Lue keskustelun säännöt.
Kun on vanhempien ainut lapsi, miten selviää kun vanhemmat ikääntyvät ja kuolevat
20.04.2017 |
Minua jo ehkä hieman stressaa tämä. Olen vanhempieni ainut lapsi, ja kaiken lisäksi vanhempani ovat vielä eronneet. Miten ihmeessä pystyn aikanaan huolehtimaan molemmista?? Millä ajalla ja rahalla :( Tarkoitan nyt, että haluan ihan itse olla heille avuksi, mutta miten se käytännössä onnistuu, kun käy itse kokopäiväisesti töissä? Ja miten ihmeessä joskus kykenen yksin järjestämään molempien hautajaiset? Hyi hitto että kylmää ajatuskin.
Kommentit (35)
Mun vahemmat on kuolleet. Äiti alle kuuskymppisenä ja isä vähän yli. Molemmilla parina viimeisenä vuotena sairaus, jonka takia eivät pärjänneet ilman apua. Mutta isä auttoi äitiä ja minä isää. Mulle raskainta ei ollut se itse auttaminen, koska asuttiin lähekkäin ja työajoissa oli joustoa, vaan se menettäminen ja tyhjyys, joka jäi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä pelkään samaa. Tosin vanhempani ovat edelleen yhdessä, olleet 50 vuotta. Pelottaa aivan hirveästi, koska ajattelen, että miten toinen eloonjäänyt vanhempi selviää kun jää yksin... huollettavanani olisi oma suru plus toisen vanhemmankin kannattelu.
Tai ylipäätänsä se huolettaa, että kun omaan elämään kuuluu tällä hetkellä mies ja varmasti lapset, talot, ruuhkavuodet osuvat 10vuoden sisään. Jos samaan aikaan toinen tai jopa molemmat vanhempani sairastuvat, tarvitsevat apua ja hoivaa tai kuolevat. En tiedä miten pystyisin jaksamaan.
N25, vanhemmat 70vOlen kyllä perusluonteeltani positiivinen, ja uskon että lopulta selviän mistä vaan. Mutta silti pelottaa, koska se tulee aikanaan olemaan todella raskasta. Haluan auttaa, ja tulen tuntemaan huonoa omaatuntoa kun en jos/kun en pysty auttamaan tarpeeksi paljon tai usein. Toivottavasti kumpikaan ei joudu mihinkään laitokseen, se olisi aivan kamalaa. Olisi pakko käydä tyyliin joka päivä varmistamassa että saa ruokaa ja hyvää hoitoa.
t.ap
Äitini oli 2 vkoa laitoksessa, kävin siellä 1-2 x pv. Joku ei ole päivääkään laitoksessa.
Minulla toinen vanhemmista kuoli äkillisesti sairaskohtaukseen, toinen sai syövän mutta säilyi hyväkuntoisena suurimman osan sairaudesta. Kuukauden ehti olla laitoshoidossa ennen kuolemaansa, sanoisin että se ja edeltävät 2 kk oli rankkaa kun kunto alkoi huonontua, sitä ennen jatkui aika lailla kuten ennenkin (tietysti sitä oli huolissaan, mutta noin arkipäivän toimissa ei juurikaan näkynyt). Eli kaikilla ei tosiaan välttämättä ole edessä mitään vuosien mittaisia dementikkojen huoltamista.
Mä luulin, että otsikolla tarkoitettiin, miten itse selviää, kun vanhemmat ei huolehdi aikuisesta lapsestaan.
Vierailija kirjoitti:
Täällä pelkään samaa. Tosin vanhempani ovat edelleen yhdessä, olleet 50 vuotta. Pelottaa aivan hirveästi, koska ajattelen, että miten toinen eloonjäänyt vanhempi selviää kun jää yksin... huollettavanani olisi oma suru plus toisen vanhemmankin kannattelu.
Tai ylipäätänsä se huolettaa, että kun omaan elämään kuuluu tällä hetkellä mies ja varmasti lapset, talot, ruuhkavuodet osuvat 10vuoden sisään. Jos samaan aikaan toinen tai jopa molemmat vanhempani sairastuvat, tarvitsevat apua ja hoivaa tai kuolevat. En tiedä miten pystyisin jaksamaan.
N25, vanhemmat 70v
Tuo ruuhkavuodet yhdistettynä vanhempien hoitamiseen on rankkaa. Meillä sekä anoppi että oma äitini (ei niin vanha, mutta ei omista ajokorttia, ei halua muuttaa, eikä suostu käyttämään taksia) tarvitsee runsaasti apua. Sekä mieheni että minun isät ovat jo kuolleet. Meillä itsellä on kolme pientä lasta. Olen erittäin kateellinen niille ystävillemme, jotka saavat isovanhemmilta apua arjen pyörittämisessä. Meillä kun tilanne on aivan päinvastainen. Toivon sydämestäni, että kun itse vanhenen pystyn olemaan apuna lapsilleni. Kirjoitin itselleni ja lapsilleni kirjeen, jonka säilöin. Kirjeessä pyydän lapsiltani, että he vanhetessani pakottavat minut muuttamaan helpompaan asumustoon ja ostamaan itselleni apua.
Vierailija kirjoitti:
Mä luulin, että otsikolla tarkoitettiin, miten itse selviää, kun vanhemmat ei huolehdi aikuisesta lapsestaan.
Kaiken tämän panikoinnin ja huolehtimisen keskellä, repesin tälle kommentille :D Kiitos.
t.ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kieltämättä ahdistavaa. Varsinkin jos ei ole muuta läheistä sukua jolta voisi saada apua.
Itse taistelut vanhempien kanssa näistä asioista vuosia. Mitä tehdä, kun eivät apua halua ja kohta kärrätään pakosti palvelutaloon. Rahaa ei ole eikä jää edes hautajaisiin.
Otin nyt sen kannan että en enää stressaa, kun kaikkeni yrittänyt heidän elämänlaadun parantamiseksi. Tässä menee muuten omakin terveys. Ap
olet vielä nuori älä ota stressiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yleisillä mittareilla 60v tai 65v ei kyllä ole vielä erityisen vanha. Moni vielä työelämässäkin, matkustelee ja viettää itsenäistä elämää. Pahin aika lienee vanhuuden puolesta keskimäärin 70 ikävuoden jälkeen, ellei sairastu ennen sitä.
Moni vanha ihminen on ihan älyttömän jääräpäinen asumisensa suhteen, eivät suostu esim. muuttamaan pois omakotitalosta vaikka eivät enää kykene hoitamaan sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
rankkaahan se on. mutta tottakai selviät, jos sulla vaan itsellä on muitakin läheisiä ihmisiä, oma perhe, ystäviä, harrasteita jne... niin jää mielekästä tekemistä tänne ja rakkaita, joiden kanssa jakaa elämää siitä eteenpäin.
Itselleni vanhempien hoito oli/on rankkaa juuri siksi että minulla olisi perhe, ystäviä ja harrastuksia, mutta näille ei ole aikaa kun pitää rampata monta kertaa viikossa parinsadan km päässä laittamassa isälle ruokaa, siivoamassa ja kuljettamassa lääkäriin/parturiin yms.
t.3
Miksi sinun pitäisi kaikki tehdä? Mieheni on ainoa lapsi ja hänen leskiäitinsä on yli 90 v ja asuu yksin omakotitalossa. Saa eläkettä n 900e/kk. toki joskus jotain teemme siellä, mutta hän elää omillaan ja maksaa lumityöt, ruohonleikkuut,ateriapalvelusta ruoka, jalkahoitajan ja kotisairaanhoito käy kerran päivässä katsomassa, koska vanhus on hyvin sairaloinen.
Veteraanijärjestöltä saa edullisen siivoojan ja yksi nuorempi ystävänsä käy hänen kanssaan saunassa.
Lääkkeet tule valmiiksi annosteltuna ja kaupassa käy jonkun ystävän kyydissä tai taksilla.
Itseasiassa hän ei tarvitsisi meitä mihinkään, mutta tokia välillä käydään ja tehdään jotain mahd.
Hän itse aina ihmettelee ihmisten vikinää turhista.
Sairastaa muiden tautien lisäksi Alzheimerin tautia, mutta hyvällä lääkitykseelä on onneksi pysynyt toimintakuntoisena.
Asumme myöskin lähes 200km:n päässä.
En kirjoita mitenkään kehuakseni, vaan lohduksi, että kyllä asiat usein järjestyvät.
Vierailija kirjoitti:
Yleisillä mittareilla 60v tai 65v ei kyllä ole vielä erityisen vanha. Moni vielä työelämässäkin, matkustelee ja viettää itsenäistä elämää. Pahin aika lienee vanhuuden puolesta keskimäärin 70 ikävuoden jälkeen, ellei sairastu ennen sitä.
Moni vanha ihminen on ihan älyttömän jääräpäinen asumisensa suhteen, eivät suostu esim. muuttamaan pois omakotitalosta vaikka eivät enää kykene hoitamaan sitä.
Niinpä. Vaikka tietysti on ymmärrettävää että koti on rakas jne. Isoätini aikoinaan asui ns. keskellä metsää ja oli yksin ja ihan muiden avun varassa, mutta vastusti vanhainkotiin menoa viimeiseen saakka. Lopulta sinne suostui kun terveys jossain vaiheessa meni huonommaksi, ihan väliaikaisesti vaan mutta tykästyikin kun oli seuraa ja sai tarvittaessa apua. Oli kyllä skarppi ja rehellinen muori, sanoi nimittäin ihan avoimesti että olisi pitänyt suostua muuttoon jo aiemmin, eikä itsepäisesti kituutella kotona. Toivottavasti muistan tämän jos itse olen joskus samassa tilanteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ei ne sisarukst siihen paljoa vaikuta...ihan yhtä olemattomia, paitsi että tulivat hautajaisiin rutisemaan järjestelyistä.
Äidin mies onneksi kantoi suurimman vastuun äidin hoidosta. Isä taas ehti homehtua hoitokodissa 10v ennenkuin pääsi pois. Ei siinä oikein voi omaa elämäänsä laittaa tauolle ikävuosiksi 30-40, mullakin oli siinä välissä pieni lapsi hoidettavana.
Hautajaiset on se helpoin nakki ja isän sisko oli järjestelyissä mukana.
Mutta milläs ajattelit tyhjätä heidän asunnot? :D
Olen miettinyt vähän samaa, vaikka ikää on vasta 25 vuotta. Olen ainoa lapsi ja sukumme on hyvin pieni. Isäni kuoli kaksi vuotta sitten, eikä tämän suku ole sittemmin halunnut pitää minuun yhteyttä. Äitini kanssa olemme todella läheisiä ja autan nyt jo pienissä arjen asioissa. Äitini suvusta pidän yhteyttä n. kolmeen sukulaiseen, jotka ovat äitini ikäluokkaa. Mietin välillä, että jos en olisi hyvää pataa mieheni isomman suvun kanssa niin aika yksinäistä tulisi olemaan 'sukurintamalla' myöhemmin. Lapsia ei vielä meillä ole emmekä vielä ole varmoja haluammekokaan. Mutta jos emme lapsia hanki niin kuinkahan sitä jaksaa/selviää kun koko suku 'sammuu pois'. :/
Järjestelyjä en pelkää, hyvin sain isänkin hautajaiset järjestettyä 23 vuotiaana, kun karsin kaiken 'ylimääräisen' ja keskityin olennaiseen ja surutyöhön. Uskon pärjääväni äitinikin mahdollisessa hoitamisessa, sillä hän asuu lähellä ja minulla on miehen ja ystävien tuoma tukiverkko. Mutta vanhemman kuoleman tuoma menetys ja yksinäisyys, se mietityttää jo nyt. 😨
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en pelkäisi sitä laitoshoitoa. Enemmän pelkäisin sitä, ettei pääse laitokseen, vaikka ei todellisuudessa pärjää kotona. Joku kotihoito käy kolme kertaa päivässä 15min kerrallaan, se on ihan heitteillejättö kun puhutaan dementoituneesta vanhuksesta joka saattaa levittää ulosteitaan ympäri asuntoa.