Voiko suhteesta tulla mitään...

Hei ap.

Parisuhteessa on kysymys sekä läheisyydestä että erillisyydestä. Vaikka on tärkeä kyetä olemaan oma erillinen yksilönsä, on myös tärkeää, että on jotain yhteistä. Jollain lailla pitää olla yhteiset arvot, toiveet, odotukset, tarpeet, jotta läheisyyttä voi syntyä. Muutenhan ketkä tahansa kaksi voitaisiin vain niputtaa parisuhteeksi.  Olet kyselemässä suhteen perustavia kysymyksiä: onko teillä kahdella riittävästi yhteisiä tavoitteita, jotta te voitte sitoutua 'meiksi'. Onko tarpeeksi sitä, mikä sitoo teidät toisiinne?

Voit miettiä tulevaisuutta jonkinlaisena kuvaparina. Mitä näet kuvassa, joka on otettu sinusta viiden vuoden päästä jos jatkat hänen kanssaan, tai mitä, jos et jatka.

Millä tavoin voitte yhdessä käydä nyt läpi sitä, sitoudutteko toisiinne ja onko teillä yhteisiä päämääriä? Sitoutuminen on tahdon ja valinnan asia, ei vain ihastumisen tunne . Ihminen voi parhaiten, kun tunne ja järki ovat tasapainossa.

Mitä tästä ajattelet, mitä kirjoitin? Auttoiko se sinua yhtään eteenpäin?

Hei ja kiitos asiallisesta ja viisaasta kommentistasi!

Meillä molemmilla on omiakin juttuja mutta välillä mies tuomitsee minua näiden omien mieltymyksien takia.

Olen ihmisenä ehkä hieman räväkämpi ja avoimempi uusille asioille verrattuna mieheen. Se tuntuu kurjalta että hänellä on ehkä hieman vaikeutta hyväksyä minut täysin sellaisena kuin olen, mutta asia ei minua niin paljoa haittaa, on minulla kuitenkin samanhenkisiä ystäviä ja perheenjäseniä joiden kanssa jakaa näitä minun omia juttuja joista mies ei niin paljoa pidä. Näin myös miehellä, ainut vain että olen sujut sen suhteen kuka hän on.

Yhteisistä ja ei niin yhteisistä harrastuksista ja kiinnostuksenkohteista huolimatta nämä minun muutaman vuoden sisään toivomat asiat ovat kuitenkin sellaisia mitä haluaisin kokea ja tehdä yhdessä miehen kanssa (kuten vaikka yhteinen lomamatka). Tuntuu kohtuuttomalta että mies kieltäytyy näistä asioista kokonaan koska ei pidä niistä vaikkei ole ikinä edes esim. matkaillut tai käynyt konserteissa. Minusta olisi kiva jos hän kokisi edes kerran elämässään näitä minun tyyppisiä asioita ihmisten ilmoilla eikä vain olisi tuollainen mökki- ja metsähöperö. Olen kuitenkin melko suuresti joustanut hänen mielensä mukaan (tämänhenkinen asuinpaikkakunta, hänen suuri koira sisäkoiraksi yms) joten tuntuisi reilulta että hän näkisi asiat minunkin kannalta eikä olisi epäreilu ja eväisi minun toiveitani vaan koska hän ei tykkää. Rakkauden eteen pitää välillä kärsiä, mutta mielestäni molempien yhtälailla? Toivottavasti joku saa selvää kirjoittelustani, nämä asiat on melko monimutkaisia. Huhhuh.

- ap

Minun mielestäni voi olla liikaa vaadittu, että miehestä sukeutuisi muuta kuin tuollainen vetäytyvä erakkoihminen, jos hän on sellainen jo tuossa iässä. Yleensä iän myötä tuollainen ominaisuus vielä pahenee, ja varsinkin jos miestä itseään ei voisi vähempää kiinnostaa kehittää itseään.

En voisi elää ap:n kuvailemassa suhteessa. Voitko sinä, ap? Olet nuori ja jos nyt jo mietityttää, niin ajattele miltä sinusta tuntuu vaikkapa 15 vuoden kuluttua, kun uudet kokemuksesi ovat aina ilman miestäsi. Se etäännyttää teitä toisistanne ja miehestä voi sukeutua mustasukkainen kontrolloiva tyyppi, joka yrittää rajoittaa sinunkin tekemisiäsi ja menemisiäsi, erityisesti jos hän on sinusta riippuvainen sen suhteen, että arki pyörii.

Ihmisiä ja suhteita on erilaisia, ja jokainen päättää itse mistä tykkää ja miten haluaa elää. Minä en kuitenkaan jäisi tuohon suhteeseen.

En jaksanut lukea

En minä todellakaan vaadi että hän muuttaisi itseään ihmisenä! Itsekin nautin vain rauhassa yksin tai kahdestaan kotona/luonnossa/mökillä olemisesta ja kyllä mies käy omien ystäviensä luona kylässä ja juomassa viikonloppuisin. On hänellä hyvät välit myös työkavereihin ja heidän kanssa viettää aikaa. Ainut vain ettei pidä paikoista jotka on täynnä tuntemattomia ihmisiä. En minäkään älyttömästi, mutta ulkomailla tms niiltä ei voi välttyäkkään.

Eikä ole kyse siitä että haluaisin joka vuosi tehdä älytönnä kaikkea uutta ja jännittävää, ennemmin muutamana kertana jotakin, se riittää. Hieman mustasukkainen mies kyllä on jo nyt, eikä pidä ajatuksesta että matkailisin yksinkään. Itsekin haluaisin hänet mukaan mutta niin.. aika monimutkaista? Kyse on kuitenkin vain muutamasta nuoruusvuodesta, haluan lapsen ja talon melko nuorena, heti kun asiat on mallillaan. Että kyllä näen itseni miehen kanssa loppuelämän mutta seuraavat viisi vuotta mietityttää?

Ja kiitos että kommentoit vaikket jaksanukkaan lukea, merkitsi minulle paljon :-) vitun valopää..

- ap

Vierailija kirjoitti:

En minä todellakaan vaadi että hän muuttaisi itseään ihmisenä! Itsekin nautin vain rauhassa yksin tai kahdestaan kotona/luonnossa/mökillä olemisesta ja kyllä mies käy omien ystäviensä luona kylässä ja juomassa viikonloppuisin. On hänellä hyvät välit myös työkavereihin ja heidän kanssa viettää aikaa. Ainut vain ettei pidä paikoista jotka on täynnä tuntemattomia ihmisiä. En minäkään älyttömästi, mutta ulkomailla tms niiltä ei voi välttyäkkään.

Eikä ole kyse siitä että haluaisin joka vuosi tehdä älytönnä kaikkea uutta ja jännittävää, ennemmin muutamana kertana jotakin, se riittää. Hieman mustasukkainen mies kyllä on jo nyt, eikä pidä ajatuksesta että matkailisin yksinkään. Itsekin haluaisin hänet mukaan mutta niin.. aika monimutkaista? Kyse on kuitenkin vain muutamasta nuoruusvuodesta, haluan lapsen ja talon melko nuorena, heti kun asiat on mallillaan. Että kyllä näen itseni miehen kanssa loppuelämän mutta seuraavat viisi vuotta mietityttää?

Ja kiitos että kommentoit vaikket jaksanukkaan lukea, merkitsi minulle paljon :-) vitun valopää..

- ap

Minä aloitin ensimmäisen suhteeni 18-vuotiaana. Se tuntui pääosin hyvältä mutta jotkut pikkujuttuina pitämäni asiat kuitenkin mietityttivät. Kuuden vuoden kuluttua oloni oli käynyt sietämättömäksi ja lopetin suhteen, jossa ei ollut oikeasti mitään suurempaa vikaa - ei edes noita sinun luettelemiasi. Tuntui vain siltä, että minulle ei ollut tilaa kasvaa siinä suhteessa omaksi itsekseni. Myöhemmin tapasin sitten elämäni rakkauden, jonka kanssa oli tilaa kasvaa. Vasta silloin tajusin todella, kuinka rajoittava se edellinen suhteeni oli ollut.

Ihminen kasvaa ja muuttuu koko elämänsä ajan johonkin suuntaan. On todella tärkeää, että kumppanin kanssa voi kasvaa samaan suuntaan, koska se toinen vaihtoehto on erilleen kasvaminen.

Tsemppiä pohdintoihisi.

t. 3

En ikinä suostuisi palvelemaan miestä joka vain makaa ja on tympeä.

Kysymykseesi ei voi vastata kukaan muu kuin sinä itse ja miehesi. Kirjoita vaikka paperille nykyisen suhteen plussia ja miinuksia, josko se auttaisi sinua hahmottamaan parisuhteen tilaa.

Olen yli 30-v. naisihminen ja ollut mieheni kanssa yhdessä siitä lähtien kun olin 18. Omalla kohdallani homma ei olisi toiminut, jos mies ei olisi ollut halukas matkustamaan, käymään keikoilla, elokuvissa yms.

hieman ahdistunut kirjoitti:

... jos miehellä ja minulla on näin toisistaan eroavat arvot ja ajatusmaailmat? Tässä nyt muutamia esimerkkejä jotka koen ongelmina suhteessa.

Ensinnäkin mies on todella huono keskustelemaan asioista. Kysyi sitten ihan vaan että "miten meni töissä tänään" tai jotakin syvällisempää tai tunteisiin liittyvää niin vastaus on aina se sama "En minä tiiä". Onneksi olen itse ihan hyvä lukemaan miehen ilmeitä ja äänensävyä joten osaan usein tulkita vastauksen ilman sanojakin mutta ei se silti mukavaa ole kun joutuu arvuuttelemaan toisen mielipiteitä ja mielialoja yms. Helpompaa olisi vain keskustella asioista mutta tähän malliin miestä ei ole varmaan oikein kotona kasvatettu, ainakin näin veikkaisin vanhemmat tuntien. Lisäksi mies voisi opetella pitämään paremmin huolta hygieniastaan ja kodista; käsienpesu ei kiinnosta ja astiat jää makuuhuoneeseen...

Toisekseen mies on muutenkin hieman "karkea" käytöstavoiltaan. Suhteen alkuvaiheessa otti minut upeasti huomioon; hellyyttä, lahjoja, aikaa, huomiota. Suurinpiirtein täytti kaikki toiveeni ja oli oikea unelma vaikka muutimmekin heti yhteen. Nykyään on tilanne hieman eri, yhteiset kotityöt ja vastuu lemmikeistä on siirtynyt kokonaan minulle, mies käyttää töiden jälkeen aikansa pelaamiseen ja facebookin selaamiseen. Eikä enää huomioi minun tunteitani riitatilanteissa vaan se olen aina minä joka joutuu sovittelemaan ja antamaan periksi. Saattaa jopa kohdella alentavasti ja vähätellä, josta olen huomauttanut useaan kertaan. Mies vain sanoo että oli vihainen eikä oikeasti tarkoita ja tiedän sen kyllä koska on muuten tosi hyväsydämminen ja kiltti eikä ikinä tulisi esim. pettämään tai vahingoittamaan minua fyysisesti tms. On välillä tyly myös ystävilleen ja vanhemmilleen.

Lisäksi miehen tulevaisuudensuunnitelmat ja mieltymykset poikkeavat hieman omistani. Molemmat haluamme omakotitalon maaseudun rauhasta, lemmikkejä, muutaman lapsen ja yksinkertaisen, onnellisen ja mukavan elämän. Tekemistä lasten kanssa; luistelua, elokuvissa käyntiä, shoppailua, retkeilyä, leipomista, autotallissa rassailua, kalastusta, metsästystä, ratsastusta, mökkeilyä yms. Kyllähän te tiedätte. :) Yhteisiä harrastuksiakin minulla ja miehellä on, osa niistä lueteltuna tuossa yläpuolella. Ainut vain että ennen lapsien hankkimista haluaisin kokea enemmän asioita jotka eivät välttämättä ole myöhemmin niin miellyttäviä; matkailu, keikat, ystävien kanssa yhteistä aikaa yms. Mies ei vaan voi sietää matkailua (edes kotimaassa, saatika ulkomailla). Ei myöskään pidä ihmisten seurassa olemisesta tai mistään tapahtumista. Kieltäytyy näistä siis täysin eikä suostu tulemaan puoliväliin vastaan vaikka mitä olen ehdottanut (hänen valitsemaa matkakohdetta, vapaaottelua katsomaan, autotapahtumaan, pelimessuille yms) mistä mies on kiinnostunut. Ei vaan käy niin ei käy. Tuntuisi kurjalta luopua näistä haaveista vaan sen takia ettei mies ole valmis kompromisseihin vaan olettaa että olen näin nuorella iällä valmis vain hyppäämään opiskeluista ja töistä lapsiperheen raskaaseen arkeen. (Ikää minulla ei siis ole vielä edes 20, miehellä jo vähän yli 20) Kovasti kuitenkin haluaisin nauttia elämästä muillakin hieman erityisemmillä tavoilla, mutta onko järkeä erota ja rikkoa yhteinen tulevaisuus näiden asioiden takia?

Ihan lyhyesti: Ei  tule tuosta mitään. Luovuta ajoissa ettet riko itseäsi ja pilaa elämääsi.

Ei hyvältä kuulosta. Jos mies jo nytkin huomauttelee sinun omista menoistasi ja sinä olet se, joka aina joustaa niin pahemmaksi vain muuttuu. Tosin suosittelisin sinua joustamaan noista toiveistasi kokea matkat ja keikat miehesi kanssa ja sen sijaan pitämään tiukempaa linjaa kotitöiden tasaisemmasta jakautumisesta, käsienpesusta yms.

Oletko miettinyt sitä, että sitten kun teillä on omakotitalo, hurjat lainat ja muutama lapsi, parisuhteesta eroaminen on vaikeampaa kuin nyt.

Olisiko mahdotonta ottaa suhteessa aikalisä, niin että voisit vapaasti mennä ja tehdä mitä haluat tehdä ennen kuin perustat perheen. 

Pidemmän päälle voi käydä niin, että kunnioitus ja rakkaus alkaa vaan karista, vaikka kuinka koittaisi ymmärtää ja tehdä itsekseen niitä mieluusia asioita. Minä elin muutaman vuoden juuri tuollaisessa suhteessa. Alkuun oli tietysti huumaa ja toisen erikaisuus oli viehättävää. Pikkuhiljaa erilaiset arvot ja tyyli elää alkoi kääntyä rasitukseksi. Ja lopulta olimme vain kaksi ihmistä, jotka asuivat yhteisessä kodissa.

Toista ei kannata eikä voikaan yrittää muuttaa, se on vaan kylmä tosiasia. Jos pystyy asettumaan ja hyväksymään, että tässä suhteessa en saa toivomiani asioita, se voi kestää. Voi myös käydä niin, että katkeroituu. Ja kannattaako sellainen?

Itse huomasin eron jälkeen, että voin paljon paremmin, kun minun ei tarvitse ärsyyntyä toisen tavasta elää ja odottaa jotain, mikä ei koskaan tapahdu. En ollut enää sidoksissa elämään, jota en halunnut.

Kannattaa puntaroida. Ero ei tee autuaaksi, muttei myöskään parisuhde, jossa toista ei huomioida ja ei haluta tehdä yhdessä yhteistä elämää.

Minusta kuulostaa siltä, että yrität tunkea neliskulmaista palikkaa pyöreään reikään.

Entä jos hyväksyisit sen, että mies ei tule koskaan lähtemään kanssasi keikoille eikä matkoille. Koska näin todennäköisesti on. Mitä siitä seuraisi? Voit kirjoittaa vaikka kuinka moneen kertaan, kuinka kohtuuttomalta tuntuu, että mies kieltäytyy niistä, tai kuinka kiva sinusta olisi jos hän edes kerran lähtisi. Jos hän ei halua lähteä, sinä et pysty sitä muuttamaan.

Oletko valmis luopumaan itsellesi tärkeistä asioista? Oletko varma, ettei sinusta tule myöhemmin katkera?

Minulla oli samantapainen suhde, ero tuli juuri, 7 vuoden jälkeen. Suhteen alkaessa olin 20 v., mies 27. Tosin meillä oli vielä isompia eroja unelmissa/tavoitteissa. Mies olisi halunnut lapsia mahdollisimman pian, minä en vielä (enkä tiedä milloin haluan/haluanko koskaan). Tiesin jo suhteen alkaessa että hän on lapsirakas, mutta ajattelin että ehkä se vauvakuume minuun iskee sitten muutaman vuoden päästä... No ei iskenyt. Osaltaan siihen vaikutti juuri tuo, että olisin halunnut matkustella ja seikkailla miehen kanssa ennen lapsia, mutta hän ei innostunut. Toki matkustelin ystävien kanssa jonkin verran, mutta olisin halunnut jakaa seikkailuja myös miehen kanssa.

Oman kokemukseni perusteella sanoisin, että kannattaa harkita jatkaako suhdetta... Mitä pitempään se kestää, sitä enemmän ero sattuu. :( Mutta itse tietenkin punnitset suhteen hyvät ja huonot puolet. Voimia ratkaisujen tekemiseen!

Kuulostaa kovin tutulta. Samanlainen tilanne et aluksi huomioi ja esitti olevansa erilainen. Tosiasiassa häntä ei enää myöhemmin kiinnostanut lähteä mihinkään, tehdä mitään asioita yhdessä, eikä enää ollut aikaakaan. Kotityöt ei kiinnosta häntä ja aina sai korjata hänen jälkiänsä. Taisin olla lähinnä taloudenhoitaja. Tosin tämä mies on 20 vuotta vanhempi.

Ja keskustelutaito huono. Puhuu mielellään mut ei mistään "vaikeista" asioista kuten tunteista ja ajatuksista. Luulin myös tietäväni ja tuntevani hänet, mutta en sitten oikeasti tuntenutkaan. Mutta sitä se teettää kun ei pysty kertomaan tai ehkä ei tiedä itsekään mitä oikeasti haluaa.

Sä olet vielä nuori, elämä muuttuu, sulla on aikaa löytää itsellesi sopiva mies ja todennäköisemmin löydät sen elämällä omaa elämääsi niin kuin itse haluat. Tulet katumaan, jos jäät tuohon suhteeseen.

On järkeä erota nyt. Ette sovi yhteen ja ero tulee kuitenkin joskus.