Lue keskustelun säännöt.
Onko teillä sellaista, että ette oikein ymmärrä kaikkia tunteita?
10.04.2017 |
Mä en ymmärrä oikein kiitollisuutta. Jos saan jotain mitä halusin, olen tyytyväinen, mutta en tunne suurta kiitollisuutta, koska itsehän toinen halusi sen mulle antaa tai tarjosi palvelusta tms, varsinkin jos en itse edes pyytänyt. En myöskään välttämättä tunne velvollisuutta vastavuoroisuuteen, vaikkakin saatan hyväksyä jonkinlaisen vastavuoroisuussuhteen, jos katson sen hyväksi ratkaisuksi. Silti en käytä ihmisiä yksipuolisesti hyväksi, jos he haluavat auttaa minua vastikkeetta, mutta ehkä eniten siksi, että vältän sitten sosiaalisen draaman (jälkipyykki heidän vastaamattomista odotuksistaan).
En käsitä myöskään syyllisyydessä kieriskelyä. Jos on tehnyt huonon ratkaisun, kannattaa varmaan miettiä, mistä johtui ja korjata sen minkä vielä voi, sekä tehdä jatkossa paremmin.
Yksi mitä en myöskään tajua on toivominen ja toivottelu. Jos toivoo toiselle jotain hyvää elämässä, voihan sen todistaa auttamalla tai kannustamalla. Mitä iloa on pelkästä toivomuksesta, yhtä tyhjän kanssa. Siis saahan sitä toivoa, mutta sama on olla myös toivomatta.
Onko tunne-elämäni hyvin praktikaalinen? Onko muilla samanlaisia kokemuksia?
Kommentit (34)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en osaa katua. Siis toki hetkellisesti hyvin vähän harmittaa jos esim. huitaisee lasin lattialle ja se menee rikki, mutta sitten kohautan olkiani ja siivoan sen pois, enkä mieti sitä enää.
Siksi varmaan on käsittämätöntä etenkin netissä tapahtuva syyllsitäminen kaikista väärin tehdyistä asioista. Siis ajoin vaikka päin punaisia kun olin ajatuksissani, niin netissä alkaa kauhea lynkkaaminen tästä ja ärsyynnytään kun en tunne mitään syvää katumusta ja häpeää tekoni johdosta, vaan totean vain, että olipa kyllä ikävä virhe, pitää varoa ettei tapahdu uudelleen. Mielestäni tämä kyllä liittyy myös hyvään itsetuntoon, ettei jää jokaista virhettä vatvomaan iäisyyksiin, hyväksyyn oman virheellisyytensä ja myös muiden virheellisyyden.En osaa myöskään katua menneisyyden tapahtumia, en ymmärrä miksi niitä pitäisi katua, siis mitä hyötyä siitä on että voivottelee että kun "tuli silloinkin 15 vuotta aloitettu tupakanpoltto kadun sitä tosi paljon", joo niin nyt vain kävi silloin, ei se katumalla poistu, menneisyyteen ei voi palata. Seuraukset tietenkin kannan siitäkin, mutta että katua pitäisi?
Tietysti jos olen väsynyt/menkat alkamassa tms. niin silloin tuokin tunne saattaa nousta enemmän pintaan.Teen siis virheitä, mutta en kadu niitä, jos on kyse nykyhetken virheistä, niin mietin miten asian voisi korjata jälkeenpäin tai edes lieventää vaikutuksia. Pyydän herkästi anteeksi, otan puheeksi ja selitän tekoihini johtaneet ajatukset jne. sitten voi vain toivoa, että mahdollinen toinen osapuoli antaa anteeksi.
Tuolla taas on tekemistä syyllistymisherkkyyden kanssa, joka on yksilöllistä. Karmein yhdistelmä on ihminen joka ei syyllisty sitten millään yhdistettynä kyvyttömyyteen myöntää omat virheensä. Et kuitenkaan vaikuta sellaiselta.
Minusta julkeus ei ole sama asia kuin hyvä itsetunto.
Niin ja tuossa lenkillä ollessani mietin tätä asiaa ja tulin tulokseen, että tunnen sittenkin syyllisyyttä/katumusta, mutta liittyy pääasiassa vaan tilanteisiin joissa oon loukannu toista ihmistä. Eli jos ajaisin päin punaisia ja aiheuttaisin onnettomuuden ja vammoja jollekkin, niin sitten en tietenkään suhtautuisi asiaan niin kevytmielisesti. Mutta virheet, joista ei tapahtunut mitään kauheaa (ainakaan muille kuin minulle), niin niitä en osaa kovin pitkään katua ja potea syyllisyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli siis pitäisikö tuo ymmärtää niin että moraalikäsityksesi kumpuaa sisältä? Toisessa ääripäässä ihmiset joilla ei ole sisäistä selkärankaa, vaan toimivat oikeamielisesti yleisön edessä mutta jos ovat varmoja etteivät jää kiinni ja joudu rangaistuksi, muuttuvat eläimiksi.
Minä esimerkiksi en aja punaisia päin vaikka ketään ei olisi näkemässä, mutta siksi että voisin elää itseni, jossitteluni ja syyllistymisherkkyyteni kanssa. Jos sieltä olisikin juossut lapsi tielle, lapsi luottaa siihen että vihreillä on turvallista ylittää tie. Jos lapsi olisi ollut minulle kuolleessa kulmassa jne
Jos toimin oikein, mun ei tarvi kokea hetkeäkään syyllisyyttä. Olen hyvin itsekäs tämän asian suhteen.
Minä en osaa samaistua lemmikin omistajien suruun kun lemmikki kuolee. Enkä oikeastaan edes siihen, että lemmikki on kovin rakas. En itse vihaa eläimiä enkä hyväksy eläinten kaltoinkohtelua ollenkaan. En vain pääse siihen tunnetilaan kiinni.
Enkä osaa kaikkea katua. Tai jos kadun, se kestää hetken vain. Enkä tunne kiitollisuutta vaikkapa lahjasta jota en tarvitse tai josta en pidä.
En myöskään kiinni tavaroihin, ja ihmisiinkin kiintyminen on harvinaista. En siten tunne juuri mitään esim. mieheni papan kuoltua. Hautajaisissa itkettää se muiden suru.
Toisaalta taas pelkään paljon omien lasten ja miehen menetystä. En ole tunnekylmä kuitenkaan.
Vierailija kirjoitti:
Eli siis pitäisikö tuo ymmärtää niin että moraalikäsityksesi kumpuaa sisältä? Toisessa ääripäässä ihmiset joilla ei ole sisäistä selkärankaa, vaan toimivat oikeamielisesti yleisön edessä mutta jos ovat varmoja etteivät jää kiinni ja joudu rangaistuksi, muuttuvat eläimiksi.
Minä esimerkiksi en aja punaisia päin vaikka ketään ei olisi näkemässä, mutta siksi että voisin elää itseni, jossitteluni ja syyllistymisherkkyyteni kanssa. Jos sieltä olisikin juossut lapsi tielle, lapsi luottaa siihen että vihreillä on turvallista ylittää tie. Jos lapsi olisi ollut minulle kuolleessa kulmassa jne
Jos toimin oikein, mun ei tarvi kokea hetkeäkään syyllisyyttä. Olen hyvin itsekäs tämän asian suhteen.
En minäkään tarkoituksella aja päin punaisia, esimerkissäni puhuin vahingosta, kun ajatuksissani olen joskus ajanut päin punaisia. Mutta samat ajatukset tahalleen päin punaisia ajamisesta: En halua ottaa riskiä kolarista/ihmisen päälle ajamisesta edes keskellä yötä autiolla kadulla, koska tiedostan oman virheellisyyteni ja sen, että saattaa vain jäädä joku huomaamatta ja onnettomuus siten syntyä. En ole koskaan kolaroinut, kerran törmäsin oravaan, mutta sekin johtui enemmän oravan toiminnasta (oli jo pois tieltä, mutta koukkasikin yllättäe takaisin ja suoraan auton alle).
Vierailija kirjoitti:
Toivottelu tuntuu joskus tyhmältä kun on muutoinkin huolissaan ja vielä joku kannustaa, sun täytyy pärjätä, kaksinkertainen murhe.
No eihän tuo ole mitään toivottelua, vaan kyvyttömyyttä tukea sitä huolissaan olevaa ihmistä yrittämällä mitätöidä hänen kokemansa negatiivinen tunne.
Se, että esim. haet mieluista työpaikkaa ja joku sanoo sinulle, että "pidän peukkuja puolestasi", on toivottelua. Oletettavasti ihmisillä yleensä tulee hyvä mieli siitä, että heidän lähimmäiset toivovat heidän onnistuvan ja myötäelävät heidän kanssaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap. Kumpaa näistä tarkoitit:
- et itse osaa tuntea noita tunteita (joita luettelit)
VAI
- et osaa eläytyä siihen miksi muut tuntevat noita tunteita, eli et osaa ns. hypätä muiden saappaisiin
??
Vierailija kirjoitti:
Ap. Kumpaa näistä tarkoitit:
- et itse osaa tuntea noita tunteita (joita luettelit)
VAI
- et osaa eläytyä siihen miksi muut tuntevat noita tunteita, eli et osaa ns. hypätä muiden saappaisiin
??
Minä en osaa kumpaakaan. Esimerkiksi jos naapurin koira kuolisi, en tuntisi surua enkä osaisi astua naapurin asemaan. En vain ymmärrä miksi surra.
Osaan kuitenkin sanoa että olen pahoillani/otan osaa, enkä tietenkään sano mitään omista ajatuksistani.
Ei ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, en ymmärrä empatiaa/suremista ventovieraiden ihmisten kohdalla esim terrori-iskun takia. Joo, on ikävää ja kauheaa, mutta ein ymmärrä tuntemattomien suremista.
Vierailija kirjoitti:
Joo, en ymmärrä empatiaa/suremista ventovieraiden ihmisten kohdalla esim terrori-iskun takia. Joo, on ikävää ja kauheaa, mutta ein ymmärrä tuntemattomien suremista.
Lisään vielä että eläimiä kyllä suren. Todella raskaasti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No eihän nyt kukaan tunne jäätävää kiitollisuutta jostain synttärilahjasta tmv. Sen sijaan voi tuntea kiitollisuutta siitä, että on rakas ystävä, joka haluaa muistaa syntymäpäivänä. Myös oli aivan outo tuo katumisesimerkki. Kuka nyt katuu hirveästi, että on vahingossa rikkonut lasin? Sehän on pikkuvahinko! Sen sijaan voi tuntea suurta katumusta, jos huomaa loukanneensa itsekkyyttään tai ajattelemattomuuttaan läheistä ihmistä ja on vaikka tuhonnut koko ihmissuhteen. Tai on nuorena ja laiskana jättänyt koulut käymättä tai tehnyt muun kriittisen virheen.
Ap:n tilityksestä tuli kyllä mieleen, ettei hän ymmärrä, mistä tunteissa on kyse. Ehkä hänen elämässään ei ole ollut suurta kiitollisuutta, iloa tai surua ja tuskaa. Eivät ne ole välttämättä sellaisia arkipäivän tunteita.
Itselle tuli suru ja tuska tutuksi vasta nelikymppisenä. Se selvästi lisäsi omaa empatiakykyäni. Nyt ymmärrän ihan toisella tavalla myös muita ihmisiä. Ja toisaalta tajuan sen, että ihminen, joka ei ole tuskassa elänyt, ei pysty oikeasti ymmärtämään minua. Menetyksen ja vastoinkäymisten kokeminen voi lisätä myös kiitollisuuden kokemista. Sairaudesta selvinnyt osaa arvostaa terveyttä ihan eri tavalla jne.
Mulla samantyylisiä ongelmia ja usein päädyn esittämään tunteita, vaikka sisälläni ei tapahtuisi mitään. Toisaalta eläimiin ja asioihin kiinnyn, suren, iloitsen jne. mutta ihmissuhteissa en koe sitä samaa. Lisäksi olen hoitotyössä ja mulle sopii ala oikein hyvin, koska olen tunnollinen & ystävällinen ihminen, mutta järjellä teen hommiani, en tunteella. Usein olen aika tasainen myös mielialaltani enkä aina osaa nimetä tunnetilojani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kai vieraan ihmisen kuolema herätä samallalailla surua kuin läheisen. Voi olla korrekti ja empaattinen, mutta suuren surun esittäminen on falskia.
Jos taas ei koe kiitollisuutta ei koe saaneensa jotain sellaista mitä oikeasti haluaa. Tai niinkuin joku kirjoitti,ei ole kärsimyksen kautta nähnyt joidenkin asioiden arvoa.
Itselläni on todella vaikea samaistua, ymmärtää naisia jotka ikävöivät jotain renttu miestä. Vaikka kuinka yritän puristaa empaattisuutta en vain voi käsittää miksi joku itkeskelee sellaisen miehen perään joka kohtelee.
Kaikenlaisia muita ongelmia ja suruja pystyn myötäelämään siis kuvitella miltä toisesta tuntuu.
Jotkut ovat epäilleet että elämässäni ei ole ollut tuskaa tai olisin kokematon, siinä ei pahemmin voisi mennä metsään. Kerroin aiemmin jo isäni menetyksestä, eikä se todellakaan ole traagisin asia, mitä minulle on tapahtunut. Tiedän, että joissakin asioissa olen onnekas, kuten siinä, että lapseni on terve ja enimmäkseen iloinen. Olen kuitenkin asiasta lähinnä tyytyväinen ja yritän auttaa lasta vastakin olemaan terve (en sillä tarkoita että asia on hallussani, mutta syötän kalaöljyt ym), enkä koe tarpeelliseksi kokea valtavaa kiitollisuutta asiasta. Ketä kohtaan? Universumia? En usko mihinkään kohtaloon tai tarkoitukseen, tässä asiassa meille sattui hyvin. Samoin kun minulle tapahtuu jotain ikävää, en ajattelee "miksi juuri minä?!!" Miksi en se olisi vaikka minä? Jokuhan se aina on. Ap
Tuolla taas on tekemistä syyllistymisherkkyyden kanssa, joka on yksilöllistä. Karmein yhdistelmä on ihminen joka ei syyllisty sitten millään yhdistettynä kyvyttömyyteen myöntää omat virheensä. Et kuitenkaan vaikuta sellaiselta.
Minusta julkeus ei ole sama asia kuin hyvä itsetunto.