Kaipaako kukaan muu Suomeen etelänmaalaista, lämmintä ja perhekeskeistä kulttuuria

En anoppi kyttää muutenkin liikaa

En välttämättä niinkään perhekeskeisyyttä, mutta lämpöä ja välittämistä kyllä. Suomalaiset tuntuvat olevan kauhean jäykkiä ja juroja, joille toisen kehuminen ja positiivisen palautteen antaminen on vaikeaa, välillä suorastaan mahdotonta. Näin varsinkin Länsi-Suomessa.

Noissa kulttuureissa ehkä on oikeasti enemmän aikaa järjestää esim sukuillallisia ja istua pitkän kaavan mukaan, kun toinen puolisoista (yleensä nainen) on kotona eikä käy ulkopuolella töissä.

Suomessa ei paljon naurata kun viiden jälkeen juokset hakemaan lapset päikystä ja suuntaat kaupan kautta kotiin, kokkaat nopeasti jotain ja sitten alkavatkin kaikkien harrastukset kodin ulkopuolella.

Yhdessäoloon ei vain ole aikaa.

Tämä siis sivusta seuraten, itse olen​perheetön, mutta en panisi pahakseni tuollaista kotiäidin roolia, missä saisin keskittyä lasten ja miehen hoivaamiseen:) Ja kun joku nostaa tähän kuitenkin sen Mitäs-teet-sitten-kun-mies-jättää-ja-jäät-puille-paljaille -keskustelun niin voitaneen todeta että esim. katolisessa Italiassa kestävä avioliitto on aika keskeinen arvo, eivätkä avioerot ole niin arkipäivää kuin Suomessa. Tietävämmät korjatkaa jos olen väärässä...

Ei voi mitään jos veli tai sisko valitsee varautuneen hyvin hiljaisen ja ihan "oudosti  käyttäytyvän" puolison.  Kokemusta on . Miehen veli erosi kodikkaasta ja perhekeskeisestä ex-vaimostaan.  Tilalle hän otti työtoverinsa, tosi outo tyyppi, vihasi lapsia. Puoli tuntia julisti vihaansa kun sanoin olevani raskaana, hänen mielestään kaikki loppui siihen. Ovat kuitenkin meidän kuopuksen kummeja.  Eivät soita, ei koskaan korttiakaan, ovat nähneet tätä kummilasta ainoastaan hautajaisissa.  Muu perhe pitää paljon juhlia ja olemme arkenakin yhdessä sekä lomilla.

Kiitos, en omien vanhempieni kanssa.

D-vitamiininpuutos on tähän syynä.

Joo älä. Täällä oli joku aika sitten keskustelu missä joku ja aika monet kommentoijatkin veti herneen nenään että OMA LAPSI halusi tulla kylään lyhyellä varoitusajalla. Musta on aivan jäätävän kylmää että oma lapsikin koetaan taakkana ja kuormittavana jos se vaan soittaa että "hei! Tulen käymään".

Ylipäätään kun on kasvanut ulkomaalaisten vanhempien kanssa Suomessa joiden kulttuuri on juuri sellainen että perhe on kaikki eikä ketään ei jätetä yksin, niin suomalaisten keskellä kasvaminen samalla tuntuu välillä todella yksinäiseltä. Todella moni on todella itsekäs ja kun itse on todella rakastavainen ihminen niin kieltämättä on fiilis että olen ainoa ihminen maailmassa joka tekee läheisten ihmisen eteen mitä vain.

Mussa on myös suomalaisia puolia eikä kaikki suomalaiset tietenkään ole itsekkäitä minäminäminä-ihmisiä mutta aika moni kyllä kaipaisi täällä halin ja vähä enemmän välittämistä ja perhettä elämäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Miksi täällä tavoitteiden ja elämän pitää olla niin minä- ja egokeskeistä? Olen ihan ihastuksissani kun käyn välillä tuttavien luona etelässä, jossa perheet kokoontuvat yhteen ja toisista välitetään. Miksi täällä perhe-elämä nähdään vain raskaana ja hankalana, eikä nähdä kaikkea sitä rikkautta mitä siihen liittyy?

Koska mä en koskaan ole elänyt kuvaamassasi kulttuurissa, vaan vain vieraillut siinä, niin mulla voi olla siitä idealisoitu kuva, tai ei "voi olla", vaan ihan varmasti on. Naisen asema on Espanjassa, Italiassa ja jopa Ranskassa epätasa-arvoisempi kuin meillä, machokulttuuri jyllää. Katolisella kirkolla on vielä iso kulttuurinen vaikutus noissa maissa, vaikka maallistuneita suurissa kaupungeissa ollaankin. Se näkyy joka paikassa, mutta pitäisi osata kieltä ja tapakulttuuria todella hyvin, jotta ymmärtäisi kaikkia koodeja. 

Mutta joo, olisihan se kivaa. Mä vähän vierastan "perhekeskeinen" -sanaa, kun mä heti yhdistän sen ydinperheen yliarvostukseen ja eristäytymiseen, eli suomalaiseen malliin. :) 

Se, mitä olen Etelä-Euroopassa nähnyt on mun mielestä yhteisöllisyyttä: perheen käsite kattaa koko suvun, naapurit tuntee toisensa ja on toistensa kanssa tekemisissä, ihmiset puhuu keskenään(!), syödään yhdessä. Yhteisöllisyys tuottaa hyviä käytöstapoja, kun otetaan toiset huomioon. Kännyköintiä on tietysti, mutta ei niin villissä määrässä kuin Suomessa, enkä muista koskaan nähneeni puhelinta ruokapöydässä (no, ehkä joskus työlounaalla). 

Varmasti kaikkialla kyräillään, loukkaannutaan turhasta, mykistellään ihan kuin meilläkin, mutta ei ehkä niin paljon. Kun ihmiset puhuu toistensa kanssa kasvokkain, ilmapiiri on yksinkertaisesti parempi. 

Lapset ovat itsestäänselvä osa yhteisöä. Kun ollaan paljon yhdessä "hiljainen tieto" kulkee ja ehkä äidit eivät ole niin epävarmoja ja yksinäisiä kuin meillä. Miehet tosin ovat kodin ja lasten asioiden kanssa paljon vähemmän tekemisissä kuin meillä. 

Mutta joo, olisi siinä puolensa, ainakin unelmaversiona :)

Vilkaisin nopeasti tuota "Haukkuuko miehesi koskaan kotivaatteitasi" -ketjua ja tuli mieleen, että on vaikea kuvitella ranskalaisten tai italialaisten aikuisten miesten ja naisten röhnöttävän kotona treeni- tai vauvanvaatteita muistuttavissa verkkareissa ja puseroissa. Tietysti työvaatteet vaihdetaan kotivaatteisiin, mutta en ovat "muodollisemmat" kuin meillä. Ja sisällä on aina (sisä-)kengät jalassa.  Sekin on muiden ihmisten huomioonottamista.

28

En todellakaan kaipaa. Asun maassa, jossa tällainen perhe- ja sukukeskeisyys on todella tärkeää ja vaikka se voi suvusta riippuen toimia hyvin, siinä on myös huonot puolensa. Niiden sukulaisten kanssa pitäisi viettää aikaa molemmat päivät joka viikonlopusta, kertoa ihan kaikki asiat ja käydä myös kaikkien muiden asiat läpi. Kaupassa käydään kymmenen perheenjäsenen voimin. Jos haluat hetken omaa rauhaa, olet tyly ja nirppanokka joille ei kelpaa muiden seura. Yhdessä ollaan vaikkei toisista pitäisikään, kuten esimerkiksi mieheni tädit jotka eivät voi sietää toisiaan mutta viettävät jatkuvasti aikaa yhdessä "koska perhe on tärkein". On aivan ihanaa tulla vierailulle Suomeen, missä perheen kanssa saa olla just silloin kun tekee mieli, eikä ole mitään henkistä pakottamista. Miksi suomalaisten mielestä niin usein kaikissa muissa maissa on asiat jotenkin paremmin?

Vierailija kirjoitti:

Kela, sossu, lapsilisät, ym. almut pois, niin alkaa sitä yhteisöllisyyttä löytyä täältäkin.

Näistä sosiaalietuuksistahan on ollut vertailua maiden kesken ja esim. Espanjassa paremmat sosiaalietuudet kuin Suomessa, joten ei se pelkästään siitäkään johdu.

Käyttäjä2513 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kela, sossu, lapsilisät, ym. almut pois, niin alkaa sitä yhteisöllisyyttä löytyä täältäkin.

Näistä sosiaalietuuksistahan on ollut vertailua maiden kesken ja esim. Espanjassa paremmat sosiaalietuudet kuin Suomessa, joten ei se pelkästään siitäkään johdu.

Itse asiassa näin ei ole. Tämä tieto on virheellisesti otettu komission raportista, missä Suomen osalta on laskettu vain se minimitoimeentulotuen rahamäärä (485e), eikä mitään muuta ole otettu huomioon. Suomessa kuitenkin sossu maksaa asunnon, sähkön, lääkkeet, lääkärikäynnit yms, joten todellisuudessa todella harvassa maassa on kokonaisuudessaan näin hyvät tuet kuin Suomessa. Jos sinulla on osoittaa tämä tieto vääräksi, toivoisin linkkiä myös lähteelle.

Ghosts kirjoitti:

Joo älä. Täällä oli joku aika sitten keskustelu missä joku ja aika monet kommentoijatkin veti herneen nenään että OMA LAPSI halusi tulla kylään lyhyellä varoitusajalla. Musta on aivan jäätävän kylmää että oma lapsikin koetaan taakkana ja kuormittavana jos se vaan soittaa että "hei! Tulen käymään".

Ylipäätään kun on kasvanut ulkomaalaisten vanhempien kanssa Suomessa joiden kulttuuri on juuri sellainen että perhe on kaikki eikä ketään ei jätetä yksin, niin suomalaisten keskellä kasvaminen samalla tuntuu välillä todella yksinäiseltä. Todella moni on todella itsekäs ja kun itse on todella rakastavainen ihminen niin kieltämättä on fiilis että olen ainoa ihminen maailmassa joka tekee läheisten ihmisen eteen mitä vain.

Mussa on myös suomalaisia puolia eikä kaikki suomalaiset tietenkään ole itsekkäitä minäminäminä-ihmisiä mutta aika moni kyllä kaipaisi täällä halin ja vähä enemmän välittämistä ja perhettä elämäänsä.

Täällä on myös kymmeniä kirjoituksia siitä, miten perheet lukitsevat ovia ja ovat hipihiljaa kotona, kun anoppi haluaa tulla kylään. Myös Italiassa mamma tulistuu, jos kaukana (eli ei naapurissa) asuva lapsi ilmestyy ilmoittamatta oven taakse juhlapyhänä eikä yksin asuva mamma ole mitenkään voinut siihen varautua.

Asun Keski-Euroopassa ja perhekeskeisyys vaikuttaa ratkaisevasti lasten ammatinvalintaan. Ei lähdetä minnekään kauemmaksi opiskelemaan vaan halutaan vaan joku duuni oman kylän läheltä että voidaan rakentaa se talo vanhempien tontille. Jossain kylissä puolet on sukua toisilleen. Puolisoksi ulkopuolelta valitaan sellainen, joka suostuu tulemaan sinne sisäänpäinlämpiävään kylään asumaan. Siinä on omat haasteensa, ettei käy niin, että se puolisolla on omassa kylässään sama perhekeskeisyys itsellä meneillään :D

Aika moni nuori perhe tukahtuisi äkkiä yhteisöllisyyteen eli siihen, että oma koti on anopinkin koti ja miehen sisarusten eli perhe ei ole vain minä, puoliso ja lapset. Kenellä tahansa suvusta on oikeus setviä muiden erimielisyyksiä, kuka tahansa saa päättää, syökö lapsi suklaata vai porkkanaa. Eteiseen voi ilmestyä uusi peili, koska appiukon mielestä se sopii siihen ja lapselle ostetaan tavaroita, joita äiti ei halua ostettavan. Perheen tulot ovat koko suvun tiedossa ja kun yksi saa palkankorotuksen, tietää suku heti, mihin rahat käytetään. Siihen yhteisöllisyyteen kuuluu sekin, että menet anopille syömään joka lauantai, vaikka haluaisit olla kotona.

Meillä on kyllä aika perhekeskeistä, toki menee välillä viikko pari etten näe ketään perheestä (yksin asun), mutta useimmiten taidan nähdä jotakin sisaruksista/vanhempia useammankin kerran viikossa, on lautapeli-iltoja sisarusten kanssa ja vanhempien luokse kokoontumisia (vanhemmat eronneet) jne.

Mutta tietysti omaakin aikaa on, että ei se nyt ihan överiksi tuokaan mene, en jaksaisi olla kaikkea vapaa-aikaani toisten ihmisten kanssa, nautin yksinäisyydestä, töissä olen tiivisti ihmisten kanssa tekemisissä, ei hetken rauhaa siellä ja pidän siitä toki, mutta on se myös väsyttävääkin.

Vierailija kirjoitti:

Kela, sossu, lapsilisät, ym. almut pois, niin alkaa sitä yhteisöllisyyttä löytyä täältäkin.

Hmmmm .... Espanjassa eläkeläisillä lääkkeet ilmaisia, jne. Ei ne sosiaalietuudet kaikissa etelänmaissa huonoja ole. Kyllä kaipaan välittämistä ja elämäniloa kylmyyden kovuuden ja järkyttävän negatiivisuuden sijaan.

Oikeastiko te haluatte asua vanhempienne ja isovanhempienne kanssa? Esimerkiksi Espanjassa on täysin normaalia, että mummo asuu samassa taloudessa aikuisten lastensa kanssa eikä mene palvelutaloon. Kotiäiti (siinä vaiheessa lapset jo lähteneet kodista, tosin yleensä naapurustoon) pystyy hyvin olemaan 24/7 vanhuksille apuna siinä sivussa kun hoitaa lapsenlapset. Hän tietää, että oma tytär tai miniä hoitaa häntä aikanaan.

Vierailija kirjoitti:

Miksi täällä tavoitteiden ja elämän pitää olla niin minä- ja egokeskeistä? Olen ihan ihastuksissani kun käyn välillä tuttavien luona etelässä, jossa perheet kokoontuvat yhteen ja toisista välitetään. Miksi täällä perhe-elämä nähdään vain raskaana ja hankalana, eikä nähdä kaikkea sitä rikkautta mitä siihen liittyy?

Olet vain tyypillinen "Kaikki on ulkomailla parempaa, kuin suomessa" tapaus.

Tätä normaalisti tavataan lähinnä lapsellisilla tapauksilla joille se todellisuus sieltä ulkomailta on täysin vieras mutta mielikuvat sitäkin vahvempia.

Meillä suku ja perhe on niin negatiivista ankeuttajaporukkaa, että en ehkä kaipaa ainakaan oman suvun kanssa sellaista. Toki tilanne voisi olla ihan eri, jos Suomessa tosiaan olisi sellainen kulttuuri. Ehkä minunkaan lapsuudenperheeni ei olisi niin ankea.

Vähän ohiksena... Mielestäni Suomeen kaivattaisiin enemmän sellaista välittämisen ja sen näyttämisen kulttuuria. Me sanomme miehen kanssa lapsellemme päivittäin: "rakastan sinua" "olet rakas" "olet söpö" jne. Lapsi oli todennut minun äidilleni, että "äiti ja iskä rakastaa mua". Äitini oli ihan tyrmistynyt, kun olemme ruvenneet viljelemään jotain jenkkihömpötyksiä. Lapsi kuulemma tietää sanomattakin, että hänestä välitetään.

Itse en ainakaan tiennyt vaan mietin sitä monesti lapsena. Ja toisekseen, meillä on lapsella sellainen nelivuotisuhma päällä, että iltapäivät on välillä aika räiskyviä. Kyllä minusta juuri sellaisen illan jälkeen on tärkeää sanoa lapselle, että tämä on rakas ja tärkeä.