Miksi tunteiden seuraamisesta on tehty kaikkein korkein hyvä mitä jokaisen pitäisi toteuttaa?

40 jatkaa:

Jos olen perheen perustanut, niin minulla on vastuu. Vastuu ikuisesti omille lapsilleni, olla äiti ja olla niiden tukena ja antaa niille niiden tarvitsema hoiva.

Minulla on eläimiä, enkä jätä koiraani käyttämättä lenkillä sadepäivänä, vaikka ärsyttäisikin ja mielellään olisin kotona.

Jos olen kerrostalossa, ja haluan kuunnella musiikkia, niin todellakin pidän musiikin sillä tasolla, että voin siitä itse nauttia, ilman että naapureiden pitää.

Kyllä tunneihmisilläkin se järki pelaa, ei me mitään idiootteja olla.

Vierailija kirjoitti:

Tutkimusten mukaan suurin osa katuu eroaan jo kahden vuoden kuluttua erostaan. Tutkimusten mukaan onnellisimpia ovat ihmiset, jotka toimivat pyytettömästi muiden hyväksi, sillä antaessaan saa.

Tämä johtuu yhteiskuntamme tavasta kunnioittaa riskinottajia, jotka pyrkivät aina parempaan (tämä lisää kulutusta ja eliitin voittoja). Riskinotto on matka tuntemattomaan, jossa useimmilla on mielessään jokin päämäärä, kuten parempi avioliitto/suhde kuin nykyinen. Paikallaan pysymistä ja vanhaan sosiaaliseen pääomaan nojaamista pidetään yleisesti merkkinä heikkoudesta ja epäonnistumisesta. Tästä syystä riskejä ottavaa nuoruutta suositaan ja vanhempia paljon kokemusta itselleen kartuttaneita riskejä vältteleviä pidetään jämähtäneinä. Uuden suhteen päämäärä (esimerkiksi mielikuvana parempi mies kuin entinen) merkitsee vähemmän kuin vanhasta suhteesta lähteminen. Päätös lähteä avioliitosta voi tuntua itsessään täyttymykseltä. Tärkeintä on tunne siitä, että on päättänyt lähteä.

Mietin kyllä. Olen hyvin empaattinen ihminen, toisten kipu tuntuu kovasti omassa rinnassa ja haluan aina antaa omastani sen, mitä pystyn. Vaikka olisi yksi karkki, niin vaikka puolitetaan, että molemmat saa.

Ei tunteiden kuuntelu ja muiden arvostus ole toisiaan kumoavia. Älä satuta, älä valehtele, älä jätä toisia pulaan.

Silti edelleen kuulutan omien tunteiden ja niiden kuuntelun perään. Jos olet onneton, kun asut keskustassa, kaikessa vilinässä, KUUNTELE ITSEÄSI ja pyri pääsemään pois keskustasta. Älä jää järkiperäiseen ratkaisuun vain sen takia, että se olisi helppo, ja muiden elämään soveltuva tapa.

Olen melko hämmentynyt, miten hyökkäävästi osa keskustelijoista ottaa tämän mielipiteen. Ei kukaan teille ole tekemässä pahaa, eikä tämä mielipide kaada pohjaa teidän näkemyksiltä ja mielipiteiltä. Sulassa sovussa voidaan keskustella, ja olla eri mielt

Viime aikoina pohtinut samaa. Aina pitäisi mennä fiilis edellä ja realiteetit toisena. Ikävä kyllä tuo jatkuva fiiliksen perässä seilailu on ihan älyttömän lyhytjänteistä ja harvoin johtaa kovin kestäviin ratkaisuihin.

Eiköhän tässäkin se kultainen keskitie ole aika hyvä ratkaisu.

Vierailija kirjoitti:

Viime aikoina pohtinut samaa. Aina pitäisi mennä fiilis edellä ja realiteetit toisena. Ikävä kyllä tuo jatkuva fiiliksen perässä seilailu on ihan älyttömän lyhytjänteistä ja harvoin johtaa kovin kestäviin ratkaisuihin.

Yhteiskuntamme on kuitenkin rakennettu siten, että otat fiiliksen mukaan riskejä ja kulutat aina vain enemmän, joko itseäsi sisältäpäin tai jotain hyödykettä. Pahin uhka olisi realiteeteissä oleva ihminen, joka olisi onnellinen itseensä sellaisena kuin on ja onnellinen siihen, jota on jo saavuttanut: eihän sellainen ihminen kuluttaisi juuri mitään.

Ongelma on siinä, että KAIKKI pitää saada, ja se nyt vaan ei ole mahdollista.

Monen elämä olisi jo sillä parempi, jos uskaltaisi olla joskus yksin. Siis kantaa vain itse itsestään vastuuta vailla avokkeja, miehiä, naisia, sukulaisia.

Mitä enemmän ja mitä nuorempana on yksin, sitä paremmin oppii näkemään, mihin kaikkeen omat voimavarat riittää. Jos muuttaa suoraan kotoa miehen/naisen luo, jää paitsi niin paljosta.

Kun on yksin, on aikaa kuulostella ihan rauhassa niitä omia tuntemuksiaan ja järkeilyjään. Mikään ei tee ihmiselle niin paljon hallaa kuin jokin kummallinen ulkoapäin tuleva pakko pariutua, olla supersosiaalinen, kokea ja tehdä. Kannattaa opetella ihan vaan istumaan ja tuijottamaan seinää. Se antaa selkärankaa.

Mun isoäiti on nyt päälle 8-kymppinen ja on elänyt 10 vuotta yksin. Ei osaa olla. Koko ajan ikävä ja ahdistaa. Nuorena tyttönä muutti 8-lapsisesta perheestä ison maalaistalon emännäksi, ikinä ei ole ollut viikkoakaan omillaan. Joten sitten kun oli pakko opetella, ei se enää sujunutkaan.

Parasta, mitä itselleen voi elämässä opettaa, on se, että vaan on itsekseen, ilman muita.

Vierailija kirjoitti:

Mietin kyllä. Olen hyvin empaattinen ihminen, toisten kipu tuntuu kovasti omassa rinnassa ja haluan aina antaa omastani sen, mitä pystyn. Vaikka olisi yksi karkki, niin vaikka puolitetaan, että molemmat saa.

Ei tunteiden kuuntelu ja muiden arvostus ole toisiaan kumoavia. Älä satuta, älä valehtele, älä jätä toisia pulaan.

Silti edelleen kuulutan omien tunteiden ja niiden kuuntelun perään. Jos olet onneton, kun asut keskustassa, kaikessa vilinässä, KUUNTELE ITSEÄSI ja pyri pääsemään pois keskustasta. Älä jää järkiperäiseen ratkaisuun vain sen takia, että se olisi helppo, ja muiden elämään soveltuva tapa.

Olen melko hämmentynyt, miten hyökkäävästi osa keskustelijoista ottaa tämän mielipiteen. Ei kukaan teille ole tekemässä pahaa, eikä tämä mielipide kaada pohjaa teidän näkemyksiltä ja mielipiteiltä. Sulassa sovussa voidaan keskustella, ja olla eri mielt

Eihän tuohonkaan ole olemassa vain yhtä ratkaisua. Jos on onneton keskustan vilinässä, niin onhan siinä muitakin vaihtoehtoja kuin muutto pois keskustan vilinästä.

Tämä tunteikkaissa ihmisissä mielestäni on se perusongelma. Siis itsekkin olen hyvin tunteikas ja empaattinen, mutta toisaalta myös hyvinkin järkeilevä ja kykenen myös laittaamaan tunteet tarvittaessa sivuunkin. Esim. lemmikkieläimen lopetus on tällainen hetki, siinä ei voi antaa tunteilleen valtaa, koska näkeehän sen, että se hyvin usein johtaa siihen, että lemmikin täytyy kärsiä tarpeettomasti, koska omistaja ei pysty pääsemään tunteistaan eroon, tuntuu pahalta päättää toisen kuolemasta eikä sitä päätöstä haluta tehdä, vaan tartutaan jokaisen oljenkorteen ja tekosyyhyn millä sitä päätöstä voisi siirtää myöhemmäksi. Se on hetki, jolloin itse heitän tunteeni narikkaan ja ajattelin tilannetta lähes täysin objetkiivisesti ja nimenomaan sen eläimen kannalta, viis siitä miltä tilanne MINUSTA tuntuu. En ole koskaan katunut lemmikin lopetusta ja miettinyt jälkeenpäin, että oliko se järkevä ratkaisu.

Keskustan vilinästä ei aina välttämättä ole poispääsyä tai sekään päätös ei välttämättä aina kosketa pelkästään sitä tunteikasta ihmisistä. Keskustan vilinästä voi myös käydä vain lomalla tai sitten voi pyrkiä muokkaamaan omaa ajatteluaan ja sitä kautta olemaan tyytyväisempi sen hetkiseen tilanteeseen kuin haaveilla siitä että tulevaisuudessa on onnellinen kun on ensin säästänyt 10 vuotta rahaa että voi muuttaa syrjemmäksi asumaan. Onko se epätyytyväisyys oikeasti edes ympäristöstä kiinni?

Onko elämäni kurjaa, jos en osta uutta mattoa olohuoneeseen tai uutta kattilaa keittiöön? Tuoko tavara ja muutokset onnea? Haaveilenko lottovoitosta ja jos haaveilen niin miksi?

Onnellinen voi olla myös nykyhetkessä riippumatta siitä millaisella tilanteessa kukakin on. Päänsisällöstä se on kiinni.

Olen kohtuullisen rationaalinen ihminen, mutta tottakai elämässä on kyse onnentavoittelusta, se on vain sitten eri asia, että hakeeko ihminen onnea itsensä ulkopuolelta vai etsiikö sitä itsensä sisältä.

Tunteet on hyvä ottaa huomioon, mutta kyllä niitä kannattaa tarkastella ihan järjen kanssa ettei tule just jotain tuuliviirimäisiä tyrimisiä hetken huumassa. Ei tunteita ole mikään pakko seurata, ihan voi itse päättää miten niihin pitäisi suhtautua ja miten toimia.

Itse rakastan järkeä. Järkeä joka ottaa omat, sekä muiden tunteet huomioon, ja miettii mikä on kokonaisuuden kannalta paras ratkaisu. Omassa perheessäni on kaksi, jotka menevät kuin tuuliviirit tunteidensa perässä. Pääasiassa ovat koko ajan onnettomia, kun se hetkellinen onnen tunne tehdystä ratkaisusta häviää, ja huomaa, ettei siinä ollut järjen häivää ja on lopulta vain hankaloittanut elämäänsä. Esimerkkeinä avioliitto 3kk ensitapaamisesta (ja tämän on tehnyt jo kahdesti, ja eronnut), irtisanoutuminen vakityöstä (koska ei ollut kivaa. Nyt on ollut jo useamman vuoden työttömänä ja itkee kun rahat ei riitä).

Fiksu ihminen tekee päätöksensä järjellä, tunteet huomioiden.

Useat mielipiteet tässä keskustelussa ovat mielestäni hyvin mustavalkoisia ja osa perusteluista menee saivartelun puolelle.

Joku viimeisimmissä kommenteissa vertasi tilannetta, jossa muuttohalua verrattiin seuraavassa kappaleessa sairaan lemmikin lopettamiseen. Mielestäni noita tilanteita ei voi verrata keskenään.

Jos sinusta tuntuu huonolta asua tietyllä asuinalueella, miksi et saisi muuttaa muualle? Mikä pakottaa jäämään?

On täysin eri asia kuunnella tunteitaan tuossa tilanteessa kuin silloin, jos sairas eläin joutuu kärsimään päätöksestäsi.

Järki ja tunteet. Ihminen on näitä molempia, miksi emme voisi kuunnella kumpaakin?

Itse kuuntelen usein intuitioa, järjen kanssa samaan aikaan keskustellen.

Tunteideni ja järkeni varassa olen päättänyt lähteä huonosta parisuhteesta (elämäni parhaimpia päätöksiä tähän asti.)

En ihan ymmärrä kommentteja siitä, että on huono vaihtoehto, että lapset jäävät tekemättä sen takia koska on sellainen tunne, mikä voisi olla sitten parempi mittari?

Sellaiset ihmiset ovat ärsyttäviä, jotka kovaan ääneen toitottavat tunteistaan ja milloin mistäkin ja niin pilaavat harmonista äänimaailmaa ja vievät koko ajan huomiota itseensä. He myös tartuttavat tunteensa ympärillä oleviin. En halua että, joku paskiainen pilaa äänimaisemaa ja tartuttaa minuun ikäviä tunteita valittamalla kovaan änneen jatkuvasti. Suomessahan, kun tottakai luullaan, että kun tuntieta ilmaistaan niin niiden pitää ehdottomasti olla negatiivisia. Tämän viestin myötä varmasti jaan ärsytysä sen lukijoille ja näin toimin itse samalla ärsyttävällä tyylillä kuten kaikki muutkin, paitsi vaan kirjoitetussa muodossa.

Se on yksi tapa jolla minä minä minä kulttuuri rehottaa. Otetaan avioero kun rakastutaan uuteen jne. Muusta viis, kun MINÄ haluan tätä.

Vierailija kirjoitti:

Tutkimusten mukaan suurin osa katuu eroaan jo kahden vuoden kuluttua erostaan. Tutkimusten mukaan onnellisimpia ovat ihmiset, jotka toimivat pyytettömästi muiden hyväksi, sillä antaessaan saa.

Näillä ihmisillä on hyvin tavallista, että he uskovat saavansa palkintonsa taivaassa, tuonpuoleisessa, seuraavassa elämässä tai mihin nyt uskovatkin. 

Viisi vuotta sitten sain äkillisen hengenvaarallisen sairaskohtauksen, jollaisissa ennuste on erittäin huono. Siihen asti olin ollut järki-ihminen ja myös aina laittanut muiden edun omani edelle. Mitä ikinä olin halunnutkin tehdä, aina olin ensin miettinyt, miten se vaikuttaa puolisoon, lapsiin, vanhempiini, sisaruksiini, työnantajaani, työkavereihini, ystäviini jne. Ja jättänyt tekemättä, jos siitä olisi seurannut jollekin jotain ikävää. Olin juuri sellainen ihminen, josta lähes kaikki pitävät. Aina valmis kuuntelemaan, lohduttamaan, tukemaan, keksimään muiden ongelmiin ratkaisuja ja auttamaan. Aina valmis luopumaan omastaan muiden vuoksi, olipa kyse kesäloman ajankohdasta, omiin harrastuksiin menemisestä tai uudesta talvitakista. 

Kun muutaman päivän tajuttomuuden jälkeen heräsin teho-osastolla, tunsin sanoinkuvaamatonta riemua ja onnea. En ollut kokenut mitään vastaavaa koskaan ennen. Olin letkuihin ja laitteisiin kiinnitetty enkä pystynyt itse vaihtamaan edes asentoa. Makasin vain selälläni tuijottaen hymyillen kattoon. Sillä hetkellä ei käynyt mielessänikään, miten työkaverit olivat selvinneet yllättävästä sairaslomastani tai miten loistava juttu työnantajan kannalta olikaan, että en kuitenkaan kuollut. En miettinyt tippaakaan puolison, lasten, vanhempien tai kenenkään muun tunteita tai onnellisuutta. Ei vielä tiedetty, jääkö sairaskohtauksesta jotain fyysisiä tai psyykkisiä ongelmia, mutta ne olivat täysin yhdentekeviä. Tajusin, että jos jää eikä puolisoni niitä kestä, senkus lähtee menemään. 

Siitä lähtien olen elänyt omien tunteideni mukaan. Oivalsin, että jos minä en ole onnellinen ja elämääni tyytyväinen, eivät lähelläni olevat ihmisetkään ole. En kuitenkaan ole heittäytynyt täysin holtittomaksi. Yksinkertaisesti siksi, että olisinko oikeasti onnnellinen, jos lapseni olisivat onnettomia? En olisi. Mutta minunkaan ei tarvitse olla onneton, jotta lapseni voisivat olla onnellisia. Olisiko puolisoni ollut onnellinen, jos parisuhteemme olisi jatkunut, vaikka minä tunsin häntä kohtaan lähinnä vain välinpitämättömyyttä ja ärtymystä (tunteita, jotka ennen sairastumista olin tukahduttanut ja ollut näyttämättä)? Ei olisi. Minusta on ihan oikein, että parisuhteessa voi tuntea rakkautta ja myös saada vastarakkautta. Jos nämä puuttuvat, suhde on vain järkisuhde. Yleensä vielä taloudellinen järkisuhde eli asumiskulut on järkevää puolittaa. Erosin kaksi vuotta sairastumiseni jälkeen. 

En tiedä, paljonko minulla on vielä elinpäiviä jäljellä. Sillä ei ole merkitystä. Merkitystä on vain sillä, että jäljellä olevan ajan - olipa se päiviä, vuosia tai vuosikymmeniä - käytän itselleni mahdollisimman hyvällä tavalla. Jos se ei jollekin sovi, elämässäni ei ole mikään pakko olla mukana. Ihmiset varmasti pärjäävät omassa elämässään ilman minuakin, vaikka aiemmin olinkin se helppo ja varma tyyppi,  jonka puoleen saattoi kääntyä asiassa kuin asiassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutkimusten mukaan suurin osa katuu eroaan jo kahden vuoden kuluttua erostaan. Tutkimusten mukaan onnellisimpia ovat ihmiset, jotka toimivat pyytettömästi muiden hyväksi, sillä antaessaan saa.

Näillä ihmisillä on hyvin tavallista, että he uskovat saavansa palkintonsa taivaassa, tuonpuoleisessa, seuraavassa elämässä tai mihin nyt uskovatkin. 

Eri mieltä tästä. Oman kokemuksen mukaan olemalla ystävällinen ja avulias saa osakseen ystävällisyyttä ja apua ihan tässä elämässä. Ja taas päinvastoin toimimalla itsekkäästi ja vain omaa etua tavoitellen jää helposti yksin. 

Eikä tämä tarkoita että tarvitsee ruveta kenenkään ovimatoksi. Jos esimerkiksi joku ihmissuhde on kovin yksipuolinen ja itse on aina antajana, on minusta ihan ok ottaa etäisyyttä ja sanoa ei. 

Vierailija kirjoitti:

Tunteiden kuuntelu ja seuraaminen voi toimia niin kauan kun olet nuori, voimissasi ja terve. Jos sairastut tai tarvitset läheisiltäsi sekä ystäviltäsi apua ja tukea , heitä ei huvita , heidän tunteensa sanoo ei. Oletko tyytyväinen ? Yhteiskunta ei pysty kaikessa auttamaan riittävästi.

Minä en ymmärrä miksi tunteiden kuunteleminen ja toisten auttaminen olisivat jotenkin ristiriidassa? Itse ainakin nimenomaan haluan auttaa toisia, se on hyvin aito tunne. Haluan hoitaa lapset hyvin ja kyse on nimenomaan tunteesta, ei järjestä.

Vastuuta pitää kantaa vaikka tunteitaan kuunteleekin. Mutta veikkaan sen samin olevan homo ja tajunneensa sen terapiassa. Tai vähintään bi. Ehkä sen puolen toteuttamisen tarve vain iski niin lujaa, vaikea teidän on häntä arvostella, jotka olette saaneet toteuttaa rakkaudenkokemisen tunteitanne, ettekä ole joutuneet niitä tukahduttamaan ja kieltämään, kuten homo on saattanut joutumaan. Väärinhän se on vaimoa kohtaan en sitä lainkaan sano, mutta sanon vain, ettei takuulla ole tyypille helppo rasti.

Jos ei ole homo niin sitten en kyllä ymmärrä.

Vierailija kirjoitti:

Hieno ketju. Aina välillä av yllättää.

Mutta asiaan. Itse ajattelisin, että tämä tunteiden ylivallan korostus liittyy koko tähän isoon kuvioon, missä elämme.

Länsimaisia ihmisiä ei enää hallita uskonnolla tai rautaisilla diktatuureilla, meitä hallitaan kapitalismilla. Teemme töitä, jotta meillä olisi varaa kuluttaa - ja siinäpä se elämä kuluukin, töitä tehdessä ja kuluttaessa. Koska meillä kaikilla on näennäinen vapaus koska vain lähteä kävelemään (toisin kuin vaikka maaorjuuden aikana) meitä täytyy manipuloida hienovaraisemmin. Se tapahtuu juuri niin, että meitä kehotetaan "seuraamaan tunteitamme". Käytännössä seuraamme markkinavoimien impulsseja. Pidämme pyörät pyörimässä, haluamme uuden auton, haluamme matkustaa. Haluamme netflixin, skyriä, laatikkopyörän, puolison jota kelpaa esitellä. Haluamme, koska haluaminen ei lopu saamalla. Haluaminen loppuu kuolemalla. Siinäpä se elämä sitten menikin.

T. Buddhalaisuutta harkitseva.

Itse olen buddhismiin taipuvainen myös, ja näen asian juuri toisin. Koska ihmiset eivät kuuntele tunteitaan, he menevät pelolla (lauman ulkopuolisuutta pelätään vieläkin) ohjatun lammaslauman mukana ostamaan uuden valkoisen audin ja punatiilitalon, vaikka itse ei tekisi yhtään mieli.Omasta tuttavapiiristäni ne, jotka ovat omasta mielestään tunneihmisiä, tulevat myös toimeen vähimmällä rahalla ja tekevät objektiivisesti ottaen eniten hyvää, vaikka hoitoalalla toimisivatkin.

Vierailija kirjoitti:

Se on yksi tapa jolla minä minä minä kulttuuri rehottaa. Otetaan avioero kun rakastutaan uuteen jne. Muusta viis, kun MINÄ haluan tätä.

Kuulostaa siltä, että projisoit omia pelkojasi tähän aiheeseen.

Tunteiden kuuntelu, itsensä arvostus ja omien ajatusten ja fiilisten huomioon ottaminen EI ole sama, kuin itsekkyys, välinpitämättömyys tai sitä, että ei ota muita huomioon.

Se, että pidät itseäsi arvossa, ei tarkoita ettetkö voisi pitää muitakin arvossa.

Pitäisikö parisuhteeseen jäädä, jos ei enää tunne rakkautta tai halua olla toisen kanssa yhdessä? Eikö olisi itsekästä pitää puolisoaan itsellään, tietäen että et voi tarjota hänelle sitä mitä hän ansaitsee?

Tunneihmiset ei tuosta vain jätä kaikkea ja lähde. Itsekkäät ihmiset näin tekee. Sekä tunneihmisissä että järki-ihmisissä on itsekkäitä sekä epäitsekkäitä ihmisiä.