Nuori nainen, miksi olet masentunut?

Olen masentunut, koska vanhemmat miehet eivät ole yhtä kiinnostuneita minusta kuin kavereistani. :( Minäkin haluaisin silittää hopeakettua.

Olen työpaikassa, jossa on oikea narsisti esimiehenä. Jostain syystä olen ainoa, joka uskaltaa nostaa asioita keskusteluun ja vastustaa häntä. Muut matelevat ja moni yrittää liittoutua hänen puolelleen saadakseen etuja, moni muu yrittää vaan olla hiljaa ja olla näkymättömiä. Ne liittolaiset palkitaan, ulkopuoliset savustetaan ulos. Olen masentunut ja on unihäiriöitä, mutta olen pitänyt pintani ja yritän noudattaa omaatuntoani. En enää oikeastaan tiedä miksi. Tekee usein mieli luovuttaa. Välillä oli hyvä ilmapiiri, kun ko pomo oli pari vuotta muualla, mutta sitten hän tuli takaisin ja kaikki palasi ennalleen huonoksi ja jopa pahemmin kuin ennen.

En ole enää masentunut, siitä voi oikeasti parantua. Parantuminen oli vaan niin pitkä prosessi ja monen tekijän summa, että on vaikea edes sanoa, milloin se tarkalleen tapahtui, tai edes rajata, että millä aikavälillä. Olen huomannut, että olen varmaan kaksi vuotta osannut jo nauttia asioista, iloita elämästä, tuntea vaikka mitä voimakkaita positiivisia tunteita, iloa, nautintoa, kiitollisuutta, riemua, vaikka mitä ja vaikka kuinka suuresti! Se on ihmeellistä.

Tietysti minuun on iskostunut aika vahvasti ne tietyt ajatusmallit, joissa olen epävarma itsestäni, suoritan ylitunnollisesti perfektionistina kaiken, mietin liikaa, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat, en osaa aina arvostaa itseäni, koen liian herkästi häpeää ja syyllisyyttä. Ahdistun helposti. Koen yhtäkkiä oloni tosi turvattomaksi tai saatan pelätä jotain ihan tyhmiä pieniä asioita ihan käsittämättömän paljon.

Olen aina ollut työkykyinen ja paiskinut hulluna opintoja ja töitä, ihan piippuun itseni silloinkin, kun olin aika nuori ja toinen vanhempani kuoli ja toinen romahti siitä psyykkisesti. Jouduin kannattelemaan toista kaikin puolin ja surra itse. Kuolleen vanhemman suku hylkäsi meidät ihan täysin. Sitä ennen olin ollut jo lapsena helposti syrjään vetäytyvä, koska olin koulukiusattu. Kun kerroin vanhemmilleni, he sanoivat että muut vain kadehtivat sitä että olen nätti ja suloinen, että puolustaudu. Opettajat sanoivat, että itse vetäydyn. Olen aina ollut tosi tunneherkkä, sellainen liiallinen herkkis ja aikamoinen vässykkä, joten olin helppo kohde. Taas syyttelen tässä itseäni, kuten huomaatte. Mutta olen kuulkaa selvinnyt! Siinä eivät yksin aivokemialliset pillerit tai kolmen vuoden terapia auttaneet. Siinä auttoi se, että asiat kuitenkin järjestyivät jotenkin. Me selvisimme jäljelle jääneen vanhempani kanssa. Valmistuin, sain töitä, tapasin maailman kilteimmän miehen ja olen onnistunut ylläpitämään hyvää parisuhdetta hänen kanssaan. Olen oppinut hyväksymään itseni tällaisena herkkänä ja helposti ahdistuvana, vain sillä tavalla minä pääsin pois masennuksestani. Tietysti surukin piti surra ensin akuutista vaiheesta pois. Nyt voin purskahtaa itkuun pienimmästäkin asiasta, mutta ajattelen olevani silti hyvä, tärkeä ja rakastettava ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Raiskatuksi tuleminen nuorena, koulukiusaaminen, mielenterveysongelmaisen äidin kanssa eläminen, autisti isä, hullu sisko. Narsistinen poikaystävä. Myöhemmin meni ihan ok, mutta sitten minut raiskattiin väkivaltaisesti uudestaan ja myös siskoni. Sen jälkeen siirryin käyttämään alkoholin sijaan huumeita ja pääsin niistä eroon, mutta vihaan itseäni niin syvästi ja tunnen olevani liian huono elämään sellaista elämää josta olen lapsena haaveillut. Ei ole enää unelmia eikä toiveita, itsetuntoa ei ole ja missään en uskalla liikkua kun haukutaan rumaksi. Ei ole enää halua elää.

Nainen 23v.

Mahtavaa että pääsit eroon huumeista! Siinä syy luottaa itseesi ja todiste että olet pystyvä ja oikeutettu hyvään itsetuntoon! Olet vasta 23v. ehdit vielä vaikka mitä.

Yksinäisyys, eristäytyneisyys ja työttömyys nyt päälimmäisenä.

Ainoat ihmiskontaktit miehen lisäksi on kaupan kassat.

Mt-ongelmat (sos.tilanteiden pelko, vakava masennus, estynyt persoonallisuus, traumaperäinen stressihäiriö)

Raiskattu 2 kertaa

Luottotietojen menetys 18vuotiaana (juu omaa tyhmyyttä, mutta en haluaisi kärsiä niistä loppu elämäni). Luottotietojen vuoksi asun asunnossa, jossa en viihdy, koska en parempaakaan saanut. Pakko siis elää tässä ja se vetää mielen alakuloiseksi entisestään.

Mt-ongelmien vuoksi, en ole kykenevä opiskelemaan enkä työelämään (ja kyllä, olen oikeasti yrittänyt erittäin monta kertaa). Tämän vuoksi, kun ei ole kummosia tuloja, en myöskään pysty maksamaan velkojani että saisin luottotietoni joskus takaisin.

Koko peruskoulun ajan mua kiusattiin (tönimistä, kaikenlaista haukkumista). Olin hiljainen, rauhallinen, ujo. Sen vuoksi mua varmaan kiusattiin. 

Eiköhän tässä ole ihan tarpeeksi. Joka päivä on yhtä tuskaa. Nytkin niin itkettää kirjoittaa tätä. En halunnut tälläistä elämää :(

Vierailija kirjoitti:

Miksi te ette "tee" mitään tilanteen muuttamiseksi? Ei se riitä, että napsitaan lääkkeitä ja istutaan vollottamassa terapiassa. Pitää olla aktiivinen, lukea, liikkua, tehdä kotityöt, kirjoittaa, seurata uutisia, hakeutua opiskelemaan, töihin....pikkuhiljaa.

Täältä kuultaa semmoinen "no kun äiti ja isä ja poikaystävä" -selittely. Mennyt on mennyttä, miksi ihmeessä roikutta siinä? Voitte ihan itse päättää, että nyt loppui. Mutta ei. On helpompaa olla yksiön nurkassa ja odottaa ihmeitä.

Sitten kun olette kuolinvuoteella, voi hippasen kaduttaa, kun tuli se 40 vuotta elämästä istuttua nurkassa.

Mä teen kaikkea noita. Käyn töissä, teen väitöskirjaa, luen, liikun. Siis silloin kun jaksan. Toisinaan en jaksa nousta sängystä. Uutisia en enää juurikaan seuraa, niistä tulee vaan paha mieli ja paha olo fyysisesti. Uutisten perusteella maailma on aika paska paikka, mikä ei todellakaan luo uskoa tulevaisuuuteen.

Itseäni masentaa yksinäisyys. Minulla on ystäviä ja hyviäkin sellaisia, mutta en koe olevani kenellekkään tärkeä, ja minusta tuntuu, etten saa keneenkään oikein yhteyttä. Pelkään, että jään yksin ja minut unohdetaan, eikä kukaan auta.

Ja perfektionismi. En osaa arvioida omaa työtäni realistisesti ja jatkuvasti luulen tekeväni huonoa työtä ja olevani liian tyhmä tehtäviini. Tästä syystä kärsin jatkuvasta stressistä, joka sitten masentaa.

Vanheneminen stressaa. Pelkään, etten saa elää nuoruutta lainkaan. Pelkään, että missaan ne vuodet, kun olen fyysisesti vielä lähes huipulla. Pelkään, etten ikinä ole normaalipainoinen. Pelkään, että kehoni ei koskaan ole tarpeeksi kunnossa.

Selvittämättömät mt-ongelmat, maailman tila ahdistaa ja eksistentiaalinen kriisi. Ja elämäntilanne johon olen itseni ajanut, mutta en tiedä miten päästä pois.

Synnytyksen jälkeinen masennus. Olen aina menestynyt työelämässä hyvin ja ollut "suosittu" ihminen. Kun jäin kotiin vauvan kanssa tuntui että jäin kaikesta paitsi, kukaan kaveri ei ollut samassa tilanteessa ja jäin kaikista menoista pois, sosiaalinen elämä kuoli täysin. Mieheni tavallaan "vei" paikkani ja kaikki ystävät alkoi enemmän olla hänen kanssaan kun oltiin samassa duunissa. Itsesääli valtasi ja halusin päästä perhe-elämästä josta en nauttinut, pois. Hoidin tottakai lapseni mallikkaasti koska olen perfektionisti, mutta koko ajan tuntui  pahalta. Söin jonkun aikaan jotain masennuslääkkeitä jotka teki musta aivan hullun joten lopetin ne ja aloin parantumaan. Pitää vaan jaksaa tsempata koko ajan omaa mieltä ettei mene siihen mustaan kuiluun josta tuntuu ettei pääse pois. Ja tää saatanan itsesääli vituttaa vielä enemmän! Oikeasti kaikki on hyvin, terve, hyvä työ, ihania ja kauniita lapsia kaksi kappaletta ja aviomies joka on kiltti ja ihana. Mitäs vittua mä itken kun loppujenlopuksi pitäis olla kiitollinen kaikesta. Ja sekin vituttaa :D 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi te ette "tee" mitään tilanteen muuttamiseksi? Ei se riitä, että napsitaan lääkkeitä ja istutaan vollottamassa terapiassa. Pitää olla aktiivinen, lukea, liikkua, tehdä kotityöt, kirjoittaa, seurata uutisia, hakeutua opiskelemaan, töihin....pikkuhiljaa.

Täältä kuultaa semmoinen "no kun äiti ja isä ja poikaystävä" -selittely. Mennyt on mennyttä, miksi ihmeessä roikutta siinä? Voitte ihan itse päättää, että nyt loppui. Mutta ei. On helpompaa olla yksiön nurkassa ja odottaa ihmeitä.

Sitten kun olette kuolinvuoteella, voi hippasen kaduttaa, kun tuli se 40 vuotta elämästä istuttua nurkassa.

Mä teen kaikkea noita. Käyn töissä, teen väitöskirjaa, luen, liikun. Siis silloin kun jaksan. Toisinaan en jaksa nousta sängystä. Uutisia en enää juurikaan seuraa, niistä tulee vaan paha mieli ja paha olo fyysisesti. Uutisten perusteella maailma on aika paska paikka, mikä ei todellakaan luo uskoa tulevaisuuuteen.

Itseäni masentaa yksinäisyys. Minulla on ystäviä ja hyviäkin sellaisia, mutta en koe olevani kenellekkään tärkeä, ja minusta tuntuu, etten saa keneenkään oikein yhteyttä. Pelkään, että jään yksin ja minut unohdetaan, eikä kukaan auta.

Ja perfektionismi. En osaa arvioida omaa työtäni realistisesti ja jatkuvasti luulen tekeväni huonoa työtä ja olevani liian tyhmä tehtäviini. Tästä syystä kärsin jatkuvasta stressistä, joka sitten masentaa.

Vanheneminen stressaa. Pelkään, etten saa elää nuoruutta lainkaan. Pelkään, että missaan ne vuodet, kun olen fyysisesti vielä lähes huipulla. Pelkään, etten ikinä ole normaalipainoinen. Pelkään, että kehoni ei koskaan ole tarpeeksi kunnossa.

Oikeastaan voi vetää yhteen, että krooninen stressi on laukaissut masennuksen ja olen kärsinyt stressistä jo teini-iästä asti. Tosin raja on aika häilyvä, molemmat nimittäin aiheuttavat samoja oireita.

Mutta en ole koskaan oppinut käsittelemään stressiä, enkä edes tunnistamaan sitä. Olen vaan padonnut tunteet sisään ja painanut kaasua. Nyt kolmikymppisenä ei mieli vaan jaksa enää.

Minulla on harvinaissairaus ja se on krooninen. Fyysinen ja psyykkinen olo on mennyt kuin lehmänhäntä alemmas ja alemmas joka vuosi.

Vierailija kirjoitti:

Olen masentunut, koska vanhemmat miehet eivät ole yhtä kiinnostuneita minusta kuin kavereistani. :( Minäkin haluaisin silittää hopeakettua.

Sulta menee elämä ohi ton pakkomielteen kanssa. Sitä myöten naiset myös. Oletko edes missään koulussa kun tuolla omistautumisella märehdit muiden miesten asioita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua on koulukiusattu ja vanhempani ovat kohdelleet minua huonosti. Miksi kohdistat kysymyksesi juuri "nuoreen naiseen"?

Ei ne ulkoiset tekijät itsessään masennusta selitä. Minäkin olen ollut koulukiusattu,vanhempani ovat kohdelleet huonosti,olen ollut väkivaltaisessa parisuhteessa,tullut petetyksi,kokenut traumaattisia asioita,(lähi)suvussani on paljon mielisairauksia ja silti olen terve. Olen kokenut kerran masennuksen ja selvinnyt siitä,eikä se ole toistunut. Syynä tähän on ajattelumallien muutos. Uskon että vääristyneistä ajatusmalleista se masennus lähtee,ulkoiset puitteet eivät välttämättä siihen vaikuta. Kunpa kaikki saisivat loistavaa terapiaa ja kykenisivät rakentamaan terveemmän itsetunnon,kuvan itsestään ja käsityksen maailmasta.

Voisitko jakaa saamiasi ohjeita täällä?

Minä en ensinnäkään ole terapeutti ja toisekseen kyseessä on vuosien prosessi. En väitä että se olisi helppoa tai kaikille mahdollistakaan, siksi sanoinkin että toivon ett kaikki saisivat loistavaa terapiaa. Ja oivalluksia,sekä voimia muuttaa niitä vääristyneitä ajattelumalleja.

Suomessa kasvatetaan vielä valitettavan paljon lapsia henkisen väkivallan ym. väkivallan alla, johtuen sodan "varjosta"...

Ajatella kuinka hieno yhteiskunta meillä olisi jos väkivalta jäisi pois.

Niin. Hyvä kysymys. Ensin ajattelin etten tiedä siihen vastausta, sillä olen ollut kroonisesti masentunut jo 10-vuotiaasta lähtien. Välillä lievästi, välillä keskivaikeasti ja on siellä pari vaikean masennuksen kauttakin ollut. Toisen vanhemman alkoholismi, toisen tunnekylmyys. Äitini uskoi muiden sanat ennemmin kuin tyttäreensä, olen kokenut perheväkivaltaa äidin ja isomman sisaruksen suunnalta. Fyysinen vakava sairastuminen...Koulukiusaaminen, ulkopuolisuuden tunne ja yksinäisyys oli aika vahvana läsnä.  Työkyvyttömyys, häpeä ja harmitus siitä etten juuri muista lapsuudestani mitään. En tiedä olisiko siellä sitten mitään hyvää muisteltavaakaan. Monet traumaattiset kokemukset elämän varrella ovat johtaneet siihen, että vieläkin 24-vuotiaana olen masentunut. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla on sairaus joka on masennus. Ei sille mitään syytä sinällään ole.

Kovin moni tässä tuntuu luulevan että masennukselle pitäisi olla joku syy, ilmeisesti näillä ei ole omaa kokemusta asiasta.

Vielä useampi tuntuu kuvittelevan että masennuksesta parannutaan jollain asenteen muutoksella tms. On mullekkin moni sanonut että oletkos kokeillut joogaa. Näitä riittää. Oikeesti.

Vakava masennus johon on kokeiltu mm. ect ja kaiken maailman lääkkeet mutta joku jooga on ihmeparannus.

Mä en ymmärrä yhtään tätä ajattelutapaa, jonka mukaan masennus vain on sairaus, joka voi puhjeta samoin kuin joku endometrioosi. Että joillekin se tulee, joillekin ei, eikä voida tietää miksi. Masennus on lähtökohtaisesti nimenomaan reaktio siihen, mitä ihmiselle on tapahtunut, ja miten sen on kokenut ja mitä siitä ajattelee. Itselläni on ollut masennusdiagnoosi useamman kerran, olen myös kokenut sekä "tyypillisen" että "epätyypillisen" masennuksen. Ja niille on ollut syy (eikä parantuminen todellakaan ole ollut helppoa, sitä en tarkoita.) 

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys, eristäytyneisyys ja työttömyys nyt päälimmäisenä.

Ainoat ihmiskontaktit miehen lisäksi on kaupan kassat.

On se helppoa olla nainen, kun työttämänä ja syrjäytyneenäkin saa parisuhdekumppanin itselleen.

Työttömyys, rahattomuus, yksinäisyys ja koulutuspaikkojen leikkaukset.

Rakkain ystäväni kuoli äskettäin, ja ketään muuta minulla ei sitten olekaan. Olen ollut yksin ja yksinäinen yläasteelta asti, tuo ihminen oli minulle kaikki kaikessa. Sosiaaliset taitoni ovat todella heikot ja ihmisille jutteleminen ahdistaa niin että tärisen fyysisesti.

Yksinäisyys.

Koska välittäjäaineet eivät ole aivoissani ihan kunnossa