Lue keskustelun säännöt.
Elämässäni on sellainen henkinen kasvun vaihe, etten tiedä kuinka pystyn käsittelemään tätä kaikkea. Elämä on ollut liian raskasta minunlaisele herkälle ihmiselle.
23.04.2017 |
Elämä tuntuu tällä hetkellä liian raskaalta.
Olen vihainen mutta en tiedä edes kelle vai itselleni. En ymmärrä miksi yhden ihmisen on täytynyt kestää näitä kaikkia asioita, joita olen kestänyt enkä tiedä ulospääsyä tai millä tavalla voisin auttaa itseäni. Mielestäni en ole ansainnut tätä taakkaa mitä kannan.
Nyt on ollut viime aikoina tunne, että minun on täytyy kirjoittaa ja avata elämääni jonnekin.
Olen ollut aina kiltti ja herkkä ihminen. Väliin mahtuu kyllä pitkä kausi kun piilotin sen herkkyyden viinaan ja vedin elämäni niin sanotusti risaiseksi.
Tarkotus se ei ollut mutta silloinkin voin niin huonosti etten tiennyt mitä teen ja moni tekijä sai minut tähän pisteeseen.
En ole kuitenkaan koskaan satuttanut ketään ja olen aina ollut vähän hiljaisempi tyttö ja sydän ollut aina mukana kaikesta huolimatta.
Tahdon kertoa elämästäni tarkemmin.
Jo lapsuusaikani kärsin epävakaasta elämästä. Vanhempani kokivat kovia, oli mielenterveysongelmia ja alkoholismia.
Näin ollen me lapset jäimme jotenkin henkisesti etäiseksi heistä. Suurin osa muistoista on niitä kun he olivat humalassa.
Olivat kyllä eronneet mutta kun olimme äidillä, niin hän käytti paljon alkoholia, toi humalassa eri miehiä kotiimme (usein "nukuin" vieressä kun harrastivat seksiä) ja kännissä oli muutenkin sellainen piru, että jokainen ihminen oli vääränlainen, häntä oli mielestään kohdeltu kaltoin ja haastoi riitaa kaikkien kanssa.
Se vaikutti meihin lapsiinkin. Oli niin aggressiivinen ja todella arvaamaton sekä pelottava humalassa.
Ei ollut väkivaltainen (joskus kyllä puri lapsuudessa ja muistan ne hetket kun eilisen) Todella alistava ja väheksyvä ihminen humalassa.
Isän luona ollessamme hän teki ruuan ja lähti baariin. Tuli takaisin syömään ja laittoi taas ruuan ja lähti baariin. Aina kun ei ollut baarissa niin kalja oli kuitenkin kädessä.
Aina joi mutta onneksi ei ollut humalassa mitenkään inhottava.
Ei kuitenkaan koskaan aidosti läsnä enkä osannut pitää isänä kun tuntui niin etäiseltä henkilöltä.
Nykyään loukkaantuu kun kuulee äidiltäni asioitani joita en voi hänelle kertoa koska en tunne häntä tarpeeksi hyvin enkä tiedä hänen suhtautumistaan.
Kerron vain ne hyvät jutut koska olen huomannut ettei kestä negatiivisia asoita ja pettyy helposti.
Joka tapauksessa olen molempiin hyvissä väleissä ja olen vielä parikymppisenäkin jatkuvasti heistä huolissani eikä meno ole muuttunut juuri mihinkään.
Meillä oli hyvänä tukena ja esimerkkinä isovanhemmat mutta hekin muuttivat kauas pois kun olimme lapsia ja lopulta etäännyimme heistä lähes kokonaan.
No tästä alkoi se todellinen yksin pärjääminen ja elämä on ollut enemmän ja vähemmän kurjaa sen jälkeen.
Minulla oli hyvin kavereita lapsena ja kun menin uuteen kouluun niin koin pientä kiusaamista. Tämä ei kuitenkaan koskaan elämääni häirinnyt.
Kuvittelin ansaitsevani sen koska olin kuitenkin lihava ja pidin itsekin itseäni epänormaalina. Söin lohduksi ja varastin rahaa karkkeihin yms.
Ylä-asteelle päästyä tuli kuvioon syömishäiriö, ryyppääminen ja tupakointi.
Aika kliseistä tietenkin kun perheessä oli ongelmia. Äiti painoi töitä uupumukseen saakka ja ryyppäsi isäpuolen kanssa kaiken vapaa-aikansa, sisko oli vakavasti sairas ja me loput kolme lasta yritettiin pitää perheessä ilo yllä ja olimme sopeutuneet koko tilanteeseen.
Kyllä isäpuolikin tsemppasi ja oli hyvä meille selvinpäin.
Kuitenkin aloimme hajoamaan perheenä, etäännyimme ja asiat vain pahentui.
Teksti jatkuu....
Kommentit (27)
Miksi ap nostat koko ajan tätä aloitustasi. Jos ei ihmisillä ole enempää sanottavaa niin ei ole, ei tämän tarvitse koko ajan olla etusivulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi ap nostat koko ajan tätä aloitustasi. Jos ei ihmisillä ole enempää sanottavaa niin ei ole, ei tämän tarvitse koko ajan olla etusivulla.
Mistäs sinä sen tiedät?
Potilaan ja terapeutin välinen "kemia" on tutkitusti tärkein terapian onnistumiseen vaikuttava seikka, jopa terapiasuuntausta tärkeämpi. Älä siis ota ensimmäistä terapeuttia jonka tapaat, vaan tutustu ainakin kolmeen ennenkuin teet päätöksen, jos pystyt mitenkään maksamaan tutustumiskäyntejä itse. Lähetin itse sähköpostia yli kymmenelle, juttelin osan kanssa puhelimessa ja tapasin tutustumiskäynnillä neljä. Yksi heistä oli täysin sopimaton terapeutiksini, epävarma ja arka. Toinen tuntui röyhkeältä ja ylimieliseltä ja antoi jo ensitapaamisella määräyksiä miten minun tulisi elämäni elää ja kolmas oli ihan ok, ei herättänyt positiivisia tai negatiivisia mielikuvia. Neljäs ja se kenet lopulta valitsin, oli jo ensi hetkestä alkaen lämmin ja hyväksyvä, sellainen johon tunsin voivani luottaa ja terapian edetessä sain keskusteluistamme irti tuhat kertaa enemmän kuin mistään aikaisemmista jutteluista lääkärien, psykiatristen sairaanhoitajien tai psykologien kanssa.
Ap:n kokemukset kuulostivat monin paikoin tutuilta, mutta paljon vähemmällä olen silti päässyt.
Minäkin olen aina ollut se hiljainen kiltti tyttö, joka ei koskaan ole satuttanut ketään. Hyvä että olen uskaltanut olla olemassa.
Välillä tulee rohkeuden hetkiä, jolloin uskallan olla minä ja tavoitella omia unelmiani.
Lapsuusaika oli minullakin epävakaata. Äidilläni on persoonallisuushäriö, ja se tekee hänestä hyvin raskaan ja vaikean ihmisen. Myös isäni kärsi mielenterveysongelmista, ja niitä hoidettiin välillä mielisairaalassa. Joskus oli suljetulla osastollakin. Sitten kun päsi pahimmista yli lääkitsi murheitaan viinalla. Juovuksissa ollessaan oli hyväntuulinen ja osoitti kiinnostusta lasten asioita kohtaan. Ilmeisesti ei kovin pahasti kännännyt sillä en muista että olisi ollut mitenkään pelottava silloin. Ainoa ero normaaliin oli se että oli iloisempi. Hän kuoli kun olin 12 v, joten en hirveän hyvin muista isääni enää.
Äiti oli vaikeampi tapaus, sillä hän ei hakenut eikä saanut hoitoa. Hänessä ei ollut eikä ole mitään vikaa. Vika on aina muissa ihmisissä. Siinä että mies ja lapset eivät osaa olla oikealla tavalla, sukulaiset ovat tyhmiä ja kohtelevat häntä huonosti. Työkaverit ja naapurit ovat ilkeitä ja jos käyvät kylässä niin senkin tekevät vain että pääsisivät arvostelemaan kotia.
Hän oli jatkuvasti riidoissa jonkun kanssa. Katkoi välejä sukulaisiin, ystäviin, tuttaviin ja saattoi joskus armollisesti hyväksyä jonkun takaisin jos tämä osasi riittävästi pyydellä anteeksi.
Kavereitanikin hän on haukkunut ja arvostellut pahasti. Kukaan ei koskaan ollut riittävän hyvä. Jokaisessa oli jotain pahaa vikaa.
Äitini eristi minut käytöksellään hyvin tehokkaasti lähes kaikista sosiaalisista suhteista. Isän suvusta hän onnistui vieraannuttamaan minut täysin kertomalla mm. kuinka nämä ovat vaarallisia väkivaltaisia rikollisia.
Kaiken tämän hän teki täysin selvinpäin. Hän on raivoraitis, paino sanalla raivo. Ei hyväksy alkoholia lainkaan ja saa raivokohtauksia jos näkee jonkun käyttävän alkoholia.
Kilttinä ja arkana lapsena oli otollinen kohde kiusaajille ja tilanne meni niin pahaksi että yläasteen lopulla yritin tappaa itseni. En onnistunut vaan jouduin sairaalaan useaksi viikoksi. Se hyvä siinä oli että sairaalajakson jälkeen pääsin lastenpsykiatrian asiakkaaksi ja pitkään kävin terapiassa.
Kaikestä lyttäämisestä ja vähättelystä huolimata menin lukioon ja sain hankittua ammattitutkinnonkin. Näihin sain paljon tukea ja apua opettajiltani. Iso kiitos heille.
Ei se helppoa ollut. Piti ottaa etäisyyttä kovasti ja lähdinkin useaksi vuodeksi opiskelemaan ja matkustelemaan Eurooppaan minibudjetilla.
Arka hiljainen olen vieläkin, mutta onnistunut kuitenkin löytämään oman elämäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Usein taitaa olla niin, että haasteiden läpi kasvavalle ihmiselle jää mukaan herkkyys, varuillaolo ja puolustautuminen. Ihana lukea kannustavia kirjoituksia ja se, miten ihminen haluaa ja uskaltaa katsoa itseään ja voimistua. Kaikesta vastoinkäymisestä ja alakulosta huolimatta. Syyllisyys, häpeä ja pelko huonommuudesta ovat kurjia kavereita. Elämä tässä näyttää puoliaan. Välillä tuntuu aika kovalta.
Halauksia & Tsemppiä meille kaikille <3
^