Lue keskustelun säännöt.
Isän kuolema
-
11.04.2017 |
Isäni kuoli viime kesänä ja edelleen ajattelen häntä päivittäin. Kiireisinä päivinä vähemmän ja yksin kun olen, paljon enemmän. En ole puhunut kellekään, sillä se yksinkertaisesti tuntuu pahalta enkä pysty. Tuntemattomien kysellessä, ovatko vanhempani eronneet tms. vastaan yleensä myöntävästi tai kiertelen aihetta mahdollisimman kauan. Vain lähimmät ystäväni tietävät isäni kuolleen, muut eivät vieläkään. Onko tämä normaalia? Tuntuu vaan niin pahalta ajatella saatika puhua koko asiasta, joten en puhu siitä. Ja pelkään olevani tässä tilanteessa aina, isän kuoleman varjostaessa jokaista liikettäni. En edes pysty käsittää hänen kuolleen, en todellakaan. Psykiatrit, koulukuraattorit ja ystävät eivät auta.
Kommentit (9)
Minun isäni kuoli kolme vuotta sitten, sairaalassa, mutta yllättäen. Luulin edeltävänä päivänä että hän pääsee kohta sieltä pois. Olin vieressä kun hän kuoli, pidin kädestä. Ajattelen häntä ihan joka päivä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On se normaalia, isä kuoli parikytvuotta sitten, veli kymmenkunta. Kokemuksesta sanon, että 5 vuotta menee syvemmän surun kanssa. Itsen en tuohon noin viiteen vuoteen pystynyt kummastakaan puhumaan esim. itkemättä. Nyt jo tietysti pystyy ja olen kertonut jo ystävillenikin jopa tuosta veljenikin itsemurhasta. Isä kuoli sairaskohtaukseen.
Tsempppiä!
Otan osaa ❤ voin vain kuvitella miltä tuntuu, uskon että minäkin reagoin samoin kuin aika koittaa. En osaa muuten auttaa mutta uskon että ajan kanssa helpottaa, ei siis katoa mihinkään mutta helpottaa. Tekstistäsi voi uumoilla että hän oli iso osa elämääsi ja on edelleen, joten anna tunteiden tulla se on rakkautta💕
(4) Mä olin siis 15 kun isä kuoli. Oli sunnuntai ja se sai sen kohtauksen ja torstaina oli kuollut. Viikko oli ollut 9. luokkaa. Se oli kauheaa. Parhaalle kaverille kerroin ja eka viikko "pakenin" kouluun, koska siellä kukaan paitsi tuo ystävä, ei tiennyt, oli helpompi olla. Ihmettelen jälkikäteen, että kukaan opettajista ei kysynyt mitään, olin kuin vahanukke eloton pulpetissa. No hiljaista kilttiä tyttöä ei kai kukaan muutenkaan näe?
Kotona oli kamalaa, kun tuli koko ajan ihmisiä esittämään surunvalittelujaan ja voivottelemaan meitä (oli nuorempiakin sisaruksia). Äiti rupesi aina uudestaan itkemään ihan kauheasti.
Näin jälkeenpäin ajattelen, että kamalaa oli myös se, että meiltä lapsilta ei yhtä ainutta kertaa kukaan kysynyt, että miten menee. Miten jaksat. Ei edes tädit ja sedät (yritän nyt olla parempi täti, parempi kummi ja kysyä tuotakin joskus aina).
Meidät jätettiin kauhean yksin. Suku ja ystävät vähän kuin pelkäsi meitä (onneksi ei se mun paras kaverini). Paljon kukaan ei tullut enää sitten hautajaisten jälkeen useisiin vuosiin kylään. Pikkuveli ei edes oikein tunne setiä ja tätejä, kun ei ole juuri tavannut niitä.
Näin isästä unta aina joskus, aikuisenakin vielä. Se tuli sanomaan mulle, että sillä on ihan hyvä olla ja ei ole hätää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isien tuoksu jää meihin. Oma isä kuoli kolmekymmentä vuotta sitten. Nyt kun veli kuoli, se suru tuli taas siihen viereen väkevänä, ja molemmat alkavat elää uudelleen vierellä.
Kuule, kun kirjoitan tässä, ymmärrän sinua, kun nämä sanatkin ovat joutavia, niin miten 'joutavaa' on puhua jollekulle oman isän poismenosta. Saa puhua, muttei ole pakko.
Salattu suru on viisaan ihmisen elämää.
Vierailija kirjoitti:
(Nyt itkettää taas.)
Et oo ainoa. Kuulin kerran sanonnan : surra saa, mutta suru ei saa jäädä taloon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
I feel you.
Isäni menehtyi reilu pari vuotta sitten syöpään. Liian nuorena meni. Kovasti hän uskoi parantumiseen, kuten me perheenjäsenetkin. Vaan niin syöpä-perkele vei voiton.
Oltiin isän kanssa hirveän läheisiä ja hänen poismenonsa on ollut kova paikka minulle. Ei mene päivääkään ettenkö häntä miettisi. Jossain vaiheessa suru muuttui masennukseksi, mutta sain siihen onneksi apua ja hoitoa. Nyt on vähän helpompi olla taas, vaikka ikävä on valtava.
Erityisen hirveältä tuntuu, ettei isäni saa koskaan nähdä (tulevia) lapsenlapsiaan. Hän olisi ollut maailman paras pappa.
Mun äiti kuoli toissa jouluna ja en pysty vieläkään äidistä puhua itkemättä. Toisilla menee näköjään kauemmin asian tajuamiseen. Tsemppiä vaan, toivottavasti meillä joskus helpottaa.