Masennuksen tai ahdistuksen vuoksi lääkäriin menneet, olisi kysymyksiä

mene keskustelemaan asioista mahdollisimman pian, eli heti nyt kun siltä  kerrantuntuu. niin päästään hoitamaan sua ja kaikki järjestyy kyllä

halit sulle!

Vierailija kirjoitti:

mene keskustelemaan asioista mahdollisimman pian, eli heti nyt kun siltä  kerrantuntuu. niin päästään hoitamaan sua ja kaikki järjestyy kyllä

halit sulle!

Tätä pohdintaa on kestänyt mulla jo vuosia. Jotenkin vaan silti aina tuntuu etten ole "tarpeeksi sairas" menemään lääkäriin, muut tarvii niitä aikoja mua enemmän. Mä kuitenkin pystyn käymään töissä ja melkein pitämään kodin kunnossa. Elämä on siis tavallaan järjestyksessä mutta mun päässä on kaikki sekaisin. Ja sekin jotenkin arveluttaa että jos saan vaan reseptin käteen. Mun ongelmat on todennäköisesti aika pitkän ajan takaa lähteneet kehittymään, haluaisin oikeasti apua syihin enkä vaan lääkettä oireisiin.

Miten se pelottaakin niin paljon, yksi puhelu.

Elämä oli kuin sumussa kulkemista. Kävin lääkärissä ennen muista syistä ja kerroin kuinka masentaa ja muit masennuksen oireita on, mutta vasta kun soitin ja sanoin olevani masentunut sain diagnoosin :D..

Menin, koska en enää pärjännyt töissä. Se oli hyvin yksinkertaista hommaa, mutta tein jatkuvasti outoja viheitä. Kuulin ääniä ja näin olemattomia. En enää uskaltanut mennä minnekään oikein ja tuntui, että kotona riehui jotain paholaisia. Yllättäen kukaan muu ei huomannut mitään. Lääkärikään ei meinannut ottaa tosissaan. Olin oireillut jo vuosikaudet tuossa vaiheessa. Joskus olin käynyt psykologilla, mutta hänkään ei ottanut tosissaan. Mulla on sellainen kestoiloinen olemus. Vaikutan aina siltä, että kaikki on ihan kunnossa. Vieläkään en ole oikein saanut apua ja tuosta on sentään noin kuusi vuotta. Silloinen puoliso toki huomasi enemmän kuin muut ja piti mua aika kahelina. En pystynyt oikein kotitöihin ja vapaa-aikana vain makasin. Puhuin levottomia, koska näin niitä asioita, enkä ollut oikein varma, oliko se totta vai ei.

Menin ihan tavalliselle lääkärille. Syynä oli se, etten enää kyennyt töihin. Sain sitten lähetteen psykiatrille, joka ei myöskään oikein ottanut mua tosissaan. Nykyisin olen niin kyllästynyt, etten edes yritä puhua.

Jos mietit pitäisikö mennä niin mene, ehdottomasti olet ansainnut elää niin hyvää elämää kuin mahdollista, ja elämä on parempaa ilman ahdistusta.

Itse olin varma, että kaikki on ihan jees. Menin muusta asiasta terveysasemalle, mutta ilmeisesti tilanne näkyi jopa ulospäin kun hoitaja kysyi vaan että "mitens menee" ja reaktioni ei ollut ihan vakuuttava. Hoitaja varasi heti lääkäriajan, ja tämä oli ennen kuin itse ajattelin että mikään olisi erityisen huonosti.

Kiitos teille vastaajille, merkitsee mulle tosi paljon kun joku jakaa kokemuksia. :)

Mulla ei ole sellaista ystävää jonka kanssa voisin näistä asioista puhua. Miehelleni olen yrittänyt useaan kertaan puhua mutta se menee jotenkin lukkoon. Riidan aikana saattaa kyllä käskeä mun mennä lääkäriin mutta muuten sulkee korvansa jos yritän puhua siitä mitä mun pään sisällä tapahtuu. Olen yrittänyt selittää jotta mies ymmärtäisi mun käyttäytymismalleja mutta ei se kuuntele. Muuten ihana mies mutta tämä aihe on jotenkin tabu.

Mun oireet... No, heti aamusta alkaen ahdistaa. Ensimmäisenä kun herään, päähän vyöryy kaikki ahdistusta aiheuttavat asiat. Rahahuolet, yleinen selittämätön ahdistus, saatan jopa ahdistua heti herätessäni siitä että pitäisi imuroida. Kotityöt on vaikeita, en meinaa saada mitään aikaan. Kaikki vaatii ponnistelua. Olen ärtynyt ja suutun aivan järjettömän vahvasti pienistäkin asioista. Kuten mies joskus sanoi, olen on tai off ilman mitään välimuotoa. Mikään ei meinaa olla enää kivaa, edes se harrastus josta olen ennen nauttinut tuntuu yhdentekevältä. En halua nähdä ihmisiä yleensä (työni puolesta joudun olemaan paljon ihmisten kanssa) ja joskus on päiviä jolloin kaupassa käyntikin on mahdoton tehtävä. Alkoholia juotuani heitän sitten toiseen ääripäähän ja alan ihan ylisosiaaliseksi ja kaikki on ihan mahtavaa ja kivaa (en ole alkoholisti silti :D ). En odota tulevaisuutta innolla vaan pelonsekaisella ahdistuksella.

Sellasta. Tulihan avautuminen. Eikä tuossa ole kun pintaraapaisu mun tylsään mieleen.

Mulle alko tulee fyysisiä oireita päänsärkyjä, huonovointisuutta yms. Väsytti kokoajan mutta kuitenkaan iltaisin ei saanut unta ja öisin uni oli katkonaista.

Töissä tuli paljon virheitä ja kaikki piti kirjoittaa ylös kun mitään ei muistanut.

Kotonahan en sitten mitään jaksanutkaan enää tehdä, lasten harrastukset onneksi pakotti liikkumaan kodin ulkopuolella. Elämästä hävisi tunteet, mikään ei tuntunut miltään. Ilot, surut, kaikki harmaata.

Menin lääkäriin kun en vaan enää jaksanut. Olin lopulta 8viikkoa sairaslomalla, kävin viikottain depressiohoitajalla vielä pidempään. Teki oikeesti hyvää puhua täysin vieraalle ihmiselle, se sai näkemään asiat aivan uudella tavalla.

Ja sitten tärkein terapia oli meidän koira. Öisin kun en saanut unta ja tulin sohvalle etten herätä ukkoa, niin siihen se koira änkesi ihan viereen. Sitäkin oli pakko ulkoiluttaa ja liikuntahan tekee hyvää masentuneelle, vaikka sitten se verkkainen kävely.

Jos siltä tuntuu, niin mene lääkäriin mutta älä ihmettele jos ensimmäinen lääkäri ei tarjoa muuta kuin voivoita tai sitten jotain satunnaista reseptiä. En tiedä onko kunnallisessa saatavilla psykologeja (paitsi kun olet yrittänyt itsaria pari kertaa), mutta yleensä työterveydessä sellaiselle pääsee helposti tai voi varata yksityiseltä ajan. Myös terapeutille pääsee helposti omalla rahalla, maksavat toki jonkin verran mutta esim. 1x kk pari vuotta saattaa olla pieni hinta parantuneesta elämänlaadusta. Parhaille terapeuteille tosin on jonoa. KELA:n korvaamaan terapiaa on hyvin vaikea päästä jollet ole nuori ja sinussa on "potentiaalia" tai olet muuten vaan helposti hoidettava tapaus (ei saa olla liian sairas mutta ei liian vähääkään).

Mikä on kaikkein tärkeintä on löytää lääkäri/psykologi/terapeutti, jonka kanssa sinulla synkkaa ja joka mielestäsi kuuntelee sinua eli mene heti toiselle ammatinharjoittajalle, jos siltä tuntuu. Moni luovuttaa hoitoon hakeutumisen alkuunsa hakeuduttuaan vääränlaiselle lääkärille tai psykologille. Tai sitten käy hampaat irvessä tapaamisissa/syö vääriä lääkkeitä eikä mitään edistystä tapahdu ja ihminen syyttää vain itseään.

Vanha hoitohistoria auttaa aina avun saamisessa. Minua ei yleensä oteta ollenkaan vakavasti ennen kuin mainitsen nuoruudessa tehdyn masennusdiagnoosin ja terapiajakson. Olen siis erittäin tavallinen reipas nainen, jolla on korkeakoulutus, ystäviä, perhe, vaativa työ, tavoitteellisia ja tavoitteettomia harrastuksia, paljon suunnitelmia ja kunnianhimoa sekä mielenkiinnon kohteita. Se miten oireilen (kun oireilen) on sisäänpäinkääntyminen ja vetäytyminen sekä ärtyneisyys. Päässä alkaa ajatukset junnaamaan ja saan uniongelmia eikä elämä oikeastaan kiinnosta enää (ihan sama).

6 on siis ap.

Lisätään vielä se että muisti pätkii jo niin paljon että unohtelen oikeasti tärkeitä asioita. Seksi ei meinaa innostaa vaikka ennen on kiinnostanut varsin paljon. 

Tunnistan myös monet epävakaan persoonallisuushäiriön oireista tutuiksi. 

Ehkä sitä on vaan jotenkin turtunut tähän tilanteeseen, useita vuosia on jo jatkunut. Tarkemmin ajatellen jo ainakin 15 vuotta pikkuhiljaa pahentuen. En enää tiedä onko tämä normaalia vai kuuluisiko elämän tuntua toisenlaiselta. 

Olen mennyt siinä vaiheessa, kun työ (tai nuorempana koulu) alkoi kärsiä. Viime kerralla oli jo jonkin aikaa ollut tunne, ettei vapaapäivinä ehtinyt palautua ja työhön oli vaikea keskittyä. Hoitajat ja lääkärit kysyivät kysymyksiä arjen sujumisesta ja keskustelussa tuli esiin asioita, joita en itse olisi kysymättä heille tullut kertoneeksi, mutta jotka olivat merkittäviä asioita tilannettani arvioitaessa. Esim. kuukausien tiskit tiskialtaassa ja koti niin sekainen, että sinne teki pahaa työpäivän jälkeen mennä. En ollut jaksanut peseytyä kunnolla aikoihin, pesin vain hiukset vessan lavuaarissa, jotten näyttäisi aivan rotalta, muuten en ollut käynyt suihkussa pitkään aikaan. Nukuin pitkät yöunet, mutta siitä huolimatta päivälläkin vapaa-aika meni nukkuessa ja aina vaan väsytti.

Toivottavasti kohdallesi sattuu kokeneita/fiksuja hoitajia ja lääkäreitä, jotka osaavat kysyä oikeita kysymyksiä ja saat apua. :)

Yritin itsaria, jouduin osastolle, sain hoitokontaktin. Nyt 1.5 vuotta terapiaa takana ja kahden viikon päästä ois tiedossa viimeinen terapiasessio, sitten se on mun osaltani ohi :) Jee!

http://www.mielenterveysseura.fi/fi

Menin psykoosiin, siitä sairaalaan ja sitten kai vasta lääkärille. En tosin muista mitään psykoosista tai miten sairaalaan päädyin. Diagnoosina tuli psykoottinen masennus

Minä menin siinä vaiheessa, kun työt vielä sujuivat hyvin, sain kodin pidettyä kohtalaisen siistinä tai ainakin siivottua ennen kuin joku tuli kylään, eikä kukaan ulkopuolinen varmasti olisi huomannut vielä mitään. Minulla ratkaisi se, miltä tuntui ja kuinka vaikeaa niitä kulisseja oli pitää pystyssä.

Masennustesti on hyvä työkalu oman tilanteen arviointiin. https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsearviointi/Pages/BDI.aspx Kannattaa mennä lääkärille jos vain siltä tuntuu, ei ole mitään syytä pelätä. Vaikket muuta saisi kuin lääkereseptin, niin siitäkin voi olla hyötyä.

Vierailija kirjoitti:

Minä menin siinä vaiheessa, kun työt vielä sujuivat hyvin, sain kodin pidettyä kohtalaisen siistinä tai ainakin siivottua ennen kuin joku tuli kylään, eikä kukaan ulkopuolinen varmasti olisi huomannut vielä mitään. Minulla ratkaisi se, miltä tuntui ja kuinka vaikeaa niitä kulisseja oli pitää pystyssä.

Masennustesti on hyvä työkalu oman tilanteen arviointiin. https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsearviointi/Pages/BDI.aspx Kannattaa mennä lääkärille jos vain siltä tuntuu, ei ole mitään syytä pelätä. Vaikket muuta saisi kuin lääkereseptin, niin siitäkin voi olla hyötyä.

Tein tuon testin jonkin aikaa sitten, sain 29 pistettä eli siinä keskivaikean masennuksen ylärajoilla. Olen tehnyt noin kerran vuodessa tuon saman ja hienoista nousua on pisteissä ollut.

Mä haluaisin oikeasti päästä puhumaan jonkun kanssa. Helpottaisi varmaan kun olisi edes joku kaveri jolle voisin mieltäni purkaa. Tunnistan käyttäytymismallieni ja ajatusteni syitä kyllä, lapsuudesta löytyy asioita... En silti osaa tehdä noille malleille mitään vaikka ymmärrän syyt ja tiedostan ettei mallit ole terveitä.

Vierailija kirjoitti:

Menin, koska en enää pärjännyt töissä. Se oli hyvin yksinkertaista hommaa, mutta tein jatkuvasti outoja viheitä. Kuulin ääniä ja näin olemattomia. En enää uskaltanut mennä minnekään oikein ja tuntui, että kotona riehui jotain paholaisia. Yllättäen kukaan muu ei huomannut mitään. Lääkärikään ei meinannut ottaa tosissaan. Olin oireillut jo vuosikaudet tuossa vaiheessa. Joskus olin käynyt psykologilla, mutta hänkään ei ottanut tosissaan. Mulla on sellainen kestoiloinen olemus. Vaikutan aina siltä, että kaikki on ihan kunnossa. Vieläkään en ole oikein saanut apua ja tuosta on sentään noin kuusi vuotta. Silloinen puoliso toki huomasi enemmän kuin muut ja piti mua aika kahelina. En pystynyt oikein kotitöihin ja vapaa-aikana vain makasin. Puhuin levottomia, koska näin niitä asioita, enkä ollut oikein varma, oliko se totta vai ei.

Menin ihan tavalliselle lääkärille. Syynä oli se, etten enää kyennyt töihin. Sain sitten lähetteen psykiatrille, joka ei myöskään oikein ottanut mua tosissaan. Nykyisin olen niin kyllästynyt, etten edes yritä puhua.

Kuulostaa kyllä psykoosilta, eikä masennukselta tai ahdistukselta. Mikäli siis todellakin näit ja kuulit asioita, etkä esimerkiksi kokenut pelkkiä pelkotiloja missä kuvittelit ja pelkäsit että voisit kuulla ja nähdä niitä. Tai no, ellet esim. ole vakavassa univajeessa ahdistuksen takia, jolloin kyseiset hallusinaatiot voivat liittyä myös univelkaan.

Mä olin viime vuoden lopulla täysin poikki enkä enää nukkunutkaan kuin alle tunnin yössä. Uskaltauduin työterveyslääkärille joka vähätteli enkä todellakaan saanut apua. En edes nukahtamislääkereseptiä, käski liikkua muttei repivästi?! Nyt tämä vuosi tuonut vaan uusia vastoinkäymisiä ja vihaan elämääni niin että toivon joka päivä kuolevani. Tein tuon testin ja olipa yllätys että olen vakavasti masentunut. Mutta lääkäriin en uskalla enää mennä. Jäi niin nöyryytetty olo viimeksi.

Vierailija kirjoitti:

Mä olin viime vuoden lopulla täysin poikki enkä enää nukkunutkaan kuin alle tunnin yössä. Uskaltauduin työterveyslääkärille joka vähätteli enkä todellakaan saanut apua. En edes nukahtamislääkereseptiä, käski liikkua muttei repivästi?! Nyt tämä vuosi tuonut vaan uusia vastoinkäymisiä ja vihaan elämääni niin että toivon joka päivä kuolevani. Tein tuon testin ja olipa yllätys että olen vakavasti masentunut. Mutta lääkäriin en uskalla enää mennä. Jäi niin nöyryytetty olo viimeksi.

Voi paska. :( Surkea lääkäri osui sulla kohdalle. Uskaltaisitko yrittää uudestaan, toiselle lääkärille? Sun tilanne kuulostaa tosi pahalta. Siksikin tässä on itselle vaikeaa hakeutua avun pariin kun sun kaltaiset mua pahemmin oireilevatkin voidaan jättää ilman apua.

Minulla oli jo lähes vuoden oireilua mitä en oikein osannut yhdistää ahdistukseen. Mm. tosi outoa hikoilua, väsymystä (nukuin noin 17 h putkeen), sydämentykytyksiä jne. Koska olin joutunut juuri työttömäksi, en pitänyt ahdistuksen tasoakaan mitenkään tavattomana vaan liitin sen elämäntilanteestani johtuneeseen stressiin. Fyysiset oireet pistin äkillisesti alkaneen, obsessiivisen kuntosali-innostuksen piikkiin. Juoksentelin n. kerran kuukaudessa lääkärissä fyysisten oireiden takia mitkä olivat milloin mitäkin. Obsessoiduin kasvojeni symmetriasta. Lopulta avomieheni huomasi että kaikki ei ole ihan ok. Saatoin saada hysteerisiä itkukohtauksia kasvoihini liittyen, tuntui että niissä on jokin "väärin" ja että näytin epämuodostuneelta. Nuoresta pitäen ajoittain minua kiusannut ihon ajoittainen obsessiivinen nyppiminen paheni myös tänä aikana, samoin alkoi tuntua että koska olin työtön, minulla ei ole oikeutta mennä ihmisten ilmoille tai julkisille paikoille.

Lopulta menin lääkärille aikeenani ottaa nämä kaikki esille, mutta paikan päällä meni pupu pöksyyn. Lääkäri kuunteli sydämeni ja kysyi olenko jännittynyt kun se hakkasi tosi lujaa. En silti osannut ottaa asiaa esille.

Seuraavana päivänä sain paniikkikohtauksen kadulla ja soitin terveyskeskukseen, mikä ohjasi minut suoraan mt-akuuttipolille. Nyt olen terapiassa.
Että kannattaa mielestäni kyllä hakea apua eikä odottaa kunnes on "tarpeeksi" sekaisin.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos teille vastaajille, merkitsee mulle tosi paljon kun joku jakaa kokemuksia. :)

Mulla ei ole sellaista ystävää jonka kanssa voisin näistä asioista puhua. Miehelleni olen yrittänyt useaan kertaan puhua mutta se menee jotenkin lukkoon. Riidan aikana saattaa kyllä käskeä mun mennä lääkäriin mutta muuten sulkee korvansa jos yritän puhua siitä mitä mun pään sisällä tapahtuu. Olen yrittänyt selittää jotta mies ymmärtäisi mun käyttäytymismalleja mutta ei se kuuntele. Muuten ihana mies mutta tämä aihe on jotenkin tabu.

Mun oireet... No, heti aamusta alkaen ahdistaa. Ensimmäisenä kun herään, päähän vyöryy kaikki ahdistusta aiheuttavat asiat. Rahahuolet, yleinen selittämätön ahdistus, saatan jopa ahdistua heti herätessäni siitä että pitäisi imuroida. Kotityöt on vaikeita, en meinaa saada mitään aikaan. Kaikki vaatii ponnistelua. Olen ärtynyt ja suutun aivan järjettömän vahvasti pienistäkin asioista. Kuten mies joskus sanoi, olen on tai off ilman mitään välimuotoa. Mikään ei meinaa olla enää kivaa, edes se harrastus josta olen ennen nauttinut tuntuu yhdentekevältä. En halua nähdä ihmisiä yleensä (työni puolesta joudun olemaan paljon ihmisten kanssa) ja joskus on päiviä jolloin kaupassa käyntikin on mahdoton tehtävä. Alkoholia juotuani heitän sitten toiseen ääripäähän ja alan ihan ylisosiaaliseksi ja kaikki on ihan mahtavaa ja kivaa (en ole alkoholisti silti :D ). En odota tulevaisuutta innolla vaan pelonsekaisella ahdistuksella.

Sellasta. Tulihan avautuminen. Eikä tuossa ole kun pintaraapaisu mun tylsään mieleen.

Jo nämä oireet kertovat voimakkaasta henkisestä kuormituksesta. Hae apua heti.