Miten eroon mustasukkaisuudesta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asiallinen ja avoin aloitus kipeästä aiheesta, kiitos siitä! Itse olen nainen, joka hormonaalisen ehkäisyn takia kärsin mustasukkaisista pakkomielteistä. Ehkäisyä en voi lopettaa, koska se on määrätty sairauden hoitoon.

Koska olet mies, kohdallasi tuskin on kyse pelkistä hormoneista. Kognitiivinen terapia olisi yksi vaihtoehto, mutta pelkästään tuon takia et saisi siihen Kela-korvausta ja se tulisi älyttömän kalliiksi. Prosessi on myös pitkä, jopa vuosia. Ainoaksi vaihtoehdoksi ehkä siksi jää, että itse opettelet tuntemaan paremmin itsesi ja opit hyväksymään epävarmuuden osaksi elämää ja parisuhteita. Myös itsetunnon kehittäminen tekisi hyvää.

Jep, olen myös pienituloinen, joten terapia ei ole varteenotettava vaihtoehto. Asiaa ei auta myöskään se, että ystäväpiirissäni on jonkin verran ns. pelimiehiä, jotka ovat naimisissa, mutta pettävät vaimojaan ja näistä jutellaan sitten saunailloissa. Onkin käynyt mielessä, että mitä arkisemmaksi se ajatus pettämisestä muuttuu, kenties pystyn suhtautumaan siihen itse neutraalimmin. Nyt kun se on iso kivi kengässä tai alitajunnassa. Toisaalta tällainen taktiikka on kai vähän kuin parantelisi krapulaa jallupaukulla...

ap

En usko että pettämisen arkipäiväistyminen mielessäsi olisi ratkaisu. Jos pettäminen alkaa tuntua arkiselta, ollaan aika huolestuttavilla vesillä. Silloinhan sinulle alkaa olemaan aika arkinen selviö se, että "kaikki pettää" ja "pettäminen on niin arkista että tyttöystävänikin pettää". Koska oikeasti, aikuisilla, ei se pettäminen arkista ole. Vähemmistö pettää, siis aikuisissa vakituisissa parisuhteissa olevista fiksuista ihmisistä. Vaikka pettämisestä puhutaan paljon jne niin ei todellakaan ole niin, että kaikki pettäisi.

Tähän kaipaisin itselleni jonkinlaista "todistusta", sillä juurikin oma kokemus on ollut se, että reilusti yli puolet seurustelusuhteistani on päättynyt siihen, että kumppanini on pettänyt minua. Samaan aikaan ystäväni kertovat juttuja omista syrjähypyistään, mediassa puhutaan pettämisestä ja prosenttiluvut ovat aika huikeita. Ehkä sitä kautta tulee mieleen, että mukaudu tai kuole -mentaliteetti olisi ratkaisu. Kuulostaa kyyniselta ja sitä varmasti onkin. Haluaisin palata siihen ns. "viattomaan" mielentilaan, jossa olin nuorempana. Jos se nyt on vielä edes mahdollista.

ap

Pieni vinkki sinulle parin valintaan. Älä valitse ulkonäön perusteella, äläkä edes pelkän luonteen perusteella. Niiden avulla ei voi ennustaa henkilön luotettavuutta. Paras tapa valita ei-pettävä kumppani on valita se arvomaailman perusteella. Useimmat aikuiset ihmiset elävät arvojensa mukaisesti. Arvoja siis voi olla esim. perhekeskeisyys, uusien kokemuksien kartuttaminen jne. En tarkoita nyt sellaisia arvoja kuin esim. raha. Jos henkilö arvostaa vaikka jatkuvia uusia elämyksiä elämässä, niin hän pettää todennäköisemmin kuin sellainen, jolle tärkeintä on vaikkapa seesteisyyden rakentaminen elämään.

Hyvä pointti, tunnistan ilmiön ja olen ehkä jotenkin ristiriitainen hahmo, sillä nautin kyllä uusista kokemuksista, matkustelu (pikku budjetilla) ja tietynlaista "heittäytymistä", mutta mitä tulee parisuhteeseen, siinä olen ehkä sitten vähemmän liberaali ja en katso sormien läpi minkäänlaista vehtailua. Tosin en myöskään halua itselleni lapsia (perhekeskeisyys). Ehkä omat arvoni ovat niin erikoinen yhtälö, että en vain löydä kaltaistani kumppania sen takia?

Harrastatko itse sitä "vehtailua"? 

Vierailija kirjoitti:

wt-mamma kirjoitti:

Erotessani exästäni sain kuulla hänen pettäneen mua ihan suhteemme loppuvaiheessa. Luulin olevani asian kanssa täysin fine, kunnes aloitin nykyisen mieheni kanssa seurustelemaan. Tai oikeastaan siinä kohtaa kun aloin odottamaan entistä yhteistä lastamme, päässäni naksahti ja aloin kyttäämään hänen sivuhistoriaa ja viestejänsä. Musta tuli itseasiassa rikollisen hyvä stalkkeri. No, kun vauvamme oli puolivuotias, hän jäi kiinni pettämisestä. Meillä meni todella hyvin ja olin lopettanut viestien yms lukemisen, kunnes kerran iski hirveä himo ja siinä se sitten oli.

Erottiin mutta palattiin yhteen. Mies halusi tehdä kaikkensa että saisin luottamuksen takaisin. Saatiin suhde toimimaan ja toinen lapsi.

Nykyään tilanteemme on hyvinkin seesteinen, etenkin oma pääkoppani on hyvässä terässä. Kaksi ihmistä, joita olen rakastanut koko sydämestäni, ovat mua pettäneet. Mua ei enää pelota. Mua ei pelota, mitä jos mies taas pettäisi. Mä tiedän sen, että mä selviytyisin siitä. Jos haluaisin erota, eroaisin. Mä kyllä pärjäisin. Nämä ajatukset ovat tuoneet mulle ihan älyttömästi itsetuntoa ja saaneet mustasukkaisen ihmisen täysin päinvastaiseksi.

Entä sitten jos se toinen pettää? Ihan oikeasti. Entä sitten?

Hienoa että olette selvinneet. Mutta onhan tuo aikamoinen henkinen kriisi läpikäytäväksi. Ei siihen mitenkään voi suhtautua olkaa kohauttaen. Ihanko tosissasi väität ettet pelkää joutuvasi läpikäymään sitä samaa raastavaa prosessia?

Ja jos toinen on jo kerran pettänyt, ja nyt sinulla on tunne että kaikki on hyvin, tapahtuu mitä vaan, niin melko avoimelta suhteelta kuulostaa.

Yleensä, jos on tullut petetyksi, niin pelkää entistä pahemmin, että tulisi uudelleen petetyksi. Tuon kirjoittajan (jolle kommentoit) teksti kuulostaa vähän oudolta.. Pettäminen traumatisoi lähes aina.

Kun itse petät niin alitajuisesti ajattelet että sinä et ole sen arvoinenkaan että sinulle oltaisiin uskollisia.Samalla kun itse pettää oppii miten helposti se käy, miten paljon tilaisuuksia on ja miten se oma kumppani ei saanut tietää eli on mahdoton luottaa jos ei ole edes itselleen uskollinen.