuvolasta voi olla iso apu. Vanhemmat saavat työkaluja pärjätä erityislapsensa kanssa, niin etteivät ainakaan vahingossa tietämättömyyttään pahenna ongelmia.

Näin varmaan onkin joissain tapauksissa. Mutta edelleen kritisoisin sitä ajatusmallia lähtökohtana, että ensimmäisenä mietitään jotain "jännää ja hirveää", mitä olisi kotioloissa tai vanhempien ja lasten vuorovaikutuksessa jotain pahasti mätänä, ja se vaihtoehto että lapsen oireilu ei ole alunperin vanhempien aikaansaamaa esim. väärällä kasvatuksella sivuutetaan kokonaan vaihtoehtona tai ehkä myönnetään jossain sivulausessa, että kyllähän näinkin voi olla, mutta todella harvassa eli lähes aina vika on vain ja ainoastaan vanhemmissa ja kotiloissa.

Kyllä kai kaikki ymmärtävät, että se kasvatus ja kotiolot vaikuttavat kaikkiin lapsiin, myös erityislapsiin ja kasvatuksella voi päästä parempaan käytökseen ja oireiden vähenemiseen, mutta ei sitä kasvatusta voi pitää minään taikakaluja, jonka avulla jokainen lapsi muutetaan normaaliksi, helpoksi, tottelevaiseksi ja oireettomaksi jos vain otetaan huomioon kyseisen lapsen temperamentti alusta alkaen. Jopa täydellisten vanhempien lapsilla voi olla psyykkisiä sairauksia, oirehtelua tai niitä neurologisia häiriöitä mutta tämänhän sinä jo tiesitkin.

Ei, eivät kaikki todellakaan ymmärrä. Monesti törmää siihen, että lapsella on esim.jokin neurologinen poikkeama mutta hän ei saa diagnoosia tai apua tähän. Vanhemmat pitävät lasta vain hankalana ja vaikeana tapauksena,vielä mahdollisen diagnoosin jälkeenkin. Kaikki puutteet omissa kasvatustaidoissa voidaan kuitata sillä, että "lapsi nyt vaan on hankala". Vanhempia ei tietenkään tulisi syytellä lastensa ongelmista ja olettaa että vika on kasvatuksessa(neurologisten kohdalla siinä ei ole edes järkeä, kun kyse on synnynnäisistä ominaisuuksista).

Toinen ääripääkään ei kuitenkaan ole hyvä, eivät vanhemmat voi laittaa kaikkea lapsensa diagnoosin tai hankaluuden piikkiin ja pestä itseään pois kasvatusvastuusta. Tähän törmää aika paljon psykiatrisilla osastoilla, että vanhemmat ovat ihan ymmällään lapsensa psyykkisestä oireilusta ja näkevät itsensä täydellisinä kasvattajina. Kun asiaa aletaan tutkia enemmän, selviääkin että perheen keskinäisessä vuorovaikutuksessa voi olla paljon puutteita tai ongelmia. Tämä ei tietenkään tarkoita,että vanhemmat olisivat välinpitämättömiä tai huonoja,suurinosa tarkoittaa hyvää. Täydellisiä vanhempia ei olekaan.

Mutta etkö asiantuntija ole huomannut sitä seikkaa että joskus sillä hyvällä normaalilla vuorovaikutuksella ei lapsi käyttäydy kuitenkaan normaalisti vaan vaatii jotain muuta, jotain erityistä. Joskus siihen löytyy erikoiskeinoja joskus ei. On tiettyjä tilanteita tai käyttäytymistä tai oireita missä on aika mahdotonta varmaan myös ammattilaisillakin laittaa käyttäytymistä esim. huonoista tai puutteellisista vuorovaikutustaidoista johtuviksi. Näkisin niin että oikeanlaisella vuorovaikutustaidoilla voidaan korjata ja parantaa oireilua mutta huonot vuorovaikutustaidot eivät ole välttämättä se asian juuri, alku tai syy.