Kaipaako kukaan muu Suomeen etelänmaalaista, lämmintä ja perhekeskeistä kulttuuria

Vierailija kirjoitti:

Meillä suku ja perhe on niin negatiivista ankeuttajaporukkaa, että en ehkä kaipaa ainakaan oman suvun kanssa sellaista. Toki tilanne voisi olla ihan eri, jos Suomessa tosiaan olisi sellainen kulttuuri. Ehkä minunkaan lapsuudenperheeni ei olisi niin ankea.

Vähän ohiksena... Mielestäni Suomeen kaivattaisiin enemmän sellaista välittämisen ja sen näyttämisen kulttuuria. Me sanomme miehen kanssa lapsellemme päivittäin: "rakastan sinua" "olet rakas" "olet söpö" jne. Lapsi oli todennut minun äidilleni, että "äiti ja iskä rakastaa mua". Äitini oli ihan tyrmistynyt, kun olemme ruvenneet viljelemään jotain jenkkihömpötyksiä. Lapsi kuulemma tietää sanomattakin, että hänestä välitetään.

Itse en ainakaan tiennyt vaan mietin sitä monesti lapsena. Ja toisekseen, meillä on lapsella sellainen nelivuotisuhma päällä, että iltapäivät on välillä aika räiskyviä. Kyllä minusta juuri sellaisen illan jälkeen on tärkeää sanoa lapselle, että tämä on rakas ja tärkeä.

Jos se rakkaudestaan lapselle kertominen on lapsen arkea, ei hän mene siitä muille puhumaan. Ei lapset kerro sitäkään, että söivät aamulla puuroa, jos syövät joka päivä. Mutta niistä muroista kerran viikossa voidaan jo kertoakin.

Vierailija kirjoitti:

Miksi täällä tavoitteiden ja elämän pitää olla niin minä- ja egokeskeistä? Olen ihan ihastuksissani kun käyn välillä tuttavien luona etelässä, jossa perheet kokoontuvat yhteen ja toisista välitetään. Miksi täällä perhe-elämä nähdään vain raskaana ja hankalana, eikä nähdä kaikkea sitä rikkautta mitä siihen liittyy?

Joo ja olen sitä mieltä että naisen tehtävä on pitää perhe tyytyväisenä,koti siistinä,tehdä ruokaa,pestä pyykkiä,hoitaa lapsia,seksiä pitää saada aina kun haluaa,poskihoitoa,persepanoa ja pitää turpansa kiinni asioista mitkä ei sille kuulu,miehen kuuluu olla perheenpää.

Mua on joskus tällä palstalla kummasteltu kun olen sanonut että lasken perheenjäsenikseni myös esim. miehen sisarukset ja isänsä "uuden" vaimon (ovat olleet yhdessä jo 30 v). Ei kuulemma ole normaalia, edes lapsuudenperhe ei monien mielestä kuulu perheeseen sen jälkeen kun on saanut lapsia. Tämä taas on minulle jonkinmoinen järkytys...

Ehkä olen sitten outo näin supisuomalaiseksi, mutta ainakin minulla on lämpimät suhteet näihin läheisiini <3

Voi kun oiskin ihanaa tuolainen etelämaalainen perhekeskeisyys. Täälläkin olis luettavissa niin paljon mehevämpiä anoppijuttuja. Täällä pohjanperillä ne tuppaa olemaan tysiä, tyyliin anopin sukat oli eriparia jne.

En kyllä. Olen muuttanut 1500 km päähän lapsuuden perheestäni. Onneksi se on mahdollista. Hermot menisi asua heidän lähellään ja pilaisivat minunkin lasten elämän.

Vierailija kirjoitti:

Itse en ainakaan tiennyt vaan mietin sitä monesti lapsena. Ja toisekseen, meillä on lapsella sellainen nelivuotisuhma päällä, että iltapäivät on välillä aika räiskyviä. Kyllä minusta juuri sellaisen illan jälkeen on tärkeää sanoa lapselle, että tämä on rakas ja tärkeä.

Tämä on yksi asia joka meillä on ihan tietoisesti opeteltu (!) kun lapsi oli pieni. En muista että vanhempani koskaan olisivat sanoneet rakastavansa minua, vaikka kyllä osoittivat sitä teoilla yms. Niinpä meillä sanotaan se lapselle joka päivä, ja myös mies sen sanoo.

Jos tarkemmin katsoo eteläeurooppalaista sukuidylliä, niin ei se niin idyllistäkä olekaan. Jonkun täytyy se suku/perheillallinen kokata ja jäljet siivota. Naisten hommaa. Lähekkäin tai samassa taloudessa asutaan usein taloudellisesta pakosta. Miniän on turha kuvitella että anoppia voisi mitenkään suitsia. Mutta lämmintä on, ja uskon että se selittää monta asiaa, ollaanhan täälläkin kesällä sosiaalisempia kuin talvella.

Mutta kyllä Suomessakin on sosiaalisuutta ja yhteisöllisyyttä, sehän on myös itsestä kiinni. Meillä on länsisuomalainen tuttavaperhe, joka järjestää usein illallisia, kokoontumisia, nyyttäreitä yms. isolle porukalle. Ja siihen päälle synttärit, nimipäivät ja kaikki muut kissanristiäiset. Mutta perheen vanhemmat ovatkin valinneet ammattinsa oikein tästä sosiaalisen elämän näkökulmasta. Ovat molemmat luokanopettajia.

Kaikkien ap:n kanssa samaa mieltä olevien kannattaisi joskus käydä Saksassa ja Espanjassa muutenkin kuin lomalla. Näkisi kuinka "hyvin" asiat siellä on.

Espanjassa kyllä ajatellaan, että siellä ollaan tosi perhekeskeisiä, mutta onkohan se niin? Esimerkki: Molemmat vanhemmat käyvät kaupungissa töissä ja matkoineen ovat poissa arkisin vähintään aamukuudesta iltayhdeksään. Lapset ovat isovanhemman, lastenhoitajan, au pairin tms. hoidossa koko pitkän päivän. Illalla sitten syödään yhdessä dinneri. Viikonloppuisin vanhemmat haluavat rentoutua golf- ja tenniskentillä. Lapset mukana, mutta koko päivän golfopen tai tennisopen huostassa kun vanhemmat pelaavat ja syövät lounasta ystäviensä kanssa. Onko tämä perhekeskeisempää kuin Suomessa?

Saksassa taas naisen asema on ihan eri sfääreissä suomalaisnaisen kanssa, eikä esimerkiksi vanhempainvapaat toimi samalla tavoin.

Miksi aina pitää mollata Suomea, jos ei olla Tallinnanlaivaa kauempana käyty?

En. Lapsuudenperheessäni tuetaan henkisesti paljon ja saan ihan milloin mennä vanhemmilleni (lapsien kanssa tai yksin). Mutta saamme myös olla niin paljon rauhassa kotonamme kuin haluamme. Perheeni ja sukuni ymmärtävät, että olemme mieheni kanssa enemmän erakkoluonteisia kuin kyläilijöitä.

Sitten on mieheni lapsuudenperhe (jotka ovat mieheni isän puolelta kotoisin eräästä Etelä-Euroopan maasta), joka ei millään ymmärrä introverttejä. Joka kyläilyllä on hirveä valitus kun emme ikinä käy ja kuinka meidän pitäisi käydä sillä ja sillä sukulaisella. Joka ikinen kerta samasta asiasta paasataan vähintään vartti, ja sitten taas ihmetellään kun meitä ei kiinnosta kyläillä.

Mitä varten kaikki kulttuurit haluttaisiin tasapäistää? Eikö se ole mahtava rikkaus, että maailmassa on erilaisia kulttuureita, ja jokainen voi halutessaan muuttaa sinne missä se tuntuu omimmalta? Miksi joka ikisen maan pitäisi olla vaan kopio toisestaan?

Ei kai se nyt ole niin paha asia, jos joku soppi maailmasta jätetään meille vähän jurommille ja yksityisyyttä kaipaavammillekin ihmisille. Olisitte vaan yhteisöllisiä keskenänne, ja antaisitte meidän olla omanlaisiamme. Antaa kaikkien kukkien kukkia.

Ei meitä voi oikein vielä nykytekniikalla ulkoavaruuteenkaan ampua. Katsotaan parin sadan vuoden päästä uudestaan.

Itse asiassa noin yleisesti perhekeskeisyys liittyy sellaisiin kulttuureihin, joissa omat "verkostot" ovat erityisen tärkeitä muutenkin. Asian toinen puoli on se, että näissä maissa (italia mainio esimerkki) julkiset instituutiot ovat heikkoja, kaikenlainen korruptio ja kaverien suosiminen (väärissä tilanteissa) arkipäivää. Tämä ei ole mitään stereotyypittelyä, vaan asiaa on tutkittukin. Pohjoismaisilla on korkea luottamus satunnaisiin henkilöihin ja julkisen vallan toimivuuteen, etelä-italialainen luottaa vain perheeseensä ja ystäviinsä (johon voi pahimmassa tapauksessa lukeutua mafia tms), muita saa kusettaa mennen tullen eikä heihin myöskään luoteta. Jossain Afrikassa tms jossa sosiaaliturvaa ei juurikaan ole, asia korostuu, koska verkostoja tarvitaan "vakuutukseksi".

Asun tällä haavaa Italiassa ja olen oleskellut Afrikassa paljonkin, ja tämä on varsin silmiinpistävää. Perheen odotukset ja vaatimukset ovat aivan eri tasolla, ja ihmiset kyllä valittavat niistä, vaikka samalla toki poimivat systeemin hyödyt. Usein esim afrikkalaiseen laajennettuun perheeseen mahtuu joku systeemiä hyväksikäyttävä lorvehtija tai epäluotettava tyyppi, joka rasittaa kaikkia, suomalaisen sosiaalipummin vastine siis. Esimerkiksi putkimiehen tilaaminen Italiassa on painajaista, koska jos ei löydy jollakin tapaa tuttua putkimiestä ja ulkomaalaisena on taatusti "verkkojen" ulkopuolella joutuu varmasti kusetetuksi.

Naisten rooli tällaisissa perinteisissä yhteiskunnissa on tietysti useimmiten rajoitetumpi. Ja tottakai näissäkin maissa on dysfunktionaalisia perheitä.

PItkät illalliset perheen kesken jne ovat todella kivoja, mutta asian toinen puoli on se, että ei Suomessakaan sellainen tuosta vain tapahdu, vaan jokainen sitä tekee sitten vuorollaan. Varsinkin pikkulapsiperheet ja huonokuntoiset vanhukset toivovat turvaverkkoja ja apuja mutta niitä pitäisi alkaa luomaan jo paljon ennen sitä akuuttia tarvetta. Ei se mene niin että kolmekymppikseksi ollaan täysin itsenäisiä ja piittaamattomia ja sitten yhtäkkiä tyhjästä ilmestyy se turvaverkko. Täällä italiassa näkee esim usein nuoria auttamassa mummoja ja vaareja kauppareissuilla ja mummot ovat luultavasti hoitaneet heitä kun ovat olleet lapsia. Tietysti yhden ihmisen on vaikea asiaa muuttaa, äkkiäkös sitten käy niin että itse auttaa kaikkia mutta vastinetta ei heru.

Vierailija kirjoitti:

Yhdentekevää mikä on Suomessa tai muilla. Kiinnostaa ainoastaan mikä on itsellä.

No tässä se oikein kiteytyy, se nykyisin vallitseva täkäläinen henki.

Ja "kaikki heti mulle tässä ja nyt" voisi siihen enää lisätä,niin sen kuva on sitten  jo täydellinen...

Näin viisikymppisenä en kyllä jaksaisi joka päivä saada ohjeita äidiltä ja anopilta, miten meidän pitäisi elää. En kestäisi päivääkään äitini kanssa saman katon alla, pari  tuntia vielä menee. Anoppi on kyllä mukava, mutta puhuu vain sairauksistaan, ei niistäkään jaksa kauaa kuunnella. Äiti ja anoppi eivät tule toimeen keskenään, kiitos äitini jyräävän luonteen, joten yhteiset sukupäivälliset on parempi jättää väliin.

En kaipaa. Omassa suvussani on paljon yhteisöllisyyttä, tavataan usein ja järjestetään päivällisiä ja juhlia, mutta osallistuminen ei ole pakollista eikä näitä ole joka viikonloppu. Oma rauha + sopivasti yhteisöllisyyttä sopii mulle paremmin kuin tuollainen jatkuvasti perheen ja suvun kanssa oleminen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi täällä tavoitteiden ja elämän pitää olla niin minä- ja egokeskeistä? Olen ihan ihastuksissani kun käyn välillä tuttavien luona etelässä, jossa perheet kokoontuvat yhteen ja toisista välitetään. Miksi täällä perhe-elämä nähdään vain raskaana ja hankalana, eikä nähdä kaikkea sitä rikkautta mitä siihen liittyy?

Olet vain tyypillinen "Kaikki on ulkomailla parempaa, kuin suomessa" tapaus.

Tätä normaalisti tavataan lähinnä lapsellisilla tapauksilla joille se todellisuus sieltä ulkomailta on täysin vieras mutta mielikuvat sitäkin vahvempia.

Niin, sinä nyt taidat olla niitä tyypillisiä suomi-on-maailman-paras-maa suomalaisia joka hölmönä uskoo kaikkea propagandaa mitä meidän lehdistö suoltaa. Mikäänhän ei missään nimessä voi olla parempaa ulkomailla koska Suomi on maailman onnellisin ja rehellisin maa. Kaikki voivat hyvin koska koulutus ja terveydenhuolto on ilmaista ja maailman parasta. Näinhän hesari on meille kertonut ja nehän eivät valehtelisi meille. Jos joku on erimieltä niin tervemenoa vaan sinne ulkomaille prkl.

On siinä sitten ihmettelemistä kun ulkomaan reissulla huomaa että kaikki on yhtä suurta valhetta.

Vierailija kirjoitti:

näissä maissa (italia mainio esimerkki) julkiset instituutiot ovat heikkoja, kaikenlainen korruptio ja kaverien suosiminen (väärissä tilanteissa) arkipäivää. Tämä ei ole mitään stereotyypittelyä, vaan asiaa on tutkittukin. Pohjoismaisilla on korkea luottamus satunnaisiin henkilöihin ja julkisen vallan toimivuuteen, etelä-italialainen luottaa vain perheeseensä ja ystäviinsä (johon voi pahimmassa tapauksessa lukeutua mafia tms)

Sinä katsot liikaa telkkaria ja jenkkileffoja.

Suomessa on tärkeintä riidellä perheen jäsenten kesken ja panna välit poikki. Siinä sitä suomalaista perhekulttuuria.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

näissä maissa (italia mainio esimerkki) julkiset instituutiot ovat heikkoja, kaikenlainen korruptio ja kaverien suosiminen (väärissä tilanteissa) arkipäivää. Tämä ei ole mitään stereotyypittelyä, vaan asiaa on tutkittukin. Pohjoismaisilla on korkea luottamus satunnaisiin henkilöihin ja julkisen vallan toimivuuteen, etelä-italialainen luottaa vain perheeseensä ja ystäviinsä (johon voi pahimmassa tapauksessa lukeutua mafia tms)

Sinä katsot liikaa telkkaria ja jenkkileffoja.

En suinkaan vaan luen yhteiskuntatieteellista kirjallisuutta. Mafian mainitsin esimerkkina siksi, etta sen vahvuus Etela-Italiassa varsinkinperustuu juuri tuohon epavirallisten verkostojen tarkeyteen ja historiallisesti keskusvallan heikkouteen, toki tietenkaan kaikki eivat mafian kanssa ole tekemisissa italiassakaan. Mutta esim poliitikkojen mafiayhteyksiin liittyvia skandaaleja taalla on kylla ollut "aika" paljon...

Vierailija kirjoitti:

Suomessa oli kovin ihanaa mutta sitten tapahtui jotain.. Mutta mitä? Meillä ainakin oli ihania perhejuhlia ja suku oli perheen lisäksi tärkeä mutta sitten.. Ei mtn..

Täällä ihannoidaan vanhempien halveksimista. Nokkava ja pikkuvanha pentu on ollut ylpeilynaihe, nykyään vanhemmat ylpeilevät sillä, kenen teini paiskoo eniten ovia ja käyttäytyy alentuvasti vanhempiaan kohtaan. Kun ei se muuten ole edes normaali, jos ei haistattele ja vikuroi. Perheen mies on se, joka ajetaan sohvalle kun lapset ja äiti nukkuvat perhepedissä. Aluksi se on yleensä se alkuperäinen isä, mutta vaihtuu usein isäpuoleksi. Äiti on se, joka hössöttää ja hyysää ja uhriutuu joka käänteessä. Leikkii "leijonaemoa", edes tietämättä minkälainen on naarasleijona äitinä. Äiti on juuri se, joka av-palstalla tappelee toisten äitien kanssa, koska vain hän tietää kaiken lapsista, koska hänellä on lapsi. Anoppi on kauhistus, joka ei saa auttaa eikä varsinkaan arvostella missään asiassa. Mutta jollei se homma sujukaan, paikalle tulee lastensuojeluviranomainen.

Etelä-Eurooppalaisessa kulttuurissa vanhempia kunnioitetaan. Äiti on kotona matroona, mutta isällä on silti runsaasti valtaa, eikä hän nuku sohvalla koiran kanssa.  Lapset ovat rakastettuja, mutta heitä ojennetaan huonosta käytöksestä ja ojennus on yleensä aika tuntuva. Hyvin käyttäytyvä lapsi on perheensä ylpeydenaihe. Perheet ottavat vastaan anoppien ja muiden lähisukulaisten neuvoja, jolloin ei tarvitse vaivata viranomaisia. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi täällä tavoitteiden ja elämän pitää olla niin minä- ja egokeskeistä? Olen ihan ihastuksissani kun käyn välillä tuttavien luona etelässä, jossa perheet kokoontuvat yhteen ja toisista välitetään. Miksi täällä perhe-elämä nähdään vain raskaana ja hankalana, eikä nähdä kaikkea sitä rikkautta mitä siihen liittyy?

En kaipaa, kun en ole siihen tottunut, eikä sen opettelu enää luonnistuisi.