Minusta ei taida koskaan tulla vaimoa eikä äitiä...

No mihin ne suhteet on kaatuneet, et kerro siitä mitään.

Jos olet parisuhteessa, miksi ette ole tehneet lapsia? Kai se aika sattuman kauppaa on. Itse olen myös akateeminen ja sain esikoisen 23-vuotiaana. Olemme lapsen isän kanssa edelleen yhdessä, nyt 10v, myöhemmin. Hän osoittautui oikein hyväksi mieheksi, mutta eihän sitä ikinä etukäteen varmasti tiedä, mitä elämä tuo tullessaan. Täytyy vain kokeilla. 

Luulen että veikkauksesi osuu oikeaan. Minusta ei ainakaan tule vaimoa ja äitiä, ja jos olen rehellinen niin en mä välttämättä niin haluaisikaan. Joku vähän kevyempi seurustelusuhde riittää mulle hyvin, tai voihan sitä elellä ihan vanhanapiikana, mikäs tässä.

Vierailija kirjoitti:

No mihin ne suhteet on kaatuneet, et kerro siitä mitään.

Tähän pitäisi kyllä saada vastaus.

Vierailija kirjoitti:

No mihin ne suhteet on kaatuneet, et kerro siitä mitään.

No ensimmäinen poikaystävä jätti minut kun olin 20 ja hän 21. Hän ei halunnut vakiintua vielä sen ikäisenä. Menojalkaa vipatti ja yöjalkaa ilmeisesti myös, sain jälkeen päin tietää hänen pettäneen ja touhunneen vaikka mitä.

Toinen poikaystävä olikin jo sitten ihan kihlattu. Olimme menossa naimisiin, mutta tajusin onnekseni ajoissa että tyyppi ei todellakaan ollut minulle hyvä kumppani. Hän ei rakastanut minua oikeasti, eikä ollut muutenkaan henkisesti läsnä. Hän tykkäsi siitä, että kotona oli joku joka laittoi ruuan, pesi pyykit ja piti kodin kunnossa, sekä tuli toimeen hänen äitinsä kanssa (joka olikin hänelle se ykkösnainen). Miehelle jäi aikaa siis istua koneella peliensä ääressä koko vapaa-aikansa. En saanut mitään huomiota (edes seksuaalista), hänen kanssaan ei voinut edes keskustella. Hän ei tuntenut minua lainkaan. Erosimme kun olin 27-vuotias ja hän 28-vuotias.

Nykyisen avomiehen (35v) kanssa on ollut todella myrskyisä suhde. Häntä rakastan oikeasti ja tuntuu että hänkin rakastaa minua. Voimme keskustella kaikesta ja meillä on henkinen yhteys. Suhteemme on vain liian tulinen ja se rikkoo meidät. Luonteissamme on kuitenkin paljon ristiriitoja, joka aiheuttaa monesti yhteentörmäyksiä. Mies ei myöskään halua lapsia (vaikka satunnaisesti onkin puhunut että jos on sitä ja tätä niin sitten voisi hommata lapsen). Ja koska suhde on jatkuvaa vuoristorataa, kumpikaan meistä ei halua vakiintua ja mennä naimisiin. Minä en halua miestä joka on niin impulsiivinen ja aggressiivinen (mies huutaa ja raivoaa paljon, minä en kestä sitä). Mies taas ei halua naista, joka ei kestä hänen luonnettaan, vaan aina vain itkee riitojen jälkeen. Olen myös pitkävihainen. Tämä suhde on tavallaan myrkyttänyt minut ja iloisesta ja positiivisesta ihmisestä on tullut masentunut ja surkea ihminen. Tuntuu että minun pitäisi päästä pois, että voisin taas hengittää ja elää normaalisti.

AP

Sama täällä, mutta olen jo 40. Kyllä se juna meni jo , minun kohdaltani ainakin.Ja hei ; kyllä ne miehetkin osaa olla vaativia ( kokemusta on).

Oletko miettinyt keinohedelmöitystä tai adoptiota?

Vielä ehtii yrittää.

Älä luovuta vielä

Vierailija kirjoitti:

Oletko miettinyt keinohedelmöitystä tai adoptiota?

Olen miettinyt... Mutta kyllä minulle on tärkeintä se hyvä parisuhde ja puoliso jonka kanssa elämänsä elää. Jos tämä puoliso haluaisi vielä perustaa kanssani perheen, niin olisipa ihanaa. Sydäntäni riipaisee kun näen miehiä, jotka silminnähden rakastavat puolisoitaan ja perheitään. En ymmärrä miksei kohdalleni ole sattunut moista miestä.

AP

Yksinkin voi saada lapsen. :)

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu niin pahalta... Olen 32-vuotias, kolmannessa parisuhteessani elävä nainen joka on varmaan kohta taas sinkku. Seuraan vierestä kuinka siskoni, veljeni, serkkuni ja ystäväni menevät naimisiin ja saavat lapsia. Vanhoista koulukavereista osa on ollut naimisissa jo pitkään ja heillä on kouluikäisiä lapsia. Nyt alkaa ne viimeisetkin akateemisimmat, jotka ovat keskittyneet koulutukseensa ja uraansa, olla naimisissa ja perheellisiä.

Enpä arvannut lapsena kun haaveilin omasta perheestä ja pitkästä avioliitosta että jäänkin ilman. Jotenkin tuntuu että vaikka teen mitä, minulle jää aina luu käteen. Moni varmaan ajattelee että minussa on joku iso vika... Jos on, en tiedä itse mikä se on. Olen parisuhteissani aina pyrkinyt pitämään kumppanista huolta ja hoitanut omat hommani. Usein olen hoitanut myös kumppanin hommat ja kantanut vastuuta mm. talousasioita ja kodinhoidosta. Olen laittanut toisen edelle monessa asiassa.

Omasta mielestäni olisin varmasti hyvä puoliso ja äiti. Olen mukava ja kiltti, ystävällinen ja hellä, hyvin koulutettu, hyvässä ammatissa, normaalipainoinen, perusnätti... Kokkaan, leivon ja siivoan. Teen käsitöitä... Laitan kotia. En oikein ymmärrä. Olenko vain aina valinnut väärän miehen? Vai ovatko muut perustaneet perheen ihmisen kanssa joka ei ole ollut heille ehkä täysin sopiva, mutta ihan ok tyyppi?

Kertokaa mulle, miten ihmeessä olette saaneet itsellenne hyvän miehen ja perheen?

Voithan asiasta puhua noh poikaystävällesi. Ja voithan sinäkin kosia. :") itse tapasin oman mieheni jo yläasteella. Kohta 10 vuotta kuljettu yhdessä. Ei tosin ole lapsia eikä olla naimisissa, mutta kihloissa kylläkin.

Tsemppiä sulle

Huonomminkin voisi olla. Saat kuitenkin miehiä eikö sekin ole jo jotain? Minä en tule lapsien lisäksi saamaan ikinä edes naisystävää. En olisi minäkään uskonut että näin tässä käy kun lapsena parisuhde ja perhe tuntuivat niin itsestäänselviltä tavallisilta asioilta mitä elämä tuo. No eipä ne sitten kaikille epäonnekkaimmille olekkaan sellaisia.

Sitten vuoristorata vasta alkaaki ku saat lapsen. Eli unohda ja elä normaalia parisuhdetta ilman sitä lasta. Mulla on toistepäin olen päättänyt unohtaa kaikki suhde asiat ja elää yksin lapseni kanssa. Lapsen hoitaminen on vaan niin rankkaa et ei tässä kyllä mitään vaimoja ehdi ettii.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu niin pahalta... Olen 32-vuotias, kolmannessa parisuhteessani elävä nainen joka on varmaan kohta taas sinkku. Seuraan vierestä kuinka siskoni, veljeni, serkkuni ja ystäväni menevät naimisiin ja saavat lapsia. Vanhoista koulukavereista osa on ollut naimisissa jo pitkään ja heillä on kouluikäisiä lapsia. Nyt alkaa ne viimeisetkin akateemisimmat, jotka ovat keskittyneet koulutukseensa ja uraansa, olla naimisissa ja perheellisiä.

Enpä arvannut lapsena kun haaveilin omasta perheestä ja pitkästä avioliitosta että jäänkin ilman. Jotenkin tuntuu että vaikka teen mitä, minulle jää aina luu käteen. Moni varmaan ajattelee että minussa on joku iso vika... Jos on, en tiedä itse mikä se on. Olen parisuhteissani aina pyrkinyt pitämään kumppanista huolta ja hoitanut omat hommani. Usein olen hoitanut myös kumppanin hommat ja kantanut vastuuta mm. talousasioita ja kodinhoidosta. Olen laittanut toisen edelle monessa asiassa.

Omasta mielestäni olisin varmasti hyvä puoliso ja äiti. Olen mukava ja kiltti, ystävällinen ja hellä, hyvin koulutettu, hyvässä ammatissa, normaalipainoinen, perusnätti... Kokkaan, leivon ja siivoan. Teen käsitöitä... Laitan kotia. En oikein ymmärrä. Olenko vain aina valinnut väärän miehen? Vai ovatko muut perustaneet perheen ihmisen kanssa joka ei ole ollut heille ehkä täysin sopiva, mutta ihan ok tyyppi?

Kertokaa mulle, miten ihmeessä olette saaneet itsellenne hyvän miehen ja perheen?

Voisiko kyse olla siitä, että otat liikaakin vastuuta suhteistasi? Monilla naisilla on tämä helmasynti ottaa koko suhde reppuselkäänsä ja tehdä aivan kaikki toisen puolesta ja eihän se toimi pidemmän päälle. Ovatko miehesi olleet kyvykkäitä tekemään perusasioita vai ovatko he tottuneet aiemmin siihen, että kyllä joku aina hoitaa hommat heidän puolestaan?

Mikäli tosissasi haluat lapsen, ei ole vielä myöhäistä katsella uutta miestä, jos toisakin, mikäli et nykyisen kanssa aio lisääntyä. Vasta lähemmäs 10 vuoden päästä alkaa toivo olla oikeasti menetetty, tällä hetkellä olet vielä pitkälti hedelmällisessä iässä.

Mitä jos vain olisit oma itsesi? Älä esitä vaimokokelasta tai osoita olevasi oiva äitihahmo. Tiedätkö kuka itse olet, vai onko perheunelma aina mennyt kaiken tämän edelle? On epäreilua antaa miehen tutustua keksittyyn hahmoon. Anna miesten tutustua sinuun. Löydät nopeammin oikean kumppanisi.

Terv. Naimisiin 37v, esikoinen 38vuotiaana, raskaana

Miten seksinsaralla... Saiko/saako miies tuntea olevansa mies?

Olen hyvän miehen kanssa ollut pian 20 vuotta, sinua hiukan vanhempi.

En ole tyytynyt johonkin huonoon vaan arvostan miestäni paljon, en pidä suhdettamme vieläkään tasaisena ja itsestäänselvyytenä.

Parisuhteen hoitaminen on aina tärkeää. Lähinnä ihmettelen tuota letkautustasi että olet kolmannessasi suhteessa ja pian taas sinkkuna? Olet silti parisuhteessa, pitäisikö se huoltaa? Tai miksi sitten roikut jos et miestäsi arvosta? Ainakin tuli tunne ettei sen suhteen ole väliä. Entä onko se sama tunne miehelläsi?

Meillä on lapsia, lisääkin ehtii. Olen sinua vanhempi, ota huomioon..

Itse miettisin sen NYKYISEN liiton tilaa ja tekisin sen eteen asioita. Jonkun takia olet siihen mennyt, mikset sitä hoitaisi tai jos se kerran on ohi niin miksi olet siinä?

Mulla on muutama ystävä +30 vee jotka "kaipaa hyvää suhdetta ja omaa lasta" ja he epäonnistuu suhteessaan. Heitä yhdistää miellyttämisen halu (muuttaa itseään sellaiseksi mitä mies tahtoo) ja halu saada jotain tiettyä siltä unelma kumppaniltaan. Ei tavallaan riitä vastaantullut kumppaniehdokas vaan tahtoo jotain muuta. Ja sen hakemiseen menee aika. Kivoja miehiä oikeasti riittää, jossain tökkii jos ne miehet suhteessa onkin aina mulkkuja.

Suht nuori olet vielä, mutta mikäli perheen haluat, älä jää ihmettelemään. Jos mies ei kerran halua lapsia ja sinä haluat, niin eikö se sitten ole siinä? Viisi vuotta kun vielä vatuloit, niin se alkaa sitten olemaan siinä ja jäljelle jää katkeroitunut ihminen.

Olen aivan varma, että löydät kohtuulliset kriteerit täyttävän miehen, joka kanssasi perheen perustaa, kunhan vain pistät toimeksi.