Tällaisen miniän minä haluaisin

Mulla on vähän suuremmat toiveet:

-haluaisin, että poikani rakastaisi häntä ja hän poikaani, tasa-arvoisina kumppaneina

-ettei hän olisi tyhmä, vaan edes suhteellisen älykäs

-ettei hän olisi turhanvalittaja, vaan reipas ja toimeen tarttuva tasaveroinen vastuunkantaja

Tiedän toki, ettei minun toiveillani ole paljon väliä. Luulen kyllä, että poikani osaa valita hyvän kumppanin. Ja koska minä osaan kunnioittaa myös ihmisiä, joiden kanssa olen eri mieltä, -todennäköisesti myös sitä miniää - oletan itsestään selvästi, että miniäkin kunnioittaa minua. Vaikka ei olisikaan samaa mieltä. Kunnioitus ei tarkoita pokkurointia, vaan tietoisuutta siitä, että toisella on oikeus itseensä ja mielipiteisiinsä ja valintoihinsa - ja todennäköisesti joku syykin niihin. Kunnioitus tarkoittaa myös sitä, että toisen mielipiteet, kokemuksen, tiedot ja mahdolliset neuvotkin kuunnellaan ja otetaan huomion, vaikka sitten päättäisikin tehdä toisin.

Toivoisin, että osaisin kasvattaa oman lapseni tasapainoiseksi aikuiseksi, joka osaa valita fiksun ja hyvän puolison, eikä päädy huonoihin, epätoivoisiin, jollain tavalla vinoutuneisiin suhteisiin. Ihmisen, joka ei tee elämässään epätoivoisia ratkaisuja vaikkapa jonkin tunnevajeen tai läheisyysriippuvaisuuden vuoksi.

Tasapainoisilla, itsensä kanssa sinut olevilla ihmisillä on parhaat mahdollisuudet löytää tasapainoinen, itsensä kanssa sinut oleva kumppani, ja lapseni tunne- ja itsetuntokasvatuksessa minulla äitinä on iso ja tärkeä rooli.

Kun puolisot ovat tasapainoisia, järkeviä ihmisiä ilman vakavia elämän solmuja tai taakkoja, niin uskon, että loppu sujuu itsestään.

Eniten tietenkin pelkään, että oma lapsi ottaisi puolisoksi jonkin "pelastettavan", joka jollain riippuvuudellaan/väkivaltaisuudellaan/muilla elämän solmuilla hankaloittaa ja pilaa omankin lapsen elämän.

"Appivanhempia ei tarvitse kunnioittaa" - häh? Kyllä minä haluan miniän, joka kunnioittaa minua sellaisena kuin olen, mielipiteineni kaikkineen. Ei se tarkoita sitä, että pitää olla samaa mieltä, mutta kunnioituksen puute on todella vastenmielistä.

Toivon poikani saavan vaimon, jonka kanssa on onnellinen. Sellaisen vaimon, joka rakastaa, ei petä, ei vahingoita poikaani millään tavalla. Se riittää. 

Miten miniä voisi kantaa vastuuta tasa-arvoisena, jos sinun poikasi ura kuitenkin menisi hänen uransa edelle ja et olisi lastenhoitoapuanakaan silloin kun lapsi sairastuisi ja miniällä olisi tärkeitä työtehtäviä?  Se on äiti joka yleensö jää kotiin hoitamaan sairaita lapsia! Jos anoppi, niin erittäin hyvä! Valittavatkohan miniät siis turhasta?

Juu, lähdin siitä oletuksesta, että lapseni valitsevat ihmisen, jota rakastavat, mutta toki, eihän sekään ole itsestään selvää, ihmiset saattavat yksinäisyydenpelossa tehdä kompromisseja. Joten tietysti: myös oman lapsen olisi tärkeää rakastaa puolisoaan.

Tasa-arvosta lähden ilman muuta, siten olen lapseni kasvattanut, joten tiedän, että he eivät muuta sietäisikään.

Älykkyyden suhteen olen sallivampi. Olisihan se mukavaa, jos miniä olisi älykäs, mutta älyä on niin monenlaista, eikä se aina säkenöi suhteessa appivanhempiin, joiden kanssa ainakin aluksi moni jännittää oloaan.

Mielpiteet pitää toki kuunnella, eikä olla periaatteen takia aina eri mieltä. Mutta kuunteleminen ei tarkoita, etteikö voisi olla asiasta eri mieltä. Minusta saa, ja pitääkin, mieluummin kuin että sitten miettii itsekseen, miten hoopoja sekin nyt taas sanoi, mutten kehtaa olla eri mieltä, koska "kunnioitus".

Asioista eri mieltä oleminen ei tarkoita kunnioituksen puutetta. Minusta itse asiassa on enemään epäkunnioittavaa se, jos luulee, että toinen ottaa henkilökohtaisuutena normaalin keskustelun ja vaikkapa väittelyn politiikasta tai taloudesta tai mistä vaan yleisestä aiheesta.

Eri asia on sitten se, että pitääkö elämäntyylivalinnoista tyrkyttää kysymättä omaa mielipidettä. Ei minunkaan mielestäni pidä. On ihan evvk, millaiset verhot miniä tai anoppi ostaa, hänen ikkunoissaanhan ne riippuvat. Niistä myös löytää kyllä jotakin myötäelävää sanottavaa, ei tarvitse edes valehdella. "Kiva, että löysit mieleisesi verhot, tiedän että olet niitä pitkään jo etsiskellytkin."

Tämä on itse asiassa aika samantyyppistä käytöstä, jota ihmiset odottavat ystäviltään. Että ystävät tukevat ja sallivat sinun olla omanlaisesi, mutta osaavat myös asioista keskustella ja esittää oman mielipiteensä luulematta että sinä hajoat kiukusta, jos kaikki eivät ole kanssasi samaa mieltä.

Ap

Vierailija kirjoitti:

"Appivanhempia ei tarvitse kunnioittaa" - häh? Kyllä minä haluan miniän, joka kunnioittaa minua sellaisena kuin olen, mielipiteineni kaikkineen. Ei se tarkoita sitä, että pitää olla samaa mieltä, mutta kunnioituksen puute on todella vastenmielistä.

Toivon poikani saavan vaimon, jonka kanssa on onnellinen. Sellaisen vaimon, joka rakastaa, ei petä, ei vahingoita poikaani millään tavalla. Se riittää. 

No, tarkoitin juuri sellaista nöyristelevää kunnioitusta, josta moni miniä täällä kertoo. Että anoppi on sitä ja tätä, mutta EIHÄN sitä nyt voi miniä vastaan sanoa, kun vanhempia ihmisiä pitää kunnioittaa....

Ihmisenä tietysti kaikkia pitää kunnioittaa juurikin niin, että heillä on oikeus elämäntapaansa ja mielipiteisiinsä. Mutta tasa-arvoisesti, ei nöyristellen.

Ap

Aika pitkälti samat.

Olen sivusta seurannut paria miniää, jotka aina anopilleen esittävät tosi maireaa ja mukavaa, mutta kun anoppilan ovi sulkeutuu, niin johan alkaa haukkuminen. Vuosien mittaan ovat keränneet sen verran kaunaa anoppiaan ja tämän ns. ikäviä ominaisuuksia kohtaan, että kanssakäymistä taitaa olla kerran tai kaksi vuodessa. Ns tuossa siksi, että anoppi on täysipäinen ihminen, ainoastaan erilainen kuin miniänsä.

Sellaista en omien lasteni puolisoiden kanssa todellakaan halua. Kunnioitusta ihmisenä kyllä, mutta presiis siihen liittyen kykyä olla rehti ja suora, tarvittaessa kipakastikin eri mieltä.

Eipä ole noihin kauheasti lisättävää.

Olisi tietysti hauskaa, jos miniällä olisi samanlainen elämänkatsomus. Suvaitsisi erilaisuutta, tykkäisi matkustelusta. Mutta ei niillä ominaisuuksilla loppupeleissä anopille merkitystä ole, jos lapsea eivät haittaa.

Tällaisen miniän "minä sain":

Puhelias, energinen, hyvä kodinhoitaja, rakastaa poikaani, hyvä ruoanlaittaja, opiskeleva ja työtä tekevä, fiksu ja huumorintajuinen, kunnioittava, välittävä, empaattinen ja sympaattinen jne. Ihana ihminen! Kauniskin vielä. En tiedä kumpi valitsi aikoinaan kumman, eikä sillä väliä. Hyvä kun löysivät toisensa. Osaavat puhumalla selvittää asioita.  

Itse sain yhden lapsen, pojan, ja toivoin silloin että jos saisin tytönkin niin hänelle tulisi nimeksi "X". En saanut. 18v myöhemmin poikani löysin tämän tytön jolla on juuri se nimi jonka omalle tytölleni halusin. Voi sen haluamansa tytön näinkin saada, miniänä. Aina ei tarvitse itse synnyttää.

Monesti tyttöjä opetetaan kotona pelaamaan nitä pelejä anoppien kanssa. Äitinikin opetettiin sellaisiksi ja lopputulemana vihasivat toisiaan 40 vuotta anopppi ja miniä. Itselläni on ollut kaksi anoppia, ensimmäisen kanssa kun hautasimme miehen yhdessä, hän poikansa ja minä mieheni. Hyvin olen aina tullut anoppien kanssa juttuun, kumpikaan ei koskaan tunkenut liikaa elämäämme tai esittänyt mitään vaatimuslistojaan. Molemmin puolin on osattu antaa toiselle tilaa ja arvoa.

Vierailija kirjoitti:

Tällaisen miniän "minä sain":

Puhelias, energinen, hyvä kodinhoitaja, rakastaa poikaani, hyvä ruoanlaittaja, opiskeleva ja työtä tekevä, fiksu ja huumorintajuinen, kunnioittava, välittävä, empaattinen ja sympaattinen jne. Ihana ihminen! Kauniskin vielä. En tiedä kumpi valitsi aikoinaan kumman, eikä sillä väliä. Hyvä kun löysivät toisensa. Osaavat puhumalla selvittää asioita.  

Itse sain yhden lapsen, pojan, ja toivoin silloin että jos saisin tytönkin niin hänelle tulisi nimeksi "X". En saanut. 18v myöhemmin poikani löysin tämän tytön jolla on juuri se nimi jonka omalle tytölleni halusin. Voi sen haluamansa tytön näinkin saada, miniänä. Aina ei tarvitse itse synnyttää.

Ihana!

Minä en onneksi tule olemaan mukana miniän elämässä kuin pikkuruisessa sivuroolissa, joten lopulta sillä ei ole merkitystä, millaisen miniän saan. Paljon tärkeämpää on se, että poika saa toivomansa vaimon, oli se sitten millainen tahansa.

Sitä toivon, että miniä ei sekaannu minun elämääni sillä verukkeella, että elää poikani kanssa. En minäkään aio olla osa heidän arkeaan, joten en aio kuunnella hyväätarkoittavia neuvoja ja ohjeita. Enkä halua kuulla yhtäkään vetoomusta siitä, millainen isoäidin tulee olla. Jos minä hyväksyn miniän sellaisena kuin hän on, niin odotan samaa miniältä.

Kuulostat AP oikein mukavalta tulevalta anopilta, jota tulevan miniän ei todellakaan tarvitse turhaan jännittää tai pelätä.:)

Mä olen välillä tätä palstaa lukiessani miettinyt, että joko mulla on käynyt aivan mieletön munkki, tai sitten ihmiset yksinkertaisesti valittavat turhasta. Miesystäväni äiti, eli anoppikokelaani on nimittäin aivan huippu tyyppi!:D Ollaan miehen kanssa seurusteltu reilu vuosi ja olen tässä ajassa ehtinyt tulla tutuksi anoppikokelaan, kuten miehen muunkin perheen kanssa. (Appiukkokokelaan olen tavannut vain pari kertaa, kun eivät miehen kanssa muutenkaan tapaa kuin muutamia kertoja vuodessa, mutta oikein mukava ihminen oli hänkin.)

Ainuttakaan epäilevää tai ilkeää kommenttia en ole anopilta saanut. Itse asiassa anoppi ja käly totesivat kerran kahvitellessamme, että onpa miehelläni käynyt tuuri naisen suhteen.:) Lämmitti sydäntä tuo toteamus.

Anopin kanssa pidetään FB:n kautta nykyään jo yhteyttä kahdestaankin, ilman miehen välikätenä oloa. Anoppi on rento, huumorintajuinen ja semmoinen... lämmin ihminen.:) Jännitin hänen tapaamistaan vuosi sitten aivan hulluna. Totta kai, kun ympäristö istuttaa päähän ajatuksen, että anopit ja miniät ei _koskaan_ voi tulla keskenään toimeen.:D Jännitin ihan turhaan.

Sukujuhliinkin olen jo päässyt mukaan ja siellä on otettu lämpimästi vastaan. En ole joutunut tuntemaan oloani kakkosluokan kansalaiseksi tms.:D

Anteeksi ylenpalttinen hehkutus, mutta välillä AV:tä lukiessani olen vain niin vilpittömän iloinen omasta tilanteestani.^^

Joo... itselläni anoppi kuoli, kun oltiin seurusteltu miehen kanssa vasta 1,5 vuotta. Mutta se aika tultiin hyvin toimeen, vaikka tiiviisti oltiinkin tekemisissä ja syöpä varmaan kiristi hänen pinnaansa ja jaksamistaan.

Anoppi oli varsinainen persoona, todella kulmikas tapaus - mutta juuri hänen kanssaan huomasin, että ainoa tapa pitää oma polla kondiksessa ja kaunat pihalla suhteestamme OLI olla jämäkkä ja pitää puolensa, asiallisesti tietenkin.

Totta kai se on eniten lasten valinta ja heidän välinen rakkautensa riittää. Mutta JOS ollaan tiiviisti tekemisissä, myös anopon ja minin/vävyn ominaisuuksilla on väliä. Tietysti jos tapaa vain kerran vuodessa, niin ei niinkään.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kuulostat AP oikein mukavalta tulevalta anopilta, jota tulevan miniän ei todellakaan tarvitse turhaan jännittää tai pelätä.:)

Mä olen välillä tätä palstaa lukiessani miettinyt, että joko mulla on käynyt aivan mieletön munkki, tai sitten ihmiset yksinkertaisesti valittavat turhasta. Miesystäväni äiti, eli anoppikokelaani on nimittäin aivan huippu tyyppi!:D Ollaan miehen kanssa seurusteltu reilu vuosi ja olen tässä ajassa ehtinyt tulla tutuksi anoppikokelaan, kuten miehen muunkin perheen kanssa. (Appiukkokokelaan olen tavannut vain pari kertaa, kun eivät miehen kanssa muutenkaan tapaa kuin muutamia kertoja vuodessa, mutta oikein mukava ihminen oli hänkin.)

Ainuttakaan epäilevää tai ilkeää kommenttia en ole anopilta saanut. Itse asiassa anoppi ja käly totesivat kerran kahvitellessamme, että onpa miehelläni käynyt tuuri naisen suhteen.:) Lämmitti sydäntä tuo toteamus.

Anopin kanssa pidetään FB:n kautta nykyään jo yhteyttä kahdestaankin, ilman miehen välikätenä oloa. Anoppi on rento, huumorintajuinen ja semmoinen... lämmin ihminen.:) Jännitin hänen tapaamistaan vuosi sitten aivan hulluna. Totta kai, kun ympäristö istuttaa päähän ajatuksen, että anopit ja miniät ei _koskaan_ voi tulla keskenään toimeen.:D Jännitin ihan turhaan.

Sukujuhliinkin olen jo päässyt mukaan ja siellä on otettu lämpimästi vastaan. En ole joutunut tuntemaan oloani kakkosluokan kansalaiseksi tms.:D

Anteeksi ylenpalttinen hehkutus, mutta välillä AV:tä lukiessani olen vain niin vilpittömän iloinen omasta tilanteestani.^^

Kiitos, sinunlaisesi miniän minäkin haluan :-)

Minä vähän luulen, että useimmilla on täysin toimiva anoppisuhde. Ne, joilla ei ole, kertovat vaan enemmän asiasta kuin ne, joilla on kiva anoppo. Meillä suomalaisilla kun on tapana kerkeämmin antaa negatiivista kuin positiivista palautetta..

Ap

Vierailija kirjoitti:

Joo... itselläni anoppi kuoli, kun oltiin seurusteltu miehen kanssa vasta 1,5 vuotta. Mutta se aika tultiin hyvin toimeen, vaikka tiiviisti oltiinkin tekemisissä ja syöpä varmaan kiristi hänen pinnaansa ja jaksamistaan.

Anoppi oli varsinainen persoona, todella kulmikas tapaus - mutta juuri hänen kanssaan huomasin, että ainoa tapa pitää oma polla kondiksessa ja kaunat pihalla suhteestamme OLI olla jämäkkä ja pitää puolensa, asiallisesti tietenkin.

Totta kai se on eniten lasten valinta ja heidän välinen rakkautensa riittää. Mutta JOS ollaan tiiviisti tekemisissä, myös anopon ja minin/vävyn ominaisuuksilla on väliä. Tietysti jos tapaa vain kerran vuodessa, niin ei niinkään.

Ap

Höh, siis piti sanoa tietysti, että APPI oli varsinainen persoona...

Ap, pahoittelee huonosti nukutun yön jäljiltä takertelevaa ilmaisua

Minulla oli aikanaan määrätty todella tarkat vaatimukset vanhempien taholta missä ammatissa olevat vanhemmat miniällä pitää olla ja mistäpäin sen pitää olla kotoisin, ja myös että missä meidän pitää ekaa kertaa tavata.

Nyt viittäkymppiä lähestyvänä poikamiehenä toivoo että määräykset olisivat olleet vähän löyhemmät. Tai että vanhempien määräysten tottelemattomuudesta olisi ollut tappamista lievemmät seuraukset, kun oikeasti pelkäsi kuolevansa jos tulee vääränlaisen minäehdokkaan esittelemään.

17, vanhempasi kuulostivat aika luonteenvikaisilta. Otan osaa.

Ap

Minun toiveminiäni olisi ollut hyvä ja siisti kodinhoitaja ja ruuanlaittaja. Tahtoisin että poikani saisi elää siistissä kauniissa kodissa, mutta ei! Entinen sisustettu poikamieskoti on muuttunut miniän myötä kirpputoreilta haalitun saastan keräilypaikaksi. Kaikki "hyvä" tavara on hävitetty ja koti on nykyisin sekamelska erinäistä ja rikkinäistä romua ettei jalansijaa ole. Ja likaista on, kun ei viitsitä siivota. Käynyt en ole enää kahteen vuoteen. En halua nähdä tätä kotia kun harmittaa niin kovasti. Myöskin keittiöhommissa ihan kädetön tyyppi, mutta jos poika tämmöisen valinnan on tehnyt niin olkoon hänen asiansa. Edestään löytää.