Lue keskustelun säännöt.
Arman Pohjantähden alla Mielenterveys - jakso
Kommentit (114)
Vierailija kirjoitti:
Itse ehkäisen masennusta terveellisillä elämäntavoilla ja lisäravinteilla, kuten kalaöljyllä,B- ja D-vitamiinilla, kirkasvalolampulla, raakakaakaolla ja liikunnalla
Seuraavaksi keksit kilpirauhasen vajaatoiminnan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse sairastan myös dissosiatiivista identiteettihäiriötä. Kyllä se nykypsykiatriassa jo tunnetaan. Suomessa kaikki on vaan niin lapsen kengissä. Varsinkin Hollannissa on tehty hyvää työtä did-potilaiden parissa. Se on täyttä puppua, että osia tulee esille vain epäonnistuneessa terapiassa. Mulla on aina ollut osia, vaikka terapeuttia en ollut nähnytkään kuin vasta viimeisen 2 vuoden aikana.
Mitä hoitoon tulee, niin terapia on ainut keino, jonka avulla voi integroitua. Mä olen samaa mieltä jakson naisen kanssa siinä, että osat saavat tulla esille silloin kun niiden on turvallista tulla kuten kotona. Näin niiden esiin tuleminen esim työssä vähenee ja tilanne ei ole niin kaaottista. Tottakai terapiassa tuetaan aikuisten osien vahvistamista ja terapian tavoitteena onkin kasvattaa lapset. Mutta ilman niiden esille tuloa ei voida päästä käsiksi niiden tarpeisiin eli niihin asioihin, mitä vaille olen lapsena jäänyt traumaattisen lapsuuden takia. Kun ne saavat korjaavia kokemuksia, niin heidän tehtävä tulee tarpeettomaksi ja integraatiota tapahtuu.
Ja kyllä. Kaikki osat ovat minua, mutta meillä on vaan erilaiset taidot ja elämähistoria, koska osa on ollut paikalla eri tilanteissa.
Ohjelma oli surkea. En pidä tämän henkilön tekemistä ohjelmista, näistä viimeisimmistä.
Meni ekalla kaudella jo maku
T.psykoterapiassa (itse maksavana) käyvä, diagnoosein depressio ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö)
Lääkityskin ollut välillä. Siitä apuakin saanut
Lapsiosat pitäisi saada kasvatettua mutta ei siinä vuosia mene. Joskus pitää päästää irti niistä lapsiosista tai ne roikkuu aina mukana. Jos sivupersoonahäiriö on hyvin vakava eikä terapiat ja muut auta ei kai voi muuta kun laittaa muumit pyöriin niille vuodesta toiseen. Alkoholi pitäis jättää pois jos aikoo parantua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lukekaa kirja Tappava psykiatria ja lääkinnän harha. Ei mikään huuhaakirja, vaan perustelee tutkimusten pohjalta miten vähän lääkkeistä on apua. Esimerkiksi SSRI-lääkkeet aiheuttaa enemmänkin itsemurhia ja henkirikoksia kuin auttaisi yhtään mihinkään. Ei ole olemassa tutkimustietoa siitä, että masennus esimerkiksi johtuisi aivojen kemiallisesta epätasapainosta eikä aivojen serotoniinipitoisuutta pystytä mittaamaan. Jos ne lääkkeet auttaisi, miksi niitä pitää syödä loppuelämä? Ethän sä särkylääkettäkään syö koko loppuelämää? Lisäksi lääkeyhtiöt vääristelee tutkimuksia ja voitelee lääkäreitä rahan toivossa. Tiedän että tämä viesti tulee saamaan alapeukkuja, mutta kehotan tosiaan lukemaan tuon kirjan jos aihe kiinnostaa.
Saiskos jotain lähteitä noille sun väitteilles, mieluusti jotain muita kuin tuo yksi kirja.
Jotkut pääsee masennuksesta eroon, ja aivot alkas toimimaan normaalisti. Toisilla taas ei, jolloin masennuslääkkeitä syödään pidempään, joissain tapauksissa loppuelämä. Näissä tapauksissa aivoissa on tapahtunut muutoksia ja lääkityksellä normalisoidaan. Näin myös neurologisissa sairauksissa kuten ADHD:ssä. Hassua kyllä, kukaan ei yleensä valita kun diabeetikot joutuvat käyttämään insuliinia loppuelämänsä mutta mielenterveydessä voidaan heti kritisoida lääkkeitä...ADHD ei ole sairaus, vaan häiriö. Kaikki adhd-diagnoosin omaavat eivät syö lääkkeitä, eikä lääkkeitä edes suositella jatkuvaan käyttöön tai ainoaksi hoidoksi. Lisäksi pitäisi olla toimintaterapiaa/adhd-coachingia, jotta ihminen oppisi tulemaan toimeen puutteidensa kanssa. Myös masennuksen kohdalla olisi tärkeää terapia,joka auttaisi korjaamaan ajatusmalleja jotka ylläpitävät sairautta.
Terapia on tai olisi toki tärkeää, mutta kaikilla ei ole sitä mahdollisuutta sen korkean hinnan vuoksi. Tai sitten on ollut terapiassa jo kauan tai saanut muuta keskusteluapua eikä se vaan auta tarpeeksi (enkä muuten itse ainakaan keksi mitään erityisiä ajatusmalleja, jotka ylläpitäisivät omaa sairauttani, en ainakaan sellaisia, joita voisi tuosta vaan korjata, koska ne ovat juurtuneet liian syvälle).
Kun on oikeasti tuossa tilanteessa ja se masennus ja ahdistus on niin vaikealla tasolla, että se tuntuu pahimpina päivinä melkein jopa fyysisenä kipuna, silloin usein se lääkitys on ihan hyvä idea. Täytyy vaan löytää se oikea lääkitys, jossa ei ole niitä kamalia sivuvaikutuksia. SSRI- ja SNRI -lääkkeiden jälkeen on kuitenkin kehitytty jo jonkin verran, monet syövät jo uudempia, paremmin siedettyjä.
Mitä nämä uudemmat ovat, minkä nimisiä? Itselläni on ollut vain SSRI-lääke.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielenkiintoinen jakso. Itse olen ollut työharjottelussa mielenterveyspotilaiden hoitokodissa mutta oma psyykkeeni ei sitä kestänyt. Masennuin siellä ollessani ja aloin käyttää enemmän alkoholia kuin normaalisti. Harmittaa etten siihen kykenyt, ala kiinnostaa minua mutta käytännön työ oli henkisesti liian raskasta. Jatkuva väkivallan uhka, surulliset elämäntarinat ja toivottomuus asiakkaiden tulevaisuudesta masensivat omankin mieleni. Iso kunnia heille jotka kyseistä työtä tekevät.
Itse erittäin sairaan pojan (skitsofrenia) omaisena tuntui täysin feikiltä tuo nainen 40 persoonan kanssa. Olen vuosikaudet katsellut oikeasti mielisairaita, niin omaistani kuin siellä hänen osastollaan olevia muita sairaita ja jos sellaisia oikeasti sairaita koitettaisiin tuollaiseen ohjelmaan haastatella, heiltä ei tulisi noin normaalia ja jäsentynyttä kommunikointia.
Oikeasti vakavasti mielisairaat eivät teeskentele ja esitä. Heihin ei välttämättä ees saa kontaktia tai jos saa, he puhuvat aivan käsittämättömiä juttuja.
Tuo nainen kyllä teeskenteli ja esitti. Hän vain tahtoo huomiota ja sääliä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lukekaa kirja Tappava psykiatria ja lääkinnän harha. Ei mikään huuhaakirja, vaan perustelee tutkimusten pohjalta miten vähän lääkkeistä on apua. Esimerkiksi SSRI-lääkkeet aiheuttaa enemmänkin itsemurhia ja henkirikoksia kuin auttaisi yhtään mihinkään. Ei ole olemassa tutkimustietoa siitä, että masennus esimerkiksi johtuisi aivojen kemiallisesta epätasapainosta eikä aivojen serotoniinipitoisuutta pystytä mittaamaan. Jos ne lääkkeet auttaisi, miksi niitä pitää syödä loppuelämä? Ethän sä särkylääkettäkään syö koko loppuelämää? Lisäksi lääkeyhtiöt vääristelee tutkimuksia ja voitelee lääkäreitä rahan toivossa. Tiedän että tämä viesti tulee saamaan alapeukkuja, mutta kehotan tosiaan lukemaan tuon kirjan jos aihe kiinnostaa.
Saiskos jotain lähteitä noille sun väitteilles, mieluusti jotain muita kuin tuo yksi kirja.
Jotkut pääsee masennuksesta eroon, ja aivot alkas toimimaan normaalisti. Toisilla taas ei, jolloin masennuslääkkeitä syödään pidempään, joissain tapauksissa loppuelämä. Näissä tapauksissa aivoissa on tapahtunut muutoksia ja lääkityksellä normalisoidaan. Näin myös neurologisissa sairauksissa kuten ADHD:ssä. Hassua kyllä, kukaan ei yleensä valita kun diabeetikot joutuvat käyttämään insuliinia loppuelämänsä mutta mielenterveydessä voidaan heti kritisoida lääkkeitä...ADHD ei ole sairaus, vaan häiriö. Kaikki adhd-diagnoosin omaavat eivät syö lääkkeitä, eikä lääkkeitä edes suositella jatkuvaan käyttöön tai ainoaksi hoidoksi. Lisäksi pitäisi olla toimintaterapiaa/adhd-coachingia, jotta ihminen oppisi tulemaan toimeen puutteidensa kanssa. Myös masennuksen kohdalla olisi tärkeää terapia,joka auttaisi korjaamaan ajatusmalleja jotka ylläpitävät sairautta.
Terapia on tai olisi toki tärkeää, mutta kaikilla ei ole sitä mahdollisuutta sen korkean hinnan vuoksi. Tai sitten on ollut terapiassa jo kauan tai saanut muuta keskusteluapua eikä se vaan auta tarpeeksi (enkä muuten itse ainakaan keksi mitään erityisiä ajatusmalleja, jotka ylläpitäisivät omaa sairauttani, en ainakaan sellaisia, joita voisi tuosta vaan korjata, koska ne ovat juurtuneet liian syvälle).
Kun on oikeasti tuossa tilanteessa ja se masennus ja ahdistus on niin vaikealla tasolla, että se tuntuu pahimpina päivinä melkein jopa fyysisenä kipuna, silloin usein se lääkitys on ihan hyvä idea. Täytyy vaan löytää se oikea lääkitys, jossa ei ole niitä kamalia sivuvaikutuksia. SSRI- ja SNRI -lääkkeiden jälkeen on kuitenkin kehitytty jo jonkin verran, monet syövät jo uudempia, paremmin siedettyjä.
Kyllä ajatusmalleja voi muuttaa terapiassa, vaikka ne olisivat juurtuneet syvälle.
Voihan niitä muuttaa ainakin jonkin verran, mutta esim. itselläni on estynyt persoonallisuushäiriö, ja sellaiseen liittyviä ajatusmalleja on äärimmäisen vaikea muuttaa, ainakaan pysyvästi. Ja pieneenkin muutokseen menee vuosia, ehkä vuosikymmeniä.
Ensimmäinen ajatusmallin muutos voisi olla se, että ajatusmallin muutokseen menee nopeimmillaan se aika, mitä sen ymmärtämiseen menee (viisi sekuntia, minuutti, päivä), mutta sen implementointi elämään voi toki olla hitaampaa ja epätäydellisempää. Mutta mikään ei totisesti muutu, jos ajattelee ettei mikään voi muuttua tai muuttuminen vaatii evoluution.
Onko sulla persoonallisuushäiriö kun noin varmasti tiedät? Jos on, oletko pystynyt paljonkin muuttamaan ajatusmallejasi?
Voi toki olla, että kunnon psykoterapia oikeasti hyvän terapeutin kanssa voi auttaakin nopeammin kuin kymmenessä vuodessa, ainakin joitakin. Ehkä mulla on vaan pessimistisempi asenne, koska en pääse terapiaan ja olen vaan käynyt julkisella juttelemassa hoitajien/psykologien/toimintaterapeuttien kanssa ja yli puolet niistä ovat olleet aika huonoja.
Ei ole (ainakaan diagnosoituna) persoonallisuuhäiriötä, joten puhun mitä sattuu.
Äläkä ota tätä loukkauksena, mutta jos todella on niin, että kymmenen vuoden terapia auttaa ehkä hitusen eteen päin, valitettavasti ymmärrän, ettei yhteiskunta maksa sitä, koska työkyvyn palaamisesta tai ylläpidosta ei olisi takeita ja jos henkilö on jo työkykyinen, terapia katsotaan turhaksi.
Nämä ovat kovia sanoja enkä tarkoita sanoa niitä loukatakseni vaan noinhan se valitettavasti menee julkisin varoin. Yksityisesti sitten voi kukin ostaa varojensa mukaan. Oletko miettinyt, saisitko jostai self help -tyyppisestä yhtään apua? Ja oma motivaatio pitää olla kova, ei se mitään takaa, mutta ehkä nostaa todennäköisyyksiä. Siitä sentään itsellä on kokemusta, miten erilaisten oireilujen jälkeen voi itsekin omaa mieltään muokkaamalla vaikuttaa moneen asiaan.
Vierailija kirjoitti:
Olen käynyt joskus 1,5 vuoden terapian 2 x vko enkä kokenut sitä kovin hyödylliseksi. Mielestäni tarpeellista ja kustannustehokkainta olisi jakaa tietoa että pitää terapiakohtaamisia, mutta tavoitehakuisemmin kuin vain jutustelu.
Tieto voisi olla ihan vaikka tallennettuja verkkoluentoja tai ryhmätapaamisia, missä kerrottaisiin teoriaa liittyen mielen toimintaan, ravitsemukseen, omiin vaikutusmahdollisuuksiin jne. Sitten henkilökohtaisilla sessioilla potilas voisi peilata omaa elämäntilannettaan kuulemiinsa luentoihin peilaten ja keksiä aktiivisesti terapeutin kanssa ratkaisumalleja. Lisäksi joku sanottaisi sitä, että on lupa surra ja järkyttyä, niistä toipuminen vie aikansa ja niissä on tietyt vaiheet. Joku sanottaisi, mikä on normaalia käytöstä itseltä tai kumppanilta, mitä pitää sietää tai ei tarvitse ja mikä on itselle luvallista tai luvatonta. Moni on kuitenkin ihan tiedoton ja eksyksissä ja sitten vaan jaarittelee niitä näitä pari tuntia viikossa.
Dialektinen käyttäytymisterapia on aika lailla tämmöistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse sairastan myös dissosiatiivista identiteettihäiriötä. Kyllä se nykypsykiatriassa jo tunnetaan. Suomessa kaikki on vaan niin lapsen kengissä. Varsinkin Hollannissa on tehty hyvää työtä did-potilaiden parissa. Se on täyttä puppua, että osia tulee esille vain epäonnistuneessa terapiassa. Mulla on aina ollut osia, vaikka terapeuttia en ollut nähnytkään kuin vasta viimeisen 2 vuoden aikana.
Mitä hoitoon tulee, niin terapia on ainut keino, jonka avulla voi integroitua. Mä olen samaa mieltä jakson naisen kanssa siinä, että osat saavat tulla esille silloin kun niiden on turvallista tulla kuten kotona. Näin niiden esiin tuleminen esim työssä vähenee ja tilanne ei ole niin kaaottista. Tottakai terapiassa tuetaan aikuisten osien vahvistamista ja terapian tavoitteena onkin kasvattaa lapset. Mutta ilman niiden esille tuloa ei voida päästä käsiksi niiden tarpeisiin eli niihin asioihin, mitä vaille olen lapsena jäänyt traumaattisen lapsuuden takia. Kun ne saavat korjaavia kokemuksia, niin heidän tehtävä tulee tarpeettomaksi ja integraatiota tapahtuu.
Ja kyllä. Kaikki osat ovat minua, mutta meillä on vaan erilaiset taidot ja elämähistoria, koska osa on ollut paikalla eri tilanteissa.
Saanko vähä kysyä?
Pystytkö samalla lailla "vaihtamaan " persoonaa?
Määrä kuulosti paljolta, onko se yleistä?
Terapiassa yrittättekö saada sun lapsipersoonaa (tai mikä onkaan ) esiin?
Montako persoonaa sulla on?
Onko mikään niistä ns. Sulautunut jo?
Mä käsitin sen terapiakommentin niin, että epäonnistunut terapia voi luoda niitä lisää vaikkei niitä oikeasti ole. Esim. Jos sulla on hajautunut kolmeen epäonnistuneen terapian takia onkin muka 10, vaikka toi kolme on oikea.
Minä pystyisin vaihtamaan samalla tavalla varmasti ilman lääkkeitä. Ilman lääkkeitä en pärjäisi, ahdistus ja tuska olisi hirveää. Nykyisin lääkityksellä sivupersoonat vaan kurkkaavat joskus tilannetta, ja otan aikuisen persoonan vain käyttöön. Jos elämässä tulee vaikeita tilanteita saattaa joku persoona taustalta nousta enemmän esille. Persoonilla ei ole mitään tarkempia nimiä, ovat vaan osa minua mutta eri ikäisenä. Jotkin persoonat ovat myös jo kuolleet. Tämä kuullostaa käsittämättömältä mutta kaikkeen tottuu jopa tälläiseen elämään. Työkykyinen en ole jo nuoresta työkyvyttömyyseläkkeellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Noita turhien pillereiden popsijoita on tämäkin palsta pullollaan ja sen kyllä huomaa.
Joko sulla on omakohtaista kokemusta tai olet narsisti,kumpi olet?
Itse ainakin olin erittäin pettynyt tähän jaksoon, olin odottanut että olisi mainittu mysö ns. tavallisempia persoonallisuushäiriötä ja vaikka esim. kroonista masennusta. Olisi myös voinnut tarkemmin mainita miten persoonallisuushäiriöt yleensä syntyvät, muistaakseni tämä mainittiin aika pintapuolisesti siihen verrattuna kuinka pääosassa jaksoa ne olivat.
Itse elän epävakaan persoonallisuuden kanssa, joka nykyään pysyy suhteellisen hyvin kurissa mielialantasaajilla. Olen myös II bipo kroonisella masennuksella. Lopetin alkuvuodesta masennuslääkkeet ja kaikki tuntuu uudelta, jopa kosketus tuntuu eriltä, seksistä puhumattakaan. Ainakin täälläpäin Suomea aloitetaan kaiken hoito aloittamalla vähintään yksi lääkitys ja sitten lääkitään niistä tulevia oireita uusilla lääkkeillä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ainakin täälläpäin Suomea aloitetaan kaiken hoito aloittamalla vähintään yksi lääkitys ja sitten lääkitään niistä tulevia oireita uusilla lääkkeillä...
kaakkois-suomessa? 😜
Mua jotenkin säälitti se sivupersoonanainen. Tuntui että hän oli jotenkin todella lukossa, epäaito, jännittynyt ja rauhaton. Minulle jäi sellainen mielikuva, että hän hieman esitti jollain tavalla. Ei varmasti kaikkea esittänyt, mutta jonkinlainen "kuori" ja "naamari" hänellä oli. Se itse lapsisivupersoona oli niin hämmentävä, että tuntui epäaidolta. Mutta mulla ei olekaan minkäänlaista kokemusta mielenterveysongelmista, joten voi olla että asia tuntuu itselleni vain niin käsittämättömältä ja "huijaukselta", koska en pysty ymmärtämään.
Vierailija kirjoitti:
Minä pystyisin vaihtamaan samalla tavalla varmasti ilman lääkkeitä. Ilman lääkkeitä en pärjäisi, ahdistus ja tuska olisi hirveää. Nykyisin lääkityksellä sivupersoonat vaan kurkkaavat joskus tilannetta, ja otan aikuisen persoonan vain käyttöön. Jos elämässä tulee vaikeita tilanteita saattaa joku persoona taustalta nousta enemmän esille. Persoonilla ei ole mitään tarkempia nimiä, ovat vaan osa minua mutta eri ikäisenä. Jotkin persoonat ovat myös jo kuolleet. Tämä kuullostaa käsittämättömältä mutta kaikkeen tottuu jopa tälläiseen elämään. Työkykyinen en ole jo nuoresta työkyvyttömyyseläkkeellä.
Olen miettinyt tätä, että normaalillakin ihmisellä on eri rooleja vaikka kuinka ja vaikeassa tilanteessa tulee hallitsemattomia takaumia vanhoista traumoista (vai eikö silloin enää ole normaali?) ja joutuu johonkin moodiin selviytyäkseen (aggressio, vetäytyminen, paniikki, ahdistus, superselviytyminen jne.). Että onko tuo sivupersoonajuttu sitten sitä, kun tuo homma menee mielessä yli ja niistä tulee oikeita irrallisia persoonia, joilla ei enää olekaan yhteyttä toisiinsa. Kyllähän normaalikin ihminen sanoo, että hän selvisi jostain ajattelemalla, että tämä ei tapahdu minulle tai muuten etäännyttämällä itsensä.
itsekin ollut a 1 osastolla riivatttuna
tuo 40 persoonaa omaavanainen ja kaikki psykoottiset ihmiset ovat yksinkertaisesti demonien riivaamia, ne sivupersoonat ovat demoneita
niitä ei paranna kukaan eikä aja ulos kuin Herra Jeesus ja siihen tarvitaan usein välikätenä väkevä uskova, ei edes kaikki uskovat osaa niit ajaa ulos
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä pystyisin vaihtamaan samalla tavalla varmasti ilman lääkkeitä. Ilman lääkkeitä en pärjäisi, ahdistus ja tuska olisi hirveää. Nykyisin lääkityksellä sivupersoonat vaan kurkkaavat joskus tilannetta, ja otan aikuisen persoonan vain käyttöön. Jos elämässä tulee vaikeita tilanteita saattaa joku persoona taustalta nousta enemmän esille. Persoonilla ei ole mitään tarkempia nimiä, ovat vaan osa minua mutta eri ikäisenä. Jotkin persoonat ovat myös jo kuolleet. Tämä kuullostaa käsittämättömältä mutta kaikkeen tottuu jopa tälläiseen elämään. Työkykyinen en ole jo nuoresta työkyvyttömyyseläkkeellä.
Olen miettinyt tätä, että normaalillakin ihmisellä on eri rooleja vaikka kuinka ja vaikeassa tilanteessa tulee hallitsemattomia takaumia vanhoista traumoista (vai eikö silloin enää ole normaali?) ja joutuu johonkin moodiin selviytyäkseen (aggressio, vetäytyminen, paniikki, ahdistus, superselviytyminen jne.). Että onko tuo sivupersoonajuttu sitten sitä, kun tuo homma menee mielessä yli ja niistä tulee oikeita irrallisia persoonia, joilla ei enää olekaan yhteyttä toisiinsa. Kyllähän normaalikin ihminen sanoo, että hän selvisi jostain ajattelemalla, että tämä ei tapahdu minulle tai muuten etäännyttämällä itsensä.
Juurikin näin! Kuvailet hienosti dissosiaatiota, sen lieviä muotoja, joita kaikki kokevat, sekä persoonan rakenteita muokannutta dissosiatiivisuutta.
Siis nämä osat on syntynyt lapsuudessa jo, kun mua on käytetty seksuaalisesti hyväksi vuosien ajan. En pystynyt käsittelemään tilannetta ja mun persoona lohkoutui osiin. Mulla on osia 15. Joillakin voi olla jopa 100 osaa, mutta silloin ne ei ole kokonaisia persoonia, vaan esim ilmentävät vain yhtä tunnetta.
Mun osat tulee esille, kun ne haluaa. Ei niitä voi pakottaa esille. Mutta joskus niistä puhuminen voi ne herättää ja tuoda pintaan. Esim, jos mua kutittelee, nii lapsiosa tulee esille. Mun joillakin osilla on oma nimi ja ne tuntee olevansa eri persoona kuin minä. Ne puhuu musta mun etunimellä. Ne esittelee itsensä uusille ihmisille omalla nimellä.
Persoonat ei ole eri rooleja, vaan oikeasti omia persooniaan, joilla on eri taidot. Mun 4 vuotias ei esim osaa lukea eikä tykkää teestä, vaikka minä rakastan sitä. Mun 4 vuotias on myös vasenkätinen ja mä oikea. Mun eleet, ilmeet, kehon asento muuttuu täysin, kun osa vaihtuu. Myös puhetyyli vaihtuu.
Onko sulla persoonallisuushäiriö kun noin varmasti tiedät? Jos on, oletko pystynyt paljonkin muuttamaan ajatusmallejasi?
Voi toki olla, että kunnon psykoterapia oikeasti hyvän terapeutin kanssa voi auttaakin nopeammin kuin kymmenessä vuodessa, ainakin joitakin. Ehkä mulla on vaan pessimistisempi asenne, koska en pääse terapiaan ja olen vaan käynyt julkisella juttelemassa hoitajien/psykologien/toimintaterapeuttien kanssa ja yli puolet niistä ovat olleet aika huonoja.