Arman Pohjantähden alla Mielenterveys - jakso

Dissosiatiivinen identiteettihäiriö tällaisilla useilla eri persoonilla on tieteen parissa aika kiistelty diagnoosi. Dissosiatiivinen identiteettihäiriö sinänsä syntyy juuri kuvatuin mekanismein, mutta tyypillisesti potilaan dissosiaatio ilmenee muistikatkoksina, epätodellisuuden kokemuksina, tunteiden latistumisena, päämäärättömänä vaelteluna, hajanaisena kokemuksena itsestä ja omasta elämänhistoriasta.

Traumatisoituneelle ja epävakaalle ihmiselle, jolla on yllä mainittuja dissosiatiivisia oireita, on valitettavasti mahdollista epäonnistuneen terapian yhteydessä luoda näitä sivupersoonia. Tässä ohjelmassa oli mielestäni viitteitä siitä että ko potilas nautti monista persoonistaan, piti häiriötä omana erikoispiirteenään eikä sairautena. Miehen leikkiminen lapsipersoonien kanssa sekä alkoholin käyttö oireiden pahenemisesta huolimatta olivat näitä viitteitä. Myös armanin vahvistaminen näistä sivupersoonista "osana sinua" oli epäonnistunut veto ja herätti ajatuksen siitä, onko tällaista vahvistusta tapahtunut myös miehen ja pahimmassa tapauksessa hoitavan terapeutin taholta.

Mielenkiinnolla odotin jaksoa, mutta tämän identiteettihäiriöpotilaan nostaminen sirkuseläimeksi ylivoimaisella ruutuajalla muihin haastateltuihin nähden ärsytti ja tuotti pettymyksen. Jos ko häiriötä haluttiin käsitellä paljon, olisi esim. asiaan perehtyneen psykologin tai lääkärin näkemyksen esittäminen ollut tarpeen (ottamatta kantaa tähän nimenomaiseen potilaaseen, tietenkin).

Pieleen meni armanilta tällä kertaa.

T. Psykologi

Lääkevastainen lääkäri niputti samaan nippuun kaikki masennukset. Keskivaikeassa ja vaikeassa masennuksessa lääkkeistä on apua.

Koska liike, näkökyky yms syntyy aivoissa ja dissosiaatio sulkee tai kiihdyttää aivojen eri osissa toimintoja, on mahdollista, että eri "persoonilla" on erilaisia kehollisian piirteitä ja toimintoja.

Se lääkevastainen heppu on psykologi, ei lääkäri.

En jaksa etsiä nimeä, en muista. Mutta on tosiaan "toisinajattelija".

On ollut telkkarissa ennenkin kiistelemässä psykiatrin kanssa asiasta.

En pitänyt suhteellisen harvinaiseen ja kiisteltyyn sairauteen keskittymisestä, identeettihäiriön naisen juttujen sijasta olisin mielummin kuullut muutaman "tavallisemman" henkilön ajatuksia sairaudestaan. Loppua kohdin meni mielestäni vähän sosiaalipornoksi, tutustuttiin lähinnä henkilöihin joilla lapsuudesta lähtien haasteita ja sairauksia.

Ristiritaista sinänsä kun hoitotahojen pätkissä mainittiin muutamaankin kertaan että kuka tahansa voi sairastua. Ja ehkä juuri sen negatiivisen leiman takia olisi kaivannut jonkun peruspirkon tai tavistaunon, työelämässä olleen, ehkä työelämässä edelleen olevan, ajatuksia sairastumisestaan ja paranemisprosessista. 

Lukekaa kirja Tappava psykiatria ja lääkinnän harha. Ei mikään huuhaakirja, vaan perustelee tutkimusten pohjalta miten vähän lääkkeistä on apua. Esimerkiksi SSRI-lääkkeet aiheuttaa enemmänkin itsemurhia ja henkirikoksia kuin auttaisi yhtään mihinkään. Ei ole olemassa tutkimustietoa siitä, että masennus esimerkiksi johtuisi aivojen kemiallisesta epätasapainosta eikä aivojen serotoniinipitoisuutta pystytä mittaamaan. Jos ne lääkkeet auttaisi, miksi niitä pitää syödä loppuelämä? Ethän sä särkylääkettäkään syö koko loppuelämää? Lisäksi lääkeyhtiöt vääristelee tutkimuksia ja voitelee lääkäreitä rahan toivossa. Tiedän että tämä viesti tulee saamaan alapeukkuja, mutta kehotan tosiaan lukemaan tuon kirjan jos aihe kiinnostaa.

Aku kopakkala

Oli jotenkin häikäilemätöntä Armanilta kiskoa niitä sivupersoonia esiin. Nainenhan sanoi sen olevan henkisesti ja fyysisesti rankkaa. Mitäpä ei katsojalukujen vuoksi...

Itse psykiatrisella töissä olevana voin vaan todeta, etten koskaan ole noin jakautuneista sivupersoonista edes kuullut. Dissosiatiivisuus on tuttua, mutta näyttäytyy useimmiten vain ihmisen sulkeutumisena itseensä ja pakenemalla johonkin muuhun maailmaan, kun jokin ahdistava tilanne on päällä.

Identiteettihäiriö on hyvin harvinainen ja varsinkin kyseisen naisen kohdalla naamasta näki, että pitkälle kehittynyt persoonallisuushäiriö on mahdollistanut "sivupersoonien" kehittymisen aivan epätyypillisiin mittasuhteisiin. Nainen selvästi nautti saamastaan huomiosta. Vaille jääminen lapsuudessa näkyy huomionhakuisuutena aikuisena.

Jos hieman googlaa, huomaa naisen olleen ennenkin julkisuudessa hahmojensa takia. Mikä niistä on todellinen ja mikä itse kehitetty(joka on täysin mahdollista), sitä tuskin saamme tietää.

Vierailija kirjoitti:

Lukekaa kirja Tappava psykiatria ja lääkinnän harha. Ei mikään huuhaakirja, vaan perustelee tutkimusten pohjalta miten vähän lääkkeistä on apua. Esimerkiksi SSRI-lääkkeet aiheuttaa enemmänkin itsemurhia ja henkirikoksia kuin auttaisi yhtään mihinkään. Ei ole olemassa tutkimustietoa siitä, että masennus esimerkiksi johtuisi aivojen kemiallisesta epätasapainosta eikä aivojen serotoniinipitoisuutta pystytä mittaamaan. Jos ne lääkkeet auttaisi, miksi niitä pitää syödä loppuelämä? Ethän sä särkylääkettäkään syö koko loppuelämää? Lisäksi lääkeyhtiöt vääristelee tutkimuksia ja voitelee lääkäreitä rahan toivossa. Tiedän että tämä viesti tulee saamaan alapeukkuja, mutta kehotan tosiaan lukemaan tuon kirjan jos aihe kiinnostaa.

Saiskos jotain lähteitä noille sun väitteilles, mieluusti jotain muita kuin tuo yksi kirja.

Jotkut pääsee masennuksesta eroon, ja aivot alkas toimimaan normaalisti. Toisilla taas ei, jolloin masennuslääkkeitä syödään pidempään, joissain tapauksissa loppuelämä. Näissä tapauksissa aivoissa on tapahtunut muutoksia ja lääkityksellä normalisoidaan. Näin myös neurologisissa sairauksissa kuten ADHD:ssä. Hassua kyllä, kukaan ei yleensä valita kun diabeetikot joutuvat käyttämään insuliinia loppuelämänsä mutta mielenterveydessä voidaan heti kritisoida lääkkeitä...

Vierailija kirjoitti:

Dissosiatiivinen identiteettihäiriö tällaisilla useilla eri persoonilla on tieteen parissa aika kiistelty diagnoosi. Dissosiatiivinen identiteettihäiriö sinänsä syntyy juuri kuvatuin mekanismein, mutta tyypillisesti potilaan dissosiaatio ilmenee muistikatkoksina, epätodellisuuden kokemuksina, tunteiden latistumisena, päämäärättömänä vaelteluna, hajanaisena kokemuksena itsestä ja omasta elämänhistoriasta.

Traumatisoituneelle ja epävakaalle ihmiselle, jolla on yllä mainittuja dissosiatiivisia oireita, on valitettavasti mahdollista epäonnistuneen terapian yhteydessä luoda näitä sivupersoonia. Tässä ohjelmassa oli mielestäni viitteitä siitä että ko potilas nautti monista persoonistaan, piti häiriötä omana erikoispiirteenään eikä sairautena. Miehen leikkiminen lapsipersoonien kanssa sekä alkoholin käyttö oireiden pahenemisesta huolimatta olivat näitä viitteitä. Myös armanin vahvistaminen näistä sivupersoonista "osana sinua" oli epäonnistunut veto ja herätti ajatuksen siitä, onko tällaista vahvistusta tapahtunut myös miehen ja pahimmassa tapauksessa hoitavan terapeutin taholta.

Mielenkiinnolla odotin jaksoa, mutta tämän identiteettihäiriöpotilaan nostaminen sirkuseläimeksi ylivoimaisella ruutuajalla muihin haastateltuihin nähden ärsytti ja tuotti pettymyksen. Jos ko häiriötä haluttiin käsitellä paljon, olisi esim. asiaan perehtyneen psykologin tai lääkärin näkemyksen esittäminen ollut tarpeen (ottamatta kantaa tähän nimenomaiseen potilaaseen, tietenkin).

Pieleen meni armanilta tällä kertaa.

T. Psykologi

Olen samaa mieltä. Sinänsä ajattelin, että tuo nainen oli hyvin rohkea, kun pystyi kertomaan sairaudestaan noin julkisesti. Hänen elämänsä ei varmaankaan ole helppoa tuollaisen sairauden kanssa ja tunsin myötätuntoa häntä kohtaan. Mutta tuo sivupersoonien esiin kutsuminen meni yli rajan.

Eihän se lääkevastainen psykologi mitenkään ehdoton ollut. Itse olen ihan samaa mieltä. Kun lääkkeistä on jollekkin enemmän hyötyä kuin haittaa, hyvä että niitä käytetään. Usein niitä kuitenkin tuputetaan turhaan ja ensimmäiseksi, eikä edes ehditä juuri hoitaa muilla tavoilla, esim. terapialla.

Minusta oli mukavaa, kun omakohtaista kokemusta omaavat henkilöt puhuivat myös sairauksistaan. Olen kyllästynyt ammattilaisten ympäripyöreiden diagnoosien kuvaamiseen. Rohkeaa haluta kertoa asioista itse. Sellaistakin näkökulmaa tarvitaan.

Masennuslääkekeskusteluun otan minäkin kantaa:

Olen joutunut syömään lääkkeitä 10 vuotta, mutta minut olisi voitu pelastaa pillereiltä jo vuosia aikaisemmin. Kävin psykiatrisissa tutkimuksissa paniikkihäiriöön viittaavien oireiden vuoksi. Minulla ei kuulemma ollut sitä ja en tarvinnut terapiaa. Jotenkin uskottelin itselleni tuon virheellisen johtopäätöksen, mutta lopulta romahdin kome vuotta myöhemmin. Olin itsemurhan partaalla ja hoitoon oli päästävä äkkiä. Menin yksityiselle ja otin pillerit vastaan. Olo parani muutamassa viikossa, pystyin olemaan rennompi ja henki kulki. Parasta tukea mulle on ollut perhe ja vertaistuki. Uskoni psykiatreihin ja psykoligeihin olen menettänyt. 

Lääkkeistä olen hieman katkera, vaikka ne ovat myös avainasemassa paranemisessani. Jos mut olisi ohjattu terapiaan ja vertaisryhmiin silloin aikaisemmin, olisi mut luultavasti jo tuolloin voitu parantaa ilman lääkitystä. Olen lukenut että pitkäaikaiset mielenterveysongelmat ja traumat tuhoavat aivokemian, joten lääkkeet ovat ainoa vaihtoehto. 

Mielenterveysalan koulutusta pitäisi kehittää. 

Sivupersoonahäiriössä ei pitäisi kannustaa lapsiosia olemman esillä, vaan panostaa aikuisosiin ja tukea aikuisosien esilläoloa. Sivupersoonahäiriö ei ole oikeasti noin positiivista mitä tämä nainen tässä kuvasi. Yleensä lääkitys pitää olla tukeva, että pysyy jotenkin järjissään.

Vierailija kirjoitti:

Sivupersoonahäiriössä ei pitäisi kannustaa lapsiosia olemman esillä, vaan panostaa aikuisosiin ja tukea aikuisosien esilläoloa. Sivupersoonahäiriö ei ole oikeasti noin positiivista mitä tämä nainen tässä kuvasi. Yleensä lääkitys pitää olla tukeva, että pysyy jotenkin järjissään.

Ja kuvittelisin, että nimenomaan pitäisi tukea sitä ydinminää eikä niitä sivuhahmoja, niin että niitä ei lopulta enää tarvittaisi .

Tuli kiusallinen olo tuosta naisesta, ehkä Armankin oli vähän puissa sen suhteen, miten asiaan pitäisi suhtautua ja yritti parhaansa. En tiedä, oliko idea sivupersoonien läsnäolosta Armanin vai naisen, kyllähän siitä oli ollut pakko sopia kameroiden ulkopuolella etukäteen. 

No, joka tapauksessa tuo oli vähän sama kuin että suviseurajaksossa Arman pyytäisi syntejään anteeksi ihan vaan kokeillakseen, tuntuuko se joltain. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lukekaa kirja Tappava psykiatria ja lääkinnän harha. Ei mikään huuhaakirja, vaan perustelee tutkimusten pohjalta miten vähän lääkkeistä on apua. Esimerkiksi SSRI-lääkkeet aiheuttaa enemmänkin itsemurhia ja henkirikoksia kuin auttaisi yhtään mihinkään. Ei ole olemassa tutkimustietoa siitä, että masennus esimerkiksi johtuisi aivojen kemiallisesta epätasapainosta eikä aivojen serotoniinipitoisuutta pystytä mittaamaan. Jos ne lääkkeet auttaisi, miksi niitä pitää syödä loppuelämä? Ethän sä särkylääkettäkään syö koko loppuelämää? Lisäksi lääkeyhtiöt vääristelee tutkimuksia ja voitelee lääkäreitä rahan toivossa. Tiedän että tämä viesti tulee saamaan alapeukkuja, mutta kehotan tosiaan lukemaan tuon kirjan jos aihe kiinnostaa.

Saiskos jotain lähteitä noille sun väitteilles, mieluusti jotain muita kuin tuo yksi kirja.

Jotkut pääsee masennuksesta eroon, ja aivot alkas toimimaan normaalisti. Toisilla taas ei, jolloin masennuslääkkeitä syödään pidempään, joissain tapauksissa loppuelämä. Näissä tapauksissa aivoissa on tapahtunut muutoksia ja lääkityksellä normalisoidaan. Näin myös neurologisissa sairauksissa kuten ADHD:ssä. Hassua kyllä, kukaan ei yleensä valita kun diabeetikot joutuvat käyttämään insuliinia loppuelämänsä mutta mielenterveydessä voidaan heti kritisoida lääkkeitä...

ADHD ei ole sairaus, vaan häiriö. Kaikki adhd-diagnoosin omaavat eivät syö lääkkeitä, eikä lääkkeitä edes suositella jatkuvaan käyttöön tai ainoaksi hoidoksi. Lisäksi pitäisi olla toimintaterapiaa/adhd-coachingia, jotta ihminen oppisi tulemaan toimeen puutteidensa kanssa. Myös masennuksen kohdalla olisi tärkeää terapia,joka auttaisi korjaamaan ajatusmalleja jotka ylläpitävät sairautta.

Vierailija kirjoitti:

Ristiritaista sinänsä kun hoitotahojen pätkissä mainittiin muutamaankin kertaan että kuka tahansa voi sairastua. Ja ehkä juuri sen negatiivisen leiman takia olisi kaivannut jonkun peruspirkon tai tavistaunon, työelämässä olleen, ehkä työelämässä edelleen olevan, ajatuksia sairastumisestaan ja paranemisprosessista. 

Ne peruspirkot ja tavistaunot ei uskalla,koska stigma on niin kova. Minä saatan olla työkaverisi, etkä tiedä sairastamastani psykoosista mitään. Joskus olin hölmön avoin, kun kuvittelin ettei nämä asiat ole mikään tabu enää. Kummasti silti suhtautuminen muuttui heti kun kerroin olleeni joskus psykoosissa, minua alettiin pitää mahdollisesti vaarallisena ja kaikkia normaaleja tuntemuksia alettiin pitää merkkeinä siitä että olen sairastumassa uudelleen. Kertomieni asioiden todenperäisyyttä epäiltiin. Terveydenhuollossa olen saanut todella asiatonta kohtelua ja vähättelyä fyysisten oireiden suhteen diagnoosini takia. Olen siis ollut jo vuosikausia psyykkisesti terve, en käytä mitään lääkitystä tai ole hoidon piirissä. Psykoosi liittyi vaikeaan elämäntilanteeseen ja burnoutiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Dissosiatiivinen identiteettihäiriö tällaisilla useilla eri persoonilla on tieteen parissa aika kiistelty diagnoosi. Dissosiatiivinen identiteettihäiriö sinänsä syntyy juuri kuvatuin mekanismein, mutta tyypillisesti potilaan dissosiaatio ilmenee muistikatkoksina, epätodellisuuden kokemuksina, tunteiden latistumisena, päämäärättömänä vaelteluna, hajanaisena kokemuksena itsestä ja omasta elämänhistoriasta.

Traumatisoituneelle ja epävakaalle ihmiselle, jolla on yllä mainittuja dissosiatiivisia oireita, on valitettavasti mahdollista epäonnistuneen terapian yhteydessä luoda näitä sivupersoonia. Tässä ohjelmassa oli mielestäni viitteitä siitä että ko potilas nautti monista persoonistaan, piti häiriötä omana erikoispiirteenään eikä sairautena. Miehen leikkiminen lapsipersoonien kanssa sekä alkoholin käyttö oireiden pahenemisesta huolimatta olivat näitä viitteitä. Myös armanin vahvistaminen näistä sivupersoonista "osana sinua" oli epäonnistunut veto ja herätti ajatuksen siitä, onko tällaista vahvistusta tapahtunut myös miehen ja pahimmassa tapauksessa hoitavan terapeutin taholta.

Mielenkiinnolla odotin jaksoa, mutta tämän identiteettihäiriöpotilaan nostaminen sirkuseläimeksi ylivoimaisella ruutuajalla muihin haastateltuihin nähden ärsytti ja tuotti pettymyksen. Jos ko häiriötä haluttiin käsitellä paljon, olisi esim. asiaan perehtyneen psykologin tai lääkärin näkemyksen esittäminen ollut tarpeen (ottamatta kantaa tähän nimenomaiseen potilaaseen, tietenkin).

Pieleen meni armanilta tällä kertaa.

T. Psykologi

Olen samaa mieltä. Sinänsä ajattelin, että tuo nainen oli hyvin rohkea, kun pystyi kertomaan sairaudestaan noin julkisesti. Hänen elämänsä ei varmaankaan ole helppoa tuollaisen sairauden kanssa ja tunsin myötätuntoa häntä kohtaan. Mutta tuo sivupersoonien esiin kutsuminen meni yli rajan.

Aivan samoja ajatuksia kuin teillä. Noita persoonia tosiaan saa luotua epäonnistuneessa terapiassa ja tästä on lukuisia tutkimuksia. Heti jaksoa katsoessa tuli mieleen juurikin epäonnistunut terapia. Ylen juttu ko. naisesta valitettavasti vahvisti mielikuvaani. Tässä lainaus: "– Lääkärini lukee useille hahmoilleni satuja, kuten myös mieheni. Meillä on ollut keskiviikkoisin oikein satuiltoja."

Minusta sivupersoonahäiriötä ei todellakaan esitetty tippaakaan positiivisessa valossa. Itselleni tuli siitä todella ahdistunut olo ja suuri myötätunto sitä ihmistä kohtaan.

Hänen kertomukset lapsuudestaan olivat sellaisia, että kyllä kyseisen häiriön on hyvin mahdollista syntyä sellaisissa olosuhteissa, enkä siksi itse alkaisi ensimmäiseksi epäilemään epäonnistunutta terapiaa.

Minä jäin kaipaamaan lisää tietoa mielenterveydestä. Armon kyllä mainitsi että jokainen voi sairastua, mikä kaikkien olisi hyvä pitää mielessä. Jäin kaipaamaan tietoa mm. Että mielenterveystaitoja voi kehittää ja mikä on mielenterveys? Ohjelmassa tunnuttiin mässäilevän erittäin vakavilla häiriöillä.