Todella törkeää lasta kohtaan sanoa "jos ei maistu, niin ole syömättä". Ei aikuisetkaan syö ruokaa josta eivät tykkää

Ruoka on kuitenkin ihmiselle kautta historian ollut se, jonka hankkiminen on ollut välttämätöntä ja vaikeinta. Myös kautta historian ihmisiä on kuollut nälkään.

Lönnrot kirjoittaa 1800-luvulla nähneensä katovuosina paljon ihmisiä maantien vierillä nälkään kuolleina. Osalla oli heinää suussaan, kun hädissään olivat sitä yrittäneet syödä.

Ihmisiä kuoli paljon nälkään kahdessakin otteessa. Tuli pakkasta kesällävja vilja tuhoutui. Snellman nuukaili valtion rahaa ja tilasi liian myöhään ruokaa ulkomailta, sillä ruokalaivat juuttuivat jäihin eivätkä päässeet perille.

Ovatko ihmislapset luonnostaan nirsoja? Sanovatko nälänhädänkin keskellä, että en syö tuota ruokaa? Oksennan kouluruokalassa, jos pakotetaan. Mitenköhän oikeasti on? Kiinnostaa oikeasti tietää.

Nirsoilevatko kehitysmaiden nälkäiset lapset? Äitini kertoo sota-aikana ällönneensä jatkuvaa kananmunien syöntiä ja kesäisisin rapujen syöntiä ja kanejakin harmitti syödä. Pakko vaan tietysti oli ja söi niitä kyllä. Vanhemmat säästivät noita proteeiinipitoisia ruokia lapsilleen. Itse söivät perunaa tms. Asuivat siis ihan kaupungissa Tampereella, mutta sota-aikaan ok-taloissa oli eläimiä yleisesti.

Vierailija kirjoitti:

nirsoilevia aikuisia kasvaa, kun annetaan jo lapsena nirsoilla.

Tässä väitteessä on kaksi puolta. Ikävä kyllä tämä ymmärretään usein ihan väärin. Nirsoilevia lapsia kasvaa tasan kahdella tavalla: Ensinnä sillä lailla, että lapsi saa päättää, mitä syödään, ja vesselin eteen kannetaan lempiherkkuja joka kerran, kun tämä uhkaa jättää syömättä. Tuossahan nimenomaan annetaan lapsen nirsoilla.

Väärä tapa ymmärtää asia on se, ettei lapsella saa olla inhokkiruokia. "pakko syödä, pakko maistaa x määrä..." Et saa nirsoilla, ole sitten nälässä. Vielä kamalampaa on, jos sama ruoka pannaan eteen seuraavalla aterialla. Tällä tavalla saadaan aikaan nirsojen lisäksi syömishäiriöisiäkin lapsia ja aikuisia. 

Ruokailun on syytä olla kaikin puolin mukava tilanne, eikä niin, että lapsi pelkää, mitähän tänään mahtaa olla pakko syödä. Välillä on kyllä inhokkiruokiakin tarjolla, mutta asiasta ei tehdä valtapeliä aikuisen ja lapsen välille. Aikuinen ei ole yhtään sen parempi vanhempi, vaikka ruoka lopulta saataisiin pakotettua lapsen vatsaan. Maistaminen on asia ihan erikseen, ja vähäkin riittää. Lapset ovat avoimia uudelle, kun ilmapiirikin on sitä. 

Oma poikani vihasi kalakeittoa pienenä. Hän totutteli sillä tavoin, että hänellekin oli tarjolla kalakeittoa, mutta lautaselle poimittiin keitosta vain perunaa ja vähän lientä. Tuttu raaka-aine, mutta maistuuhan se keitossa uinut peruna vähän kalallekin. Jonkin tarjoamisekerran jälkeen annoin nokareen kalaakin. Keitto on nykyään suosikkiruokaa. 

Tomaattia vihannut hoitolapsi oppi makuun nakertelemalla. Iso haukku maistui pahalta, mutta kun tarjolla oli eri mallisia ja värisiä pikkutomaatteja, uteliaisuus voitti. Pikkuisen vain nakerrellen alkuun. Hyvä, että edes hampaanjälkiä jäi tomaatin pintaan. ;) Ihan eri tulos olisi tullut, jos olisin komentanut maistamaan ja syömään koko tomaatin, "kun sehän on ihan pieni." Toinen lapsi taas kysyi ensi kertaa meillä lihakeittoa saadessaan, onko juurekset pakko syödä. Vastasin, ettei ole. Lapsi oli ihan ihmeissään, ja kysyi epäluuloisen näköisenä uudestaan. Ja halusi tietää, mitä sitten tapahtuu, jos hän jättää ne syömättä. Sanoin, että hänelle saattaa jäädä nälkä, ja kannattaa miettiä, syökö ne vai jättääkö, välipalaan on useampi tunti aikaa. Lapsi harkitsi hetken ja söi juureksetkin. Ja jatkossa keitot menivät alas ihan ilman kyselemisiä. 

Tästä keskustelusta kyllä huomaa ne, joiden lapset eivät ole nirsoja ja syyllistetään kaikkia vanhempia, myös minun kaltaisia, jotka ovat kaikkensa yrittäneet saada lapsen syömään kaikkea. Lapselleni kun en halua väkisin tunkea ruokaa suuhun,jos oksennus on jo valmiiksi herkässä, ja monesti on oksentanut(tai no enemminkin yökännyt ruoat ulos heti nielaistuaan). Onneksi olen nykyään itselleni ja ennenkaikkea lapselleni armollisempi, enkä tee ruokailusta molemmille epämiellyttävää ja raskasta.

Teen viikossa itselleni ja tyttärelleni ruuan 4-5x viikossa ja lapsen lempparia kerran, tai 2. Eli lapsi joutuu aika paljon syömään ruokia josta ei todella pidä, mutta olen viimeisen vuoden aikana saanut hänen edes maustettua/syömään ikänsä mukaisen verran ruokaa. Päiväkodissa kyllä jaksavat edelleen mainita huonosta syömisestä, mutta minkäs minä sille voin? Jos saisin valita, niin lapseni olisi kaikki ruokainen.. En tosiaan halua lapsestani nirsoa, mutta sellainen hän nyt on.

Ei se lapsen ravitsemus siitä kärsi, jos jää joskus ateria väliin, kun ei maistu. Sellainen tekisi hyvää useimmille aikuisillekin. Mutta jos aina tekee lapselle mieluisamman vaihtoehdon niin tulee kasvattaneeksi lapsestaan siinä nirson kusipään.

Vierailija kirjoitti:

Tästä keskustelusta tulee ikävä kyllä mieleen kaverin lapsi :( Noin 2-vuotiaana ei syönyt oikein muuta kuin pottumuussia ja sitä sai, myöhemmin sitten kaverini alkoi elää itsekin kananugeteilla ja lihapiirakoilla kun lapselle ei muu kelvannut! Päiväkodista ja koulusta alkoikin , ylläri pylläri, tulla melko nopeasti palautetta nirsoilusta..

Meillä ei pakoteta syömään mitään ja lapsi ei ole koskaan ollut nirso. Nirsoilu ei kyllä johdu pakottamattomuudesta,vaan ihan muista asioista. Kaikkea pitää maistaa ja ottaa edes muutoma lusikallinen, mutta mahaansa ei tarvi täyttää ruualla jota vihaa tai joka saa oksentamaan. Kaikilla perheenjäsenillä on joku inhokkiruoka ja niitä ruokia ei tässä perheessä tehdä. Maailma on täynnä mahtavia reseptejä, se on mielikuvituksen puutetta jos on PAKKO tehdä ruokia joita tietää lapsensa vihaavan.

Oon ollut lapsi 80-luvulla. Äiti kysyi lääkäriltä, mitä tehdä kun en yhtä ruoka-ainetta koskaan suostunut syömään. Lääkäri sanoi, että syököön muuta, pakottaa ei saa. No, kotona sit piti ruokia maistaa, ja jos ei tykänny, niin sit yrittää syödä leipää tai muuta pöydässä olevaa enemmän. Se oli aika tehokas tapa oppia syömään, pakko ei ollut, mut ihan huvikseen ei viitsinyt jättää syömättä, ei pelkkää leipää viitsiny kovin montaa päivää syödä. Ruokailusta ja ruuasta ei tehty ikinä "numeroa" vaan ruokapöydässä söi, mitä parhaaksi näki. Tänäkin päivänä toimin tuolla tavalla, jos jossain kylässä tai muualla syön. Syön mistä tykkään ja en syö mistä en tykkää. Ei oo kai sen takia erityisempiä ruokatraumoja jääny lapsuudesta ja aika avoimin mielin kaikkia uusia ruokia maistan.

Vierailija kirjoitti:

Meitsivain kirjoitti:

Lapsi syö sitä mitä laitetaan, tai on syömättä, piste! Aina ei voi laittaa ruuaksi vain sitä mistä lapsi pitää. (Etenkin kun ravinto jäisi monesti vain yksipuoliseksi, tyyliin kalapuikot yms)Ei aikuinenkaan voi aina syödä vain sitä mistä pitää. Vai nyrpisteleekö ap. Kylässä tarjotulle ruualle, sanoo "yäk, pahaa, en syö"? Ja vaadit vielä tekemään sinulle eri ruuan? Minä itse olen syönyt kylässä ruokaa josta en ole ikinä pitänyt, ihan vain kohteliaisuudesta. En ikinä pääsisi kylään jos valittaisin kun ruoka on pahaa..

Itse asiassa mä kuulun siihen sakkiin joka kieltäytyy kohteliaasti jos on ruokana jotain mistä en pidä. Tähän vaikuttaa tietenkin myös allergiat. Kaikkea ei tod tarvitse syödä, mutta on asia erikseen miten sen ilmaisee.

no pitäskö keksiä joku syy aina jos tarjotaan lehmänkieltä tai ruismaitopiirakkaa tai mitä tahansa? eikö voi sanoa ettei halua? pitääkö kylässä olla monta vaihtoehtoa vai se yksi erikoisuus jota kaikkien oletetaan syövän? entä kotona? kaikki tekee omat ruuat että tykkää, kertokaa mielipiteenne?