Miheni on psyykkisesti sairas

Ja tiesin, ettei kukaan kirjoita yhtään mitään, surullista!!

Mutta ymmärrän oikein hyvin, että sinua tympii ja masentaa. Juuri tuo näköalattomuus, että paranemista ei ole näköpiirissä.

Mielenterveyspotilaiden osa ON vaikea. Monella on itselläänkin masennusta.



Oletko tietoinen mielenterveyspotilaiden omaisten tukiryhmistä, niistä voisi löytyä sinulle henkistä tukea.



Miten voisit itse vaikuttaa omaan elämääsi nyt? Kouluttautua, hankkia paremman työpaikan? Se voisi virkistää mieltäsi, vaikka välittömät taloudelliset vaikutukset jäisivätkin vaatimattomiksi.

Vierailija:

Mutta ymmärrän oikein hyvin, että sinua tympii ja masentaa. Juuri tuo näköalattomuus, että paranemista ei ole näköpiirissä.

Mielenterveyspotilaiden osa ON vaikea. Monella on itselläänkin masennusta.

Piti siis kirjoittaa, että mielenterveyspotilaiden OMAISTEN osa ON vaikea, monella heistä on itselläänkin masennusta.

mitään mahdollisuutta kouluttaa itseään lisää, ei ole rahaa, ja ikääkin on aika paljon, ei kannata enää. Lapsia meillä on kolme, käyn mielenterveysomaisten tapaamisissa, mutta vaikeata tämä elämä silti on, se on ihan lohdutonta, ei ole minkäänlaista tulevaisuuutta. Miehenkään vaihtoon en lähde, lapset jäisivät ilman isää, mielenterveyspotilaani on silti tosi hyvä isä lapsillemme!

Mieheni sairastaa sosiaalista fobiaa ja masennusta.

luulekaan että tämä tilanne yleinen on, olisinpahan vaan kaivannut hieman kannustusta ja rohkaisua ja halejakin, että jaksaisin taas eteenpäin! Ja etten itse sairastuisi, kun on nuo lapsetkin, nuorimmainen täyttää tänään 8v.

Vierailija:

luulekaan että tämä tilanne yleinen on, olisinpahan vaan kaivannut hieman kannustusta ja rohkaisua ja halejakin, että jaksaisin taas eteenpäin! Ja etten itse sairastuisi, kun on nuo lapsetkin, nuorimmainen täyttää tänään 8v.

älä nyt hermostu, sanoin vain siksi siitä, että täällä tuskin on kovin paljon samassa tilanteessa olevia, että itse kyselit heidän peräänsä.

Jos tuo ammatin vaihto jne. eivät enää sinun iälläsi onnistu, niin silti sanoisin, että jonkin sortin lisäkoulutus ym. kannattaisivat. Niitä voi suorittaa työn ohessakin. Lapsenhoitohan ei sinua enää sillä tavalla sido, kun nuorimmaisesikin on jo 8 vuotta. Mieti edes - piristyisit ja kenties saattaisit päästä joskus parempiin duuneihinkin. Ei kaikki koulutus MAKSA.

-4-

tähän nykyiseen ammattiini, josta tykkään. En ole onnistunut saamaan vakipaikkaa, olen nyt vain sijaisena, ei siinä ole mitään mahdollisuutta lähteä kouluttamaan itseään lisää. Ja milloinka sitten olisin kotona lasten kanssa, jos päivät töissä ja illat koulussa. Ja kyllä se jotain maksaa, vaikka matkat sinne opinahjoon, en näet asu Helsingissä, jossa on kaikki mahdollisuudet nurkan takana, asun maalla, josta on kirkonkyläänkin kaksikymmentä kilometriä ja lähimpään kaupunkiin tuplasti. Mutta kiitos kuitenkin, kun edes ehdotit jotain!

-4-

Kun täälläkin todetaan, että vaikea yhtälö, ja kuiteskin tämä on minun elämääni, jota on pakko jaksaa tavalla tai toisella!

Uskon, että Taivaan Iskälle ei mikään ole liian vaikea yhtälö.

Tiedän mitä on elää lähellä mt-potilasta, siskoni on ollut usean jakson hoidoissakin. Mitä se on sitten kun sairas on oma puoliso?!

Että rukoilet tämän asian puolesta, itsekin uskon Jumalaan, vaikka se viime aikoina onkin ollut koetuksella. Siunausta sinulle!

Uskon, että usko horjuu ja joutuu koetukselle kun se on sitä pienempienkin asioiden keskellä välillä.



Mutta muistetaan, että... ajallansa kaikki selkenee, tavallansa Isä hoitaa lastaan, eikä milloinkaan Hän virheitä tee!

Minusta sinulla on oikeastaan kaksi vaihtoehtoa:



1) joko teet jotakin elämällesi



2) tai haet apua masennukseesi - juu, siis omaasi, joka on kirjoituksesi perusteella aika ilmeinen.



Kyllä ne lapset pari talvea tulevat vähemmälläkin peräänkatsomisella toimeen, onhan miehesi kotona ja omien sanojesi mukaan hyvä isä. Mutta jos et HALUA hakea uutta sisältöä elämääsi tai et masennukseltasi jaksa, niin tulee kysymykseen tuo vaihtoehto kaksi.



Muita vaihtoehtojakin varmasti löytyy. Niinkin yksinkertainen asia kuin uusi harrastus voisi piristää sinua.



Mutta tosiaan, jos sinusta tuntuu, että mikään ei onnistu eikä ole mahdollista, niin lähinnä tulee mieleen, että alat jo itse olla terapian tarpeessa. Enkä sano tätä vittuillakseni vaan ihan siitä tiedosta, että monella mielenterveyspotilaan omaisella on sama tilanne, kuten varmasti itsekin tiedät.



Vaikeata tuo on, kuten sanoin. Olet varmasti itse miettinyt oloanne pääsi puhki - miten me täällä netissä voisimmekaan sinua neuvoa ' vips' ratkaisemaan kaikkia ongelmiasi vajavin tiedoin, kun et ole itsekään kaikella pohdinnallasi löytänyt viisasten kiveä.



Mitä sitten teetkin, niin älä vaivu liikaa tuohon " mikään ei voi minua auttaa" -ajatteluun.



-4-

Että tee sitä ja tätä ja tuota! Kun olet ihan loppu ja masentunut ja rahat loppu! Ei ole yksinkertaisesti rahaa lähteä täältä " uuden" harrastuksen perään. Ei ole mitään tulevaisuutta, kaikki matkustushaaveet ovat menneet, ei ole enää mitään. Haluaisin joskus nähdä, kuinka sinun kaltainen ihminen " osaisi" elää tässä tilanteessa!

että ainoa mahdollisuuteni on sopeutua tilanteeseen ja se on kamalan vaikeata!

Tarkoitukseni ei ollut ilkeillä, vaan sanoa, että melkein mikä tahansa on mahdollista, jos on energiaa ja tahtoa hakea vaihtoehtoja. Jos ei ole, niin sitten pitää yrittää hoitaa sitä ongelmaa, ettei ole energiaa. Et sinä energisemmäksi muutu kotona valittamalla, anteeksi nyt jos TÄMÄKIN on sinusta liian karusti sanottu.



Ja juu: veljeni on muuten sairaseläkkeellä masennuksen ja psykoosin vuoksi, joten on minulla hiukan käsitystä siitä, miten vaikea voi tilanne olla.



Voimia!



-4-

Entinen poikaystävä oli persoonallisuushäiriöinen, jolla oli just sosiaalisten tilanteiden pelkoa, paniikkihäiriötä, ahdistusta ja masennusta lisäksi. Oli aika rankka seurustelusuhde, kun edes kauppaan tai kirjastoon ei voitu yhdessä mennä jos toisella oli vaikeaa. Tässä tapauksessa viina ja kaikki muukin vastaava helpotti. Ja siksi suhde ei toiminut senkään vertaa mitä muuten. Miehestä tuli sekakäyttäjä. Silloin oli helppoa olla muidenkin kanssa tekemisissä. Minä en sitä jaksanut. Halusin normaalin arjen, lapsia, töitä. Tämä ex ei niihin olisi pystynyt. Arvaat varmasti mitä kävi? Suhde loppui enkä kadu.



Mutta ap:n tilanne on kyllä sikäli erilainen, että on lapsia jne.

Vierailija:

Peesaan ap:tä, 4n neuvot on helppo jakaa sivusta, kun käytäntö on kaukana...

Että olen masentunut, mutt lääkkeistä ei ole mitään apua ( kokemusta on ) ja käyn juttelemassa aina välillä ammattiauttajan kanssa, mutta ei hän voi tätä tilannetta muuttaa, eikä kukaan muukaan, vain minä itse. Olisi ollut niin tarpeelista tietää, kuinka joku muu on selvinnyt vastaavanlaisesta tilanteesta, sopeutunut siihen, onko siihen mahdollista sopeutua? Uusi ystäväkin auttaisi paljon, mutta mistä niitä saa?