Lue keskustelun säännöt.
Miksi en kykene tuntemaan kateutta?
08.05.2017 |
Olen pohtinut tätä joskus aiemminkin, mutta jostain syystä en osaa olla suomalaiskansalliseen tyyliin kateellinen kenellekään mistään. Jotkut läheiset ihmettelevät sitä jne. ja itse puolestani ihmettelen, miksi joku on kateellinen jostain.
En ole myöskään omahyväinenkään ja ehkä mulla olisi ns. "syytä" olla kateellinen joistain asioista, mutta minulta puuttuu kyseinen tunne kokonaan. Koen kaiken periaatteessa mahdollisena ja koen ne yleisemmin kadehditut ihmiset lähinnä inspiraationlähteinä kateuden sijaan. Onkohan mulla joku häiriö, kun tunnen ja koen näin? Liittyykö tämä johonkin psyykkiseen poikkeamaan tms.?
Kommentit (57)
Entäs sitten jos olenkin ylittänyt Mensan usalla kymmenellä pisteellä ja jos olisin saavuttanut jos olisin hlunnut kaiken tai olen kaunis?
Eihän nämä tee ketään ihmisenä paremmaksi mitenkään! Ihan samaa henkistä kasvua on silti kaikkien tehtävä ja älykkäänä on vielä ihan yksinäisempää ja erilisempaakin. Ei elämän tule olla helppoa vaan rikasta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vasta yli 40 v uskalsin alkaa puhua ääneen siitä, että en tiedä miltä tuntuu olla kateellinen (tai mustasukkainen). Kävin ihan juttelemassa psykiatrin kanssa, että onko minulla joku häiriö. Voin siis antaa psykiatrin virallisen vastauksen ap:n kysmykseen: kyseessä ei ole häiriö, on kuulemma ihmisiä (ihan normaaleja) jotka eivät tunne kateutta. Myöskään siskoni ja isäni eivät tiedä mitä kateus on. Emme siis osaa kuvitella miltä tuntuu olla kateellinen. En tedä voiko olla geneettistä? Lapsuuteni ei ollut kauhean hyvä ja aikuisuudessani olen joutunut kohtaamaan hyvin traumaattisia asioita. Tämä ei siis tosiaankaan johdu siitä, että olisin saanut aina kaiken - päinvastoin.
Lisään vielä, että kaikesta huolimatta olen aina ollut kauhean tyytyväinen. Mnusta ei ole myöskään tullut mitään erityistä, koska en tavoittele kovinkaan suuria. Olen tehnyt enemmänkn sen mistä olen kiinnostunut, en saavuttaakseni jotain.
Tämä!
t. Nro 41
Sama juttu kuin AP:llä. Tosin itsetuntoni on mitä parhain. Veikkaan, että asenteeni johtuu osaksi äidistäni joka oli hyvin kateellinen kaikille joilla oli joku asia paremmin. Puistatti jo lapsena kun heti jos hän kuuli jollain menevän hyvin, niin piti alkaa oikein kaivamalla kaivamaan jotain negatiivista siitä.
Minä olen huomannut elämäni aikana, että kateus ja tyhmyys tuppaavat korreloimaan keskenään. Enkä tarkoita tyhmyydellä veemäistä luonnetta, tai sitä, että on "vääriä" mielipiteitä, enkä edes koulutuksen ja sivistyksen puutetta, vaan heikkoja kognitiivisia kykyjä ja päättelykykyä. Enkä tarkoita, että tyhmät kadehtisivat yleensä älykkäämpiä, vaan tarkoitan, että tyhmien joukossa kaikenlaisiin ominaisuuksiin kohdistuva kateus on yleistä. En muista koskaan tavanneeni mainittavan älykästä ihmistä, joka olisi hirveän kateellinen muille, tai ainakaan näyttäisi sitä. En edes sellaista älykästä, joka kuuluisi ei kuuluisi "menestyjiin", vaan olisi peräti alisuoriutuja. Ehkä älykkyys tuo jonkinlaista mielenrauhaa sitten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vasta yli 40 v uskalsin alkaa puhua ääneen siitä, että en tiedä miltä tuntuu olla kateellinen (tai mustasukkainen). Kävin ihan juttelemassa psykiatrin kanssa, että onko minulla joku häiriö. Voin siis antaa psykiatrin virallisen vastauksen ap:n kysmykseen: kyseessä ei ole häiriö, on kuulemma ihmisiä (ihan normaaleja) jotka eivät tunne kateutta. Myöskään siskoni ja isäni eivät tiedä mitä kateus on. Emme siis osaa kuvitella miltä tuntuu olla kateellinen. En tedä voiko olla geneettistä? Lapsuuteni ei ollut kauhean hyvä ja aikuisuudessani olen joutunut kohtaamaan hyvin traumaattisia asioita. Tämä ei siis tosiaankaan johdu siitä, että olisin saanut aina kaiken - päinvastoin.
Lisään vielä, että kaikesta huolimatta olen aina ollut kauhean tyytyväinen. Mnusta ei ole myöskään tullut mitään erityistä, koska en tavoittele kovinkaan suuria. Olen tehnyt enemmänkn sen mistä olen kiinnostunut, en saavuttaakseni jotain.
Tämä!
t. Nro 41
Hauskaa, että meitä onkin useampi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei voi olla totta! Kirjoituksesi on aivan kuin omalta näppikseltäni! Olen joskus asiaa myös ihmetellyt, mutta en ole koskaan pysähtynyt ajattelemaan asiaa syvemmin ja etsimään syytä. Olen vain sivuuttanut asian, että en vain ole sen luonteinen.
Luen mielenkiinnolla saamasi vastaukset ja löytyisikö niistä ehdotuksia selittämään asiaa.
Meitä yhdistää myös huono itsetunto. Omani on suorastaan olematon. Sitä olen perustellut lapsuudenaikaisella koulukiusaamisella, mutta olisi mielenkiintoista jos nämä asiat liittyisivätkin toisiinsa ja sille olisi jokin selitys.
Sana kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ihan samanlainen ominaisuus. Mulla se johtuu eniten ehkä siitä, että koko lapsuuteni sain kokea hirvittävää epäoikeudenmukaisuutta ja riistoa. Niinpä kateellisuuden tunteet on ikäänkuin kokonaan kuolleet sisältäni. Tiedän, ettei maailma ole tasapuolinen vaan hyvinkin epäreilu, mutta en välitä siitä, vaan elän omaa elämääni parhaani mukaan ja koitan nautiskella siitä mihin itse kykenen. Hyvin hyvin harvoin olen kateellinen jos joku saman kapean sektorin toimija saavuttaa jotain, mutta sekin kateellisuuden pyrähdys muuttuu melko nopeasti hyväksi energiaksi. Koen olevan vapaa ja tämä ominaisuus on minulle iso onni.
Mielenkiintoista pohdintaa, ja allekirjoitan näkemyksen, että maailman epäoikeudenmukaisuuden kertakaikkinen kohtaaminen tai ns. tunnustaminen voi johtaa siihen, ettei enää kadehdi juuri lainkaan.
Kuulun itse myös niihin, jotka eivät juuri tunne kateutta (kuin joskus hyvin harvoin, ja silloinkin kohteena on yleensä joku sellainen, jonka ei objektiivisesti millään uskota voivan olla kenenkään kateuden kohteena).
Usein puhutaan kateuden positiivisesta puolesta, siitä, että se voi toimia katalyyttinä paremmille suorituksille ja suuremmille saavutuksille. Kateuden myötä minulta puuttuu tietysti myös tämä positiivinen puoli, ja puutos heijastuu elämässäni taipumuksena alisuorittaa (kykyihini nähden) ja jonkinlaisena flegmaattisuutena.
Pidän sitä, ettei ole taipuvainen kateellisuuteen, silti kokonaisuudessaan parempana tilana, koska kadehtiminen ja siihen välttämättä sisältyvä vertailu, kilpailu ja tyytymättömyys aiheuttaa sisäistä rauhattomuutta.
Itse asiassa minullekin on hyvin tyypillistä alisuorittaminen ja minuakin pidetään hieman flegmaattisena. Siis ihan sivuhuomautuksena. T. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen huomannut elämäni aikana, että kateus ja tyhmyys tuppaavat korreloimaan keskenään. Enkä tarkoita tyhmyydellä veemäistä luonnetta, tai sitä, että on "vääriä" mielipiteitä, enkä edes koulutuksen ja sivistyksen puutetta, vaan heikkoja kognitiivisia kykyjä ja päättelykykyä. Enkä tarkoita, että tyhmät kadehtisivat yleensä älykkäämpiä, vaan tarkoitan, että tyhmien joukossa kaikenlaisiin ominaisuuksiin kohdistuva kateus on yleistä. En muista koskaan tavanneeni mainittavan älykästä ihmistä, joka olisi hirveän kateellinen muille, tai ainakaan näyttäisi sitä. En edes sellaista älykästä, joka kuuluisi ei kuuluisi "menestyjiin", vaan olisi peräti alisuoriutuja. Ehkä älykkyys tuo jonkinlaista mielenrauhaa sitten.
Luulen, että tässä on totuutta. Olen keskivertoa älykkäämpi ja tavallaan juuri siksi en kadehdi ketään. Jos vaikka haluaisin olla lääkäri niin olisin opiskellut lääkäriksi. Mutta kun en halunnut. Mutta en koskaan puhu missään tällaisia, koska ihmiset pitävät tällaista ajattelumallia ylpeytenä tms kehuskeluna. Silti minulle se on totta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet vähän yksinkertainen höpsö. Kyllähän kateus antaa potkua perseelle ja saa ihmisen yrittämään enemmän.
No siis olen joskus taannoin ylittänyt Mensan sisäänpääsyrajan, joten olen jollain tasolla testiälykäs varmaankin. Mutta silti tämä ilmiö kiinnostaa. Olen silti mielestäsi "yksinkertainen höpsö"? T. Ap
Okei, ehkä oletkin tunteeton suorittaja. Olet ollut hyvä koulussa ja kaikessa järkevässä ja järjellisessä. Tunne-elämältäsi saatat olla köyhä, etkä osaa tuntea sen enempää onnellisuutta kuin kateuttakaan.
Mistähän sää nyt tällaiset emävalheen repäsit? Kuulostaa musta ainakin siltä, kun ap ei sanonut ainuttakaan asiaa, jonka perusteella olisit loogisesti voinut vetää johtopäätöksesi.
Tuo "emävalheeni" oli päätelmä AP:n seuraavista kommenteista ekalta sivulta:
"En minäkään ole onnellinen ja periaatteessa voisin saavuttaa kaiken haluamani, jos vain jaksaisin tai viitsisin."
"Koen myöskin, että mikään ei sinänsä takaa onnea, vaikka tekisikin joitain asioita toisinkin, vaikka tilapäinen onnentunne olisikin saavutettavissa."
Lisäksi AP kertoi mensan tasoisesta älykkyydestään ym. Eli hänellä on kykyjä, mutta hän ei ole onnellinen, eikä koe edes tarvetta tavoitella onnea, kun ei jaksa eikä viitsi. Häneltä puuttuu intohimoa ja tunnetta tavoitella jotain suurempaa. Jotain joka tekee hänet onnelliseksi. Jotain puuttuu tunnetasolla selvästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkään en koskaan ole kateellinen. Olen usein pohtinut, mistä tämä johtuu. Enkö esim. vain tunnista kateuden tunnetta ja joku kokemani negatiivinen tunne olisikin pohjimmiltaan kateutta, analysoin näitä tunteitani paljon. Olen myös miettinyt, onko minulla jokin mikä lie syndrooma, etten pysty kokemaan kateutta tai jotan psyykkistä vikaa. Kerran tosin näin unta, jossa olin jollekin kateellinen jostain ja jo siinä unessa ihmettelin, että oho, tällaistako kateus on. Minulla oli melko raskas lapsuus vaikean äitisuhteen vuoksi ja olen aikuisiälläkin kokenut todella rankkoja asioita, mutta olen kuitenkin selviytynyt kaikesta ja nykyisin minulla menee tosi hyvin ja itsetuntoni on rautaa.
Sä olet ap samanlainen kummajainen kuin mä ja mun äiti. Kun kasvoin aikuiseksi niin opin pikku hiljaa, ettei me olla "normaaleja" ollenkaan. Mutta tämä on paljon mukavampaa olla tällainen.
Esim. kun juttelen oikein kauniin ihmisen kanssa, alan hymyillä, oikein paistattelen "auringossa". Kauniin ihmisen katselu on kuin luonnossa oleminen tai taideteoksesta nauttiminen. Joo, omituista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onnea ap! Ihailem vilpittömästi sinua ja harvinaista ominaisuuttasi!
Vierailija kirjoitti:
Kateus on liskoaivojen alkeellinen ominaisuus, kuten myös omistushalu, hierarkiat tms.
Koen, että vaikka kaikilta nämä perusalkeelliset kuviot löytyvät, ne voi kitkeä ihmisestä henkisillä harjoitteilla, vaikka tästä ei nykyaikana hirveästi puhuta.
Sinäkin ap pidät itseäsi jotenkin vajavaisena kun et tunne kateutta, niin sairas nyky-yhtesikuntamme on. Emme edes halua pyrkiä kohti ylevämpää ihmisyyttä, vaan alistamme itsemme alkeellisimmille perustasoille ja koemme että se on OK, sisäänkirjoitettu ja muuhun emme pysty. VÄÄRIN. Ihmisessä on huima potentiaali hyvään.
Niin on ja jos jokin huolestuttavaa niin tämä henkinen laiskuus ja mukavuuden halu. Rakennamme ihan itse omat vankilamme!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täälläkin yksi kateudesta vapaa. Lapsen muistan olleeni joskus kateellinen. Tunne oli niin epämiellyttävä, että päätin opetella siitä pois ja onnistuin aika nopeasti. Nyt aikuisena olen huomannut etten tunnista muiden käytöksessä kateuden motivoimia sanoja ja tekoja, mikä on toisinaan hämmentävää. Jos joku ilmoittaa jonkun olevan kateellinen, minun on vaikea uskoa sitä. Niin ja minulla on aika huono itsetunto.
En tunne kateutta enkä myöskään välitä mitä muut minusta ajattelevat. Nämä ovat kaksi sellaista asiaa, joidenka ansiosta tunnen olevani ennenkaikkea vapaa.
Elämässäni en ole päässyt helpolla, mutten ole silti oikein osannut kadehtia muita. Minulla on ollut myös niitä hyviä hetkiä ja tälläkin hetkellä elämäni on varsin mukavaa, tai ainakin huolista vapaata. Olen jotenkin oppinut sen, että oli tilanne mikä vain, niin siihen tottuu, jotenkin turtuu, ja vaikka olisikin tyytyväinen itseensä ja elämäänsä, niin aina jokin voisi olla paremmin. Eli vaikka kenen elämä vaikuttaisi pintapuolisesti kuinka täydelliseltä, on hän päänsä sisällä normaali ihminen omine huolineen, vastoinkäymisineen, riittämättömyydentunteineen...
En myöskään koe olevani samalla aaltopituudella lähestulkoon kenenkään kanssa, niin en osaa verrata ja täten kadehtia ketään. Ei kukaan kuitenkaan koe asioita kuten minä.
En ole täysin nihilisti, mutta siihen taipuvainen. Ja kuten tässä ketjussa on aiemmin tullut näitä luonteenpiirteitä esille, niin olen todella flegmaattinen ja jollain tavalla myös alisuoriutuja, tai ainakin yhteiskunnan silmissä (= lopetin kouluni yläasteen jälkeen, en ole uraorientoitunut eikä minua kiinnosta yletä töissäni vaikka mahdollisuus olisi).
Myönnän, että viimeksi kun Eurojackpotin pääpotti osui Suomeen, niin tunsin pienen kateudenpiston. En kuitenkaan sitä sen enempää jäänyt pohtimaan - miten se muka liikuttaa omaa elämääni?
Minun äiti oli hirveän kateellinen ja lapsena kun jouduin kuuntelemaan sitä sielunmyrkkyä ja kaksinaamaista ilkeyttä, niin pikkuhiljaa kaikki kateus on musta poistunut. Muistan, että olin lapsena kateellinen jos jollakin oli tosi kiva perhe, rakastavat vanhemmat jne. Nyt en enää saa sitä tunnetta hereille millään. Minua ei hetkauta toisten onni ja tuntuu, että koko elämässä olen sivusta seuraajan roolissa. Katselen hämmentyneenä jos joku on kateellinen vaikka joillekkin julkkiksille tai naapurilleen.
Olen ammatiksi valinnut kutsumukseni ja olen siitä hyvin onnellinen, mutta alisuoriutuja olen minäkin. Olisin voinut parempaan, mutta ehkä multa sitten puuttui joku liikkeelle paneva voima, mikä kateus olisi voinut olla? Voisiko olla niin, että tietty määrä sitä hyvin valjastettuna saisi ihmisen tavoittelemaan jotain enemmän? Ehkä se siis olisi hyvä tunne jossain määrin, mutta liiallisena se vain kuluttaa ihmisen omia voimavaroja.
Mutta toisaalta... Miksi pitäisi koittaa olla jotain enemmän ja parempaa? Jos kaikki on hyvin ja oma olo vallan mainio. Mitään en kaipaa, enkä enempää koe tarvitsevani. Tai jos tarvitsen, niin sen saan kyllä jos näen vähän vaivaa sen eteen.
Lisään vielä, että kaikesta huolimatta olen aina ollut kauhean tyytyväinen. Mnusta ei ole myöskään tullut mitään erityistä, koska en tavoittele kovinkaan suuria. Olen tehnyt enemmänkn sen mistä olen kiinnostunut, en saavuttaakseni jotain.