Auttakaa. Kuolen tähän suruun ja erosta jo 2 vuotta :(

Ap, jos ihminen ei pääse irti huonosta suhteesta (ja teillähän se oli huono, sillä eihän pettäminen kuulu hyvään suhteeseen), on kyse aina riippuvuussuhteesta, ei rakkaussuhteesta.

Olet addiktoitunut siis. Ja addiktioista on vaikea päästä eroon. Jos olisit oikeasti rakastanut miestä, niin olisit päässyt jo irti. Koska aito rakkaus antaa toiselle täyden vapauden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli perheenä aina reissuja ja suunnitelmia, perheen yhteistä elämää. Mies vain hyppäsi perheestä toiseen ja jatkaa samaa eloa siellä. Minä yritän selviytyä yksin vailla suunnitelmia. En ymmärrä miten toiset selviytyvät niin helposti ja löytävät uusia suhteita?

Ap

Suosittelen lämpimästi: mene terapiaan.

Lohdutuksen sanoina myös se, että mies on kyllä hirveän sekaisin. Tuollainen perheestä toiseen meneminen ei ole normaalin ihmisen toimintaa. Varmasti tulee jättämään sen nykyisen "onnensa" ennemmin tai myöhemmin.

Lapseni luokkakaverin isä loikkasi kanssa noin perheestä toiseen. Uudellakin naisella on mukulat ja miehen entiset lapset jaettiin siten että äiti otti pienemmän lapsen yksinhuoltoon. Isä otti isomman lapsen tähän uuden naisen huusholliin ja voin sanoa että eipä ole lapselle helppo paikka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanot että kaikki ihana vietiin. Miten ihanaa se oli miehen mielestä jos hän kerta lähti. Ja mihin perustui sitten se sinun kokemus ihanasta, jos olit niin sokea miehen tarpeille, että hänen lähtö tuli tuollaisena yllätyksenä. Oliko sinulla joku harha ihanasta.

Mites ne naisen tarpeet jotka on sivuutettu kn lapset on ollu vauvoja? Niin mitäs niistä, äidithän tekee kaiken kiltisti valittamatta siksi se kuulostaa miehistä niin helpolle. Mut äidit tekee sen lasten takia, ei miehen. Miehellä taas ei ole muita velvollisuuksia kun omat tarpeet?

En kiistä. Mutta ap sanoo että kaikki oli niin ihanaa ettei koskaan enää voi tulla toista niin ihanaa, joten tämä ei voi päteä häneen.

Niinpä. A.p:n pitäs olla kiitollinen et pääsi tuollasesta sontaläjästä joka kiitti häntä ja omia lapsiaan kaikesta lähtemällä toisen mukaan. Täysp*ska mies tuo täytyy olla. Itselle on turha kaupitella säälitarinoita miehen tarpeiden mahdollisesta täyttymättömydestä. Kuitenkin a.p tehny kaikkensa ja mies luonnevikasena vaihtanu kun on kaivannu vaihtelua. Sellasia jotkut miehet vaan on.

Olet kokenut erittäin suuren shokin ja trauman, josta toipumiseen kaksi vuotta on lyhyt aika. Puheistasi päätellen uusi suhde ei todellakaan ole vielä tarpeen eikä ajankohtainen. Ensin sinun täytyy päästä siihen pisteeseen, että oikeasti hyväksyt sen että elämäsi on muuttunut peruuttamattomasti erilaiseksi ja alat elää tätä uutta elämääsi etkä ajattele niin, että se vanha elämä oli sitä oikeaa ja että tämä nykyinen on väärää.

Makustele pikkuhiljaa sitä ajatusta, mitä kaikkea yhä VOIT tehdä, äläkä niinkään mieti kaikkia niitä asioita jotka eivät ole enää mahdollisia ja mitkä olet menettänyt. Mistä kaikesta voisit nauttia ja iloita tässä ja nyt, yksin tai ystäviesi tai lastesi kanssa? Entinen parisuhteesi on kuollut ja entinen perheenne on hajonnut, mutta sinä olet kuitenkin yhä elossa ja sinulla on yhä perhe lastesi kanssa. Se ei ole mikään pikkujuttu ja kaikilla ei ole sitäkään. En sano tätä moittiakseni vaan että oppisit näkemään että elämässäsi on yhä paljon kiitollisuuden ja ilon aiheita ja mahdollisuuksia.

Suru on ymmärrettävä tunne tuossa tilanteessa, mutta on muitakin tunteita: viha ja kiukku sitä miestä kohtaan, kun kehtasi tehdä näin, epäily omaa arvostelukykyä kohtaan - olinko tyhmä kun sitouduin itse täysillä jne. Jos olet jämähtänyt suruun, yrität ehkä torjua jotakin muuta tunnetta, joka on sinulle jostakin syystä vielä vaikeampi. Ja koko kirjo pitää ehkä käydä läpi ennen kuin olet valmis menemään eteenpäin.

Onko taustasi niin turvallinen, että mikään tällainen ei hetkeäkään käynyt mielessä? Vai oletko kokenut kaikenlaista ja ajattelit, että viimeinkin ansaitset täydellinen onnen. Persoonasi ja kokemustesi perusteella voit oivaltaa, miksi tilanne on sinulle niin vaikea.

Niin siis sureeko ap miehen menettämistä, vai sen ydinperhe-elämän menettämistä jossa mies oli mahdollistajana?

Jos perhe-elämää, niin veikkaan että hänen tunteet miestä kohtaan on lähempänä katkeruutta ja vihaa, kuin kaipausta ja surua.

Ap, Koetko ettet saa tuntea vihaa? Se on yksi toipumisen vaiheita. Anna sen tulla.

Suhde oli huono, koska mies teki siitä huonon ja sitten petti.

Sä selviät tästä.

Yhdessä toisessa ketjussa linkitettiin sivulle, jossa sanottiin, että jos lapsena ei ole ollut luvallista osoittaa jotain tunnetta, sen on oppinut korvaamaan toisella tunteella. Esim kun pitäisi kaiken järjen mukaan tuntea vihaa ja kiukkua, tunteekin selittämätöntä ja kaiken voittavaa surua. Tai häpeää, tai syyllisyyttä, millä kukakin korvaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanot että kaikki ihana vietiin. Miten ihanaa se oli miehen mielestä jos hän kerta lähti. Ja mihin perustui sitten se sinun kokemus ihanasta, jos olit niin sokea miehen tarpeille, että hänen lähtö tuli tuollaisena yllätyksenä. Oliko sinulla joku harha ihanasta.

Mies oli vaan muutoksenhaluinen h**ripukki, eikä sillä sen ihmeempiä "tarpeita" ollut.

Ja tämä huoripukki on siis unelmiesi täyttymys, elämäsi valo, ja ainoa mies jota koskaan voit rakastaa?

Naiivi tyttönen unelmineen. Nyt nainen otat itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydyt. Elämä ei yhteen mieheen kaadu.

Hei ihan oikeasti! Katso peiliin, näet nuoren naisen jolla elämä edessä. Näe ja koe uudet tuulet. Uudistu, käy vaikka kampaajalla, osta uusia vaatteita. Lapsesi kärsivät KOVASTI kun näkevät sinun kärsivän. Ole heille ÄITI, älä marttyyri. Vanhan haikailu ja jauhaminen ei auta ketään, vähiten sinua. Mene eteenpäin. Anna itsellesi mahdollisuus. Olen itsekin eronnut, joten tavallaan ymmärrän sinua, mutta 2 vuotta poraamista vanhaan on aivan liikaa!

Ehkä ap ei voi tuntea vihaa miestä kohtaan, koska se olisi ristiriidassa mielikuvan kanssa hänen loppuelämänsä ainoasta onnesta. Silti tuo kommentti uudesta perheonnesta huokuu katkeruutta ja kiukkua.

Oikeutetusti, kunhan päästät sen valloilleen ja pääset sitä yli.

Et pääse surun yli jos et tee kaikkia erotyön vaiheita:

Shokki, suru, masennus, viha, halu mukautua, paluu ihmisten luo, uusi elämäntapa.

Sinä olet jäänyt limboon suruun ja masennukseen, koska et halua tai pysy kohdata vihaa.

Miksihän?

Vierailija kirjoitti:

Teillä ei varmasti kaikki ollut hyvin suhteessa, kun noin kävi? Oliko mies muka aivan täydellinen ja ihana, ja lapset olivat kummankin haave jne?

Kyllä se vain niin on, että jos mies lähtee alkuhuuman loputtua, muistoista löytää lähinnä vain hyviä asioita, koska ihmiset ovat silloin rakastuneita. Minullekin on tarjottu täällä tuota selitystä kun olen itkenyt eroani että oliko teillä muka niin ihanaa. Todellakin oli.

Tuo on hölynpölyä että kaikkien pitäisi tuntea vihaa päästääkseen asioista yli, sitä tarjoavat ratkaisumalliksi ihmiset joille se sopii. Ne ihmiset ovat väestössä yliedustettuna mutta muunlaisiakin on. Minullekin sitä on hoettu ja terapeutin kanssa tätä kävin läpi. Ei kaikkia meistä ole tehty tänne vihaamaan. Voi olla jopa haitallista käsittelyprosessille jos ihminen pakottautuu vihaamaan, siitä voi seurata syyllistymistä ja se taas syventää entisestään alakuloisuutta. Jos ei vihatuta, et ole vihaaja, eikä se ole kaikille välttämätöntä.

Asian hyväksyminen ja irtipäästäminen voi käydä toistakin kautta.

Niin kun pitäisi päästä yli ja päästää irti.

Huh, tulipa paha olo sun puolesta. Tuo on lyhyt aika toipumiseen. Toiset pystyy hyppäämään toiseen suhteeseen, itse en pystyisi siihen.

Olen nyt 38.v ja mulla on ollut aina niin huono onni miesten suhteen. Aina katsellut vierestä kun ystävät rakentaa perheitään ja minä räpiköin miesteni kanssa. Sitten vihdoinkin löysin ihanan miehen. Kaikki oli kohdillaan samoja harrastuksia ja ajatuksia myöten. En voinut uskoa onneani. Olimme yhdessä 2 vuotta, jonka jälkeen muutettiin yhteen. Haettiin asuntolaina ja suunniteltiin häitä ja perhettä. Eräs kaunis päivä hän jätti minut tekstarilla töissä ollessani ja oli muuttanut. Edes näin jälkeen päin en edelleenkään voi sanoa, että olisi ollut ilmoilla mitään varoitusta. Hän sanoi ettei pystykään tähän. Ei toista naista, ei mitään. Se romahdus oli jotain kamalaa. Edes se ei auttanut, että mies teki todella paskasti. Kävin psykiatrilla, en tiedä auttoiko. Ehkä siihen se auttoi että sain tietää sen, että jopa murhan himoiset ajatukset ovat normaaleita siihen asti kunnes ne toteuttaa. Minä toivoin miestä takasin liian kauan, mutta en pyydellyt. En voinut pitkään aikaan kuvitellakkaan muita, en todellakaan ja ihmettelin kuinka toiset vain siirtyvät seuraan mieheen. Siinä vaiheessa kun aloin itseni pakottamaan ajatukseen että juna meni jo niin aloin päästä yli. Minun ei tosin tarvinnut nähdä miestä. Vihalla, sillä olisi hyvä alkaa. Kysy itseltäsi, jos hän tulisi takaisin, haluaisitko elää kokoajan miettien koska hän taas lähtee? Koska entinen ei tule takaisin. Tästä on nyt itselläni noin kaksi vuotta. Tapasin miehen, jonka kanssa tässä ollaan edetty varovasti ja hitaasti. Minun on vaikea luottaa tai antaa itseni 100% toiselle niin kuin viimeksi tein.

Roikuin aivan liian kauan menneessä ja toivoin että hän tulisi katuen takaisin. Niin julmalta kun se kuullostaa, niin myönnä ettei takaisin ole paluuta ja sisäistä se. Siitä lähtee parantuminen. Tilanteemme on erilaiset eikä niitä voi verrata eikä täydykkään. Jokaisella on omat murheet ja toisen pahempi murhe ei vähennä omaasi.

Kaikkea hyvää sinulle!

Minulle kävi samoin. Mutta minä löysin elämäni rakkauden vasta yli kolmekymppisenä. Lapsilukuni oli täysi, mutta mies vielä halusi lapsen. Hän suostutteli ja vokotteli ja lopulta minä taivuin.... kun se tekotapakin oli niin mukava hänen kanssan :)

Miehen ainoa lapsi, aikuinen poika oli raivona (perinnön puolittumisen vuoksi). Hänen entinen vaimonsa (erosta yli 10 vuotta) aktivoitui myös. Niinhän siinä kävi, että ex tuli raskaaksi, minä en :,( Mies palasi exän luo, luonnollisesti. En ole koko elämäni aikana itkenyt niin paljon, kuin seuraavat 3 vuotta. Usean kerran viikossa, kun olin bussista nähnyt ex rakastani muistuttavan hahmon, itkua nieleskellen kiiruhdin kotiin ja saatoin tunnin itkeä, ennen kuin rauhoituin. Yritin pitää kaiken lapsiltani salassa. Onneksi teinit ovat niin omissa maailmoissaan, että se oli suht. helppoa... Tosin "siivosin" ulkovarastoa aika tiuhaan, kun piti äkkiä päästä johonkin itkemään. Ja kävin myös lenkillä paljon.... Oli jotenkin puhdistunut olo, kun kolmen tunnin itkulenkin jälkeen tuli kotiin. Yleensä ei koko iltana tarvinnut itkeä. Sitten vasta yöllä sängyssä....

Erakoiduin, enkä halunnut käydä missään, tai nähdä ketään. Kieriskelin vain surussani. 

Ihmiset ovat julmia. He katsoivat asiakseen kertoilla tiedonmurusia ex-rakkaastani. Kuinka hän sai  tyttären ja kuinka heidän perhe-elämänsä rakoili.

Se teki minut vain entistä surullisemmaksi. Olisin suonut heille onnen, josta minun oli luovuttava.

Eräänä keväänä, yli 3 vuotta eron jälkeen, itku vaan loppui.  Siitä meni vuosi ja näin exäni. Hän kertoi, että ero on tullut, koska oli käynyt ilmi ettei tytär ollutkaan hänen lapsensa (sen kyllä tiesinkin). Mies kehui minun olevan entistä kauniimpi ja olisi halunut mennä kahville tai jotain. Minä en olisi osannut olla luonteva, joten sanoin vaan että ehkä joskus myöhemmin.

Siitä kohtaamisesta on jo 2 vuotta aikaa.

Pyörin nykyään mukavassa tanssiporukassa, jossa minulla on vakituinen tanssittaja. Reissataan kesäisin kimpassa ja talvisin pyöritään kulmilla.

Palanen elämästäni tulee kuitenkin aina puuttumaan. Yksikään mies ei ole "kolahtanut" tai muutenkaan tuntunut muuta kuin kivalta kaverilta. 

Mutta olen alistunut kohtalooni. Tulen viettämään loppuelämäni sinkkuna, eikä siinä mitään vikaa ole. Ihan mukavaa elämä on näinkin.

Ja sainpahan kokea sen suuren rakkauden. Moni ei sellaisesta tiedä mitään. Ihastumisia varmaan on kaikilla, mutta että se ihastuminen muuttuu rakkaudeksi ja jatkuu monta vuotta, siitä ei moni mitään tiedä.

Minulla kesti vastaavassa tilanteessa reilut kolme vuotta päästä sinuiksi asian kanssa, vaikka kävin terapiassa. Uskon siis että aika auttaa, mutta joskus se vaan kestää kauemmin- eikä siitä ainakaan kannattaa erikseen stressata ja itseään syyllistää.

Jos menet terapiaan, on vaara, että tieto menee jotain kautta lasuun, että olet hullu ja lastensuojelu ottaa lapsesi pois. Tiedän tapauksen, jossa äitiä ainakin uhattiin huostaanotolla ja joutui ihan pelkästään tämän takia lasun pitkällisen kontrollin, kiusan ja kyttäyksen kohteeksi. Ja syynä oli juuri eroon liittyvän ahdistuksen käsittely terapiassa vuosia aiemmin. 

SUOLET KURUUN!