Lue keskustelun säännöt.
Miksi en saa myötätuntoa läheisiltäni?
27.04.2017 |
Olen lähipiirissäni se, joka auttaa, hoitaa ja selvittää asiat kaikkien puolesta ja se, jonka puoleen käännytään ongelmatilanteissa. Autan mielelläni, mutta kun omassa elämässä on vaikeampia vaiheita, huomaan, että apu ei ole vastavuoroista. No, pärjään ilman apuakin, mutta se harmittaa, että läheiseni eivät jostain syystä vaikuta tuntevan edes myötätuntoa minua kohtaan silloin, kun sitä tarvitsisin. Mistähän tämä johtuu?
Esimerkki on oma äitini. Olen käynyt läpi useita keskenmenoja ja niiden jälkeen rankat lapsettomuushoidot. Osan keskenmenoista olen kertonut äidilleni, kaikista en ole jaksanut. Nyt olen hoitojen tuloksena vihdoin raskaana ja niin pitkällä, että km ei enää ole todennäköinen (mahdollinen tietysti). Juttelin äitini kanssa tästä kaikesta ja yritin kertoa, kuinka rankka prosessi tämä on ollut, kuinka stressaavaa on pelätä keskenmenoja, jne. Äiti kuunteli, ottamatta suuremmin kantaa. Kun hän sitten otti kantaa, hän kommentoi, että nyt tämä raskauteni on tuonut HÄNEN elämäänsä mukavaa positiivista virettä raskaan talven jälkeen (äitini on koko talven surrut veljeni eroa, minulla keskenmenojen ja lapsettomuuden tuskaa on takana 2,5 vuotta). Yritin vielä sanoa äidilleni, että hiljattain luin tutkimuksesta, jonka mukaan lapsettomuushoidot ovat stressaavuudeltaan syöpähoitojen luokkaa. Äitini tähän, että niin, niissä tilanteissa varmaan, jossa joutuu vähän pidempään käymään hoidoissa (meillä hoidot tuottivat tulosta aika nopeasti).
Minun on vaikea ymmärtää, mistä tämä myötätunnon puute johtuu. Miksi äitini ei voi tuossa reagoida jotenkin niin, että osoittaisi ymmärtävänsä, että kuluneet vuodet ovat olleet minulle rankkoja ja vaikeita? Ymmärtäisikö joku teistä äitiäni paremmin ja osaisi avata hänen ajatusmaailmaansa?
Tällaista vastaavaa tapahtuu minulle paljon eri ihmisten kanssa, äitini on tässä yksi esimerkki. Haluaisin jotenkin päästä kärryille siitä, miksi minä en herätä myötätuntoa läheisissäni vaikka itse suhtaudun myötätuntoisesti heidän vastoinkäymisiinsä ja vaikeuksiinsa.
Kommentit (24)
Minä olen ainakin toisten silmissä jumahtanut auttajan rooliin. Tai siis olen ollut siinä niin kauan, ettei läheiseni jotenkin pysty näkemään, että minäkin voisin kaivata lohtua ja kuuntelijaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kohtalotoveri. Mutta en oikein käsitä, mikä estää näkemästä? Jos vielä itse ihan suoraan sanoo, että on rankkaa?
Niin. Yhdyn ihmettelyysi. Empatiaa kuitenkin on, koska suree veljesi eroa. Pitääkö hän sinua niin vahvana, että ei näe, kertomasi asiat sinua painavat.
Se, että autat muita, on saattanut synnyttää sellaisen harhaluulon, että sinä jaksat ja lestätä mitä vain. Ikävä, jos/kun näin on.
Sama täällä ja näissä rooleissa heidän on niin helppoa, että. Olen liian kiltti. Mutta kun kiltti saa tarpeekseen, niin paluuta vanhaan ei ole.
Minä en ainakaan varmaan ymmärtäisi tuota lapsettomuuden aiheuttamaa tuskaa samoin kuin toisen eroa puolisostaan. Sillä vain toisesta on kokemusta kunnolla. itsellä ei lapsettomuutta taustalla, vaikka muutama keskenmeno onkin koettuna.
Ja ethän edes ole kaikesta kertonut, miten voisi tietää sun tuskaa?
Toivottavasti et jämähdä näihin asioihin, vaan nautit elämstäsi eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monet on sellaisia. Mullekin valitteli muutama omia huoliaan ja asioitaan, kun itse sairastin syöpää. On hyvä voida jutella, mutta myötatunto on tosiaan ollut yksipuolista. Esim. oma äitini valitteli huoltaan, kun minä sairastin ja sain lohdutella häntä. Mitään ymmärrystä ei tullut tai apua. Työttömänä ollessani sanottiin, että kyllä töitä tekevälle löytyy. Niinpä niin, löytyi varmaan helposti äidin nuoruudessa. Tässä pari esimerkkiä.
Yksi ystävä valitteli, ettei pääse minnekään, kun pitää hoitaa lasta. Minulla on myös lapsia, makasin sairaalassa syöpähoidoissa ja hän teki samaan aikaan kaksi ulkomaanmatkaa. En tiennyt, mitä sanoa tai en siis jaksanut sanoa mitään.
Luulisin - en tiedä - että äitisi vähäinen empatia kokomaasi kohtaan johtuu ainakin osaksi siitä, että jos ei ole itse läpikäynyt samoja asioita (keskenmenoja ja hedelmöityshoitoja), niin niitä ei oikein ymmärrä. Moni ajattelee: keskenmeno, no kohta tulet uudelleen raskaaksi, kyllä se siitä; hedelmöityshoidot, no muutama pilleri tai pistos, kyllä se siitä. Moni ei tule edes ajatelleeksi, että hormonihoidot panee koko elimistön sekaisin, sekä fyysisesti että psyykkisesti.
En ole kokenut kumpaakaan, mutta olin joitakin vuosia sitten isossa gynekologisessa leikkauksessa. Asun sen verran kaukana sukulaisistani, että päätin jättää kertomatta heille esim. leikkauksen syyn, sillä tiesin, ettei myötätuntoa tulisi kuitenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nämä on myös pitkälle luonteenpiirteitä, toiset ovat avoimia, toiset sulkeutuvia. Se miten ilmaisee tunteet, ei aina tarkoita, että olisi kylmä ja etäinen, toisille on vaikeaa ilmaista itseään.
Mulla mahtuu viiteen viime vuoteen raskaita asioita jotka sairastuttivat minut lopulta masennukseen. Kaksi oikeudenkäyntiä, toisessa uhrin asemassa ja toinen homeasunnosta jossa menetin omaisuuteni ja sain velat. Huolehtiminen saattohoidossa olevasta lähiomaisesta ja hänen jäämistöstään. Yksinhuoltajuus kokonaan ilman toista vanhempaa tai läheisverkostoa. Samaan aikaan töissä täyttä päivää, pakko tehdä että saa elämisen maksettua. Liian paljon vastuuta näille heikoille hartioille kantaa.. Viime kesänä romahdin enkä nähnyt enää iloa elämässä. Ystäväni jolle viimein uskalsin avautua olostani kommentoi että mitä ihmettä mä valitan, ajattele hänen työkaveriltaan sentään kuoli mies heti häiden jälkeen.. tulipa tosi lohdutettu olo...
Kaikki ei vaan osaa, tai sitten ollut niin helppo elämä ettei osaa suhtautua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen samassa tilanteessa tällä hetkellä. Minä olen se, johon on voinut purkaa kaiken pahan olon ja oletettu, että olen aina valmis ja käytettävissä kuuntelemiseen. Sitten kun itsellä on vaikeaa ja olisin tästä halunnut (kerrankin) avautua läheisille. Niin murheeni sivuutettiin oikeastaan täysin, eikä otettu tosissaan. Kuulin jopa eräältä ystävältä, että toinen ystävä oli sanonut ettei usko, että se mitä kerroin on edes tapahtunut.
Olen jotenkin ajatellut samoin, että yleensä ihmissujteissa oon ne tietyt roolit ja se auttajan rooli voi ikään kuin jämähtää päälle. Kun harvemmin avautuu tai tarvitsee apua niin muut vähättelevät tai sivuuttavat ongelman, "onhan se ennenkin itse pärjännyt."
Se tuntuu todella pahalta, jopa vähän katkeroittaa, kun tajuaa, että itse on ollut olkapäänä ja korvana näitä "jatkuvia valittajia" varten mutta, kun itse kerrankin haluaisi tukea niin ei ole ketään.
Voisiko olla niin että;
1.
Sinulle kerrotaan huolista ja pyydetään apua pulmiin koska suhtaudut asioihin käytännönläheisesti jolloin sinulta saa konkreettista apua, tukea ja ratkaisuehdotuksia ongelmiin.
2. Koska suhtaudut asioihin käytännönläheisesti, myös ulosantisi on käytännönläheinen, neutraali ja analyyttinen. Kun mahdollisesti esität huolesi tällä tavalla, reaktio ei ole sellainen kuin toivot koska kuuntelija tulkitsee sinun vain kertovan mitä on tapahtunut. Ulosanti on usein aivan toista mitä itse kuvittelee. Ulospäin tyyntä vaikka sisällä myrskyää tuska.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos ajatuksista, näkökulmista ja kokemusten jakamisesta! Näitä lukiessa tuntuu, että kyse on jollain tavalla ihmistyypistä - sekä meidän auttajien/kuuntelijoiden että niiden, joiden tukea kaipaisimme joskus.
Hyvä havainto tuo, että empatiaa äidiltäni kyllä löytyy (suree veljeni eroa), ei vaan minua kohtaan. Pitää paikkansa, että olen aina ollut ns. pärjäävä tyyppi. Lapsuudenkodissani oli paljon ongelmia ja minä olen aina ihan pienestä pitäen huolehtinut itsestäni yksin. Ympäristöni varmaankin näkee minussa ihmisen, jolla kaikki on mennyt hyvin ja joka ei sitä apua missään tarvitsekaan. Vaikeuksistani (menneistä ja nykyisistä) ovat tienneet vain harvat.
Pärjäävän ja vahvan pintani alla on herkkä ja haavoittuva ihminen, joka haluaisi joskus olla myös heikko. Ilmeisesti ei riitä, että sanon tämän läheisilleni, ilmeisesti he eivät silti osaa suhtautua minuun muulla tavalla kuin sillä totutulla.
Edelleen ajankohtainen aihe joten nostan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut henkilöt eivät ole empaattisia tai eivät osaa sanoa mitään asiaan, paitsi jonkun oman "ratkaisunsa" tökerösti. Ehkä tukea saa silloin eri henkilöltä tai kriisipuhelimesta. Äitisi kohdalla asian voi antaa olla, mutta tuskin kannattaa olla epäempaattisen kaverin tai miehen kanssa. Ja miksi sun pitäisi sitten hoitaa muiden puolesta asioita? Ehkä vähemmälläkin hoituu.
Minulle tehtiin abortti ja äitini joka oli ymmärtäväinen ja empaattinen ja oli hoito-alalla sanoi ettei osaa sanoa siihen asiaan mitään. Eikä asiasta koskaan oikein puhuttu. Jotakin terveydellisiä asioita kysyi tuon jälkeen. Kyllä se tyrmistytti kun olin henkisesti pitkään ihan romuna.
Itse mietin myös että vaikka olen kohdannut suuria menetyksiä ja murheita niin kukaan ei ole koskaan osoittanut näkyvää myötätuntoa mitä taas itse olen osoittanut läheisille. Kuunnellut, kannustanut ja ymmärtänyt. Joku läheinen voi puhua että 'kyllä sillä Tarjalla on vaikeaa kun on täti kuollut jne jne'. Itsellä on kuollut lähes kaikki läheiset enkä saa mitään myötätuntoa osakseni. Joskus jopa tuntuu että ihmiset ovat entistä ilkeämpiä mitä enemmän on päähän potkittu jne. En ymmärrä mistä se johtuu. Tsemppiä vastaavassa tilanteessa oleville!
jgilt kirjoitti:
Voisiko olla niin että;
1.
Sinulle kerrotaan huolista ja pyydetään apua pulmiin koska suhtaudut asioihin käytännönläheisesti jolloin sinulta saa konkreettista apua, tukea ja ratkaisuehdotuksia ongelmiin.2. Koska suhtaudut asioihin käytännönläheisesti, myös ulosantisi on käytännönläheinen, neutraali ja analyyttinen. Kun mahdollisesti esität huolesi tällä tavalla, reaktio ei ole sellainen kuin toivot koska kuuntelija tulkitsee sinun vain kertovan mitä on tapahtunut. Ulosanti on usein aivan toista mitä itse kuvittelee. Ulospäin tyyntä vaikka sisällä myrskyää tuska.
Tämä ulosanti pätee ainakin minun kohdallani, on sanottu. En vaan käsitä, miten sitten pitäisi ilmaista!
Olen viime aikoina ollut itkuinen, masentunut jopa itsetuhoisia ajatuksia on ollut. Olen näistä kertonut 2 läheiseksi kuvittelemalleni ihmiselle. Toinen vaihtoi puheenaihetta ja kun seuraavana päivänä kerroin, että se tuntui tylyltä, hän pyysi anteeksi, ettei osaa ilmaista itseään, eikä sittenkään kysynyt tai kommentoinut mitään minun olosta. Kun kerroin, että tulee tunne, ettei hän välitä yhtään, hän ilmoitti, että hänen on nyt paras olla kommentoimatta mitään, ja ei lukenut enää viestejäni.
Toinen kenelle kerroin suorastaan suuttui, että hän ei kestä kuulla,kun uhkailen itsemurhalla, näin oli siis sen käsittänyt. Hänkin lopetti viestittelyn siihen.
Mietin, että jos vaan kuolis pois, ei jäis ketään kaipaamaan. Tai joo ehkä ne, joita jatkivasti autan. Mahtaisko kukaan tulla hautajaisiinkaan, tai jos tulis, niin olisiko näillä vieläkin vihaa sitäkin ratkaisuani kohtaan vai krokotiili kyyneleitä..🤔
"Toinen kenelle kerroin suorastaan suuttui, että hän ei kestä kuulla,kun uhkailen itsemurhalla, näin oli siis sen käsittänyt. Hänkin lopetti viestittelyn siihen.
Mietin, että jos vaan kuolis pois, ei jäis ketään kaipaamaan. Tai joo ehkä ne, joita jatkivasti autan. Mahtaisko kukaan tulla hautajaisiinkaan, tai jos tulis, niin olisiko näillä vieläkin vihaa sitäkin ratkaisuani kohtaan vai krokotiili kyyneleitä..🤔"
Minulla on ollut lähipiirissä useampia masennuksesta kärsiviä ja itsetuhoisia ihmisiä. Ensimmäinen "itsetuhoinen" oli kuitenkin sellainen joka käytti itsetuhoisuutta huomion hakuun, ja minun oli todella vaikeaa myöhemmin suhtautua ihmisiin, jotka olivat aidosti itsetuhoisia ja masentuneita. Tai en aluksi kyennyt ymmärtämään että heidän hätänsä oli aitoa. Lisäksi kun en itse ole koskaan ollut itsetuhoinen niin sitä ajatusmaailmaa oli todella vaikeaa ymmärtää.
Siksi olen reagoinut myös tuolla tavalla, että olen suuttunut itsemurhalla uhkailusta, koska en ole ymmärtänyt tilannetta, ja se pelko ja ahdistus, että toinen (haluaa) satuttaa itseään, eikä itse voi tehdä mitään, tuntuu hirveältä. Oli vaan pakko suojella omaa mielenterveyttään ja ottaa etäisyyttä, kun en kuitenkaan pystynyt mitään tekemään tilanteen parantamiseksi.
Ja tosiaan olin niin vihainen itsetuhoisille siitä, että he ovat valmiita hylkäämään läheisensä, satuttamaan heitä ja aiheuttamaan ikuiset traumat, että olin päättänyt, että jos joku heistä onnistuu yrityksessään, niin minä en lue mitään jäähyväiskirjettä, enkä mene hautajaisiin.
Sulla ei vain ole elämässäsi sellaisia ihmisiä, jotka osaisivat tai viitsisivät osoittaa myötätuntoa sulle. Sun on etsittävä ne muualta.
Onko kukaan käynyt terapiassa (sopivalla terapeutilla ja suuntauksella)?
Up. Kokeillaanpa jos illalla olisi joku, joka ottaisi kantaa.