Lue keskustelun säännöt.
Onko teillä sellaista, että ette oikein ymmärrä kaikkia tunteita?
10.04.2017 |
Mä en ymmärrä oikein kiitollisuutta. Jos saan jotain mitä halusin, olen tyytyväinen, mutta en tunne suurta kiitollisuutta, koska itsehän toinen halusi sen mulle antaa tai tarjosi palvelusta tms, varsinkin jos en itse edes pyytänyt. En myöskään välttämättä tunne velvollisuutta vastavuoroisuuteen, vaikkakin saatan hyväksyä jonkinlaisen vastavuoroisuussuhteen, jos katson sen hyväksi ratkaisuksi. Silti en käytä ihmisiä yksipuolisesti hyväksi, jos he haluavat auttaa minua vastikkeetta, mutta ehkä eniten siksi, että vältän sitten sosiaalisen draaman (jälkipyykki heidän vastaamattomista odotuksistaan).
En käsitä myöskään syyllisyydessä kieriskelyä. Jos on tehnyt huonon ratkaisun, kannattaa varmaan miettiä, mistä johtui ja korjata sen minkä vielä voi, sekä tehdä jatkossa paremmin.
Yksi mitä en myöskään tajua on toivominen ja toivottelu. Jos toivoo toiselle jotain hyvää elämässä, voihan sen todistaa auttamalla tai kannustamalla. Mitä iloa on pelkästä toivomuksesta, yhtä tyhjän kanssa. Siis saahan sitä toivoa, mutta sama on olla myös toivomatta.
Onko tunne-elämäni hyvin praktikaalinen? Onko muilla samanlaisia kokemuksia?
Kommentit (34)
Kyllä minä ymmärrän sellaisiakin tunteita, joita en itse tunne. En välttämättä pidä järkevänä joittenkin tapaa vouhkata tunteista, esimerkiksi sellaista, että puhutaan vihasta. Sanotaan, että MÄ NIIN VIHAAN NAKKEJA. Että mitä? Mitä vihaamista on nakeissa? Kannattaisi säästää voimakkaista tunteista puhuminen niihin yhteyksiin, joihin se sopii. Tai toisaalta, jo pahin vihan kohde on nakki, niin onhan sekin aika hyvä juttu...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostat käytöstavattomalta moukalta.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostat käytöstavattomalta moukalta.
Miksi? Osaan kyllä kiittää, pyytää anteeksi, korjata virheeni ja ottaa osaa. Monet esimerkiksi syyllisyydessä kieriskelevät ihmiset kerjäävät huomiota ja sääliä käytöksellään, sitten tekevät saman virheen uudestaan ja sitten taas ollaan niin paskana. Minusta semmoinen on kauheaa käytöstä. Ap
Vierailija kirjoitti:
En myöskään tiedä, miksi vanhan ihmisen kuolema on surullinen asia. Ymmärrän, että läheiselle se on menetys kun yksi osa elämästä poistuu mutta tosiasia on, että vanhana kuuluukin kuolla, eikä sen pitäisi olla kenellekään yllätys eikä surullinen asia yleisesti ottaen. Jos siis kuulen vaikka, että pikkuserkku tms on kuollut, reaktioni on lähinnä "vai niin", eikä "onpa surullista kun hänkin keskuudestamme poistui". En ajattele, että muutkaan ihmiset sen enempiä välittää tuntemattomemmista, mutta on hassua, että sellaista pitäisi esittää ollakseen normaalin oloinen. Ap
Kuoleman lopullisuuden ja menettämisen tuskan tuntee vasta kun joku tosi läheinen poistuu.
Itseltä mennyt oma lapsi ja isä. Teki kipeää. Pikkuserkut ei kiinnosta oikeasti niin kovin ketään.
Toisen ihmisen kuoleman sureminen onkin hyvin itsekäs tunne. Minä menetin tuon ihmisen. Kuolleellahan kaikki on hyvin. Toivon mukaan pääsi hyvään paikkaan ja on hyvä olla jne. Sitähän me kuolemassa suremme, että me itse menetimme tuon ihmisen, eikä hän enää ole kanssamme elämässä tätä elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä sun vahvuus ei ole tunneälyn puolella. Empaattisia ihmisiä tuntuu yhdistävän kyky kokea vahvasti.
Kukaan ei vaadi sua esittämään, älä kompastu siihen olettamaan että muutkin esittävät jos teet niin itse. Olet vähän samantyyppinen ajattelultasi kuin se yksi toinen täällä foorumilla, joka kuvittelee että ihmiset sanovat asioita siksi koska niin kuuluu sanoa.
Tuntuu siltä, että sulla ei ole kykyä tuntea empatiaa. Usein tällainen yhdistetään esim autismikirjon häiriöön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minäkään koe, että minun tulisi olla kiitollinen jostakin jonka joku antaa minulle ilman, että pyydän enkä tarvitse.
Tämä on siis usein tuliaisten ja lahjojen suhteen.
Jos tuliainen tai lahja on mieleinen kiitän kyllä vuolaasti ja olen iloinen.
Joskys aikoinaan oli noiden tuliaisten kanssa tuo. Pari tuttua toi esineitä joista ITSE pitivät. Kauniita tavallaan, mutta ei minun tyylistäni.
Sisustusjutuissa kannattaa olla varovainen toisella kun voi olla niin eri maku.
No sitten sain lahjaksi pipon joka oli sellainen jota antaja itse piti eikä minun tyyliseni.
Lahja tai tuliainen joka on oikeastaan ostettu itselle ei minua ilahduta. Eli tavallaan ei efes kuunneltu toista tosissaan.
Sellainen lahja jossa on oikeasti ajateltu sitä millainen persoona lahjan saaja on koskettaa.
Rahan haaskausta moinen.
Toinen on sitten ne palvelukset joita ei ole pyytäyt ja joiden johdosta yritetään saada jotain kiitollisuuskoukkua kiinnitettyä.
Nuorena näitä en tajunnut varoa, mutta nykyään kyllä.
Niihin kun sisältyy, jos ne ottaa vastaan, jossakin vaiheessa joku syyllistäminen.
Yllättävän harva ihminen pystyy auttamaan toista vilpittömästi ynnä antamaan lahjan ajatellen oikeasti sitä toista eikä itseään
Kuulostaa, että sinulla on pahat tunnelukot tai olet vielä kovin kypsymätön ja kokematon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En myöskään tiedä, miksi vanhan ihmisen kuolema on surullinen asia. Ymmärrän, että läheiselle se on menetys kun yksi osa elämästä poistuu mutta tosiasia on, että vanhana kuuluukin kuolla, eikä sen pitäisi olla kenellekään yllätys eikä surullinen asia yleisesti ottaen. Jos siis kuulen vaikka, että pikkuserkku tms on kuollut, reaktioni on lähinnä "vai niin", eikä "onpa surullista kun hänkin keskuudestamme poistui". En ajattele, että muutkaan ihmiset sen enempiä välittää tuntemattomemmista, mutta on hassua, että sellaista pitäisi esittää ollakseen normaalin oloinen. Ap
Kuoleman lopullisuuden ja menettämisen tuskan tuntee vasta kun joku tosi läheinen poistuu.
Itseltä mennyt oma lapsi ja isä. Teki kipeää. Pikkuserkut ei kiinnosta oikeasti niin kovin ketään.
Kyllä olen itsekin menettänyt rakkaan isäni jo alle kolmekymppisenä ja olin surullinen menetyksestä. Se ei poista sitä tosiasiaa että ihmisen pitää viimeistään vanhana kuolla, silloinhan on jopa onnekas jos vanhaksi saa elää. Asian hyväksyminen ei ole minusta kovin vaikeaa, vaikka henkilökohtainen menetys satuttaa. Ap
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu siltä, että sulla ei ole kykyä tuntea empatiaa. Usein tällainen yhdistetään esim autismikirjon häiriöön.
Olen kyllä joskus miettinyt, olisinko vähän autistinen. Ei minulta kuitenkaan empatia kokonaan puutu, esim. eilen tunsin mielihyvää/myötäiloa, kun näin lapseni olevan ilahtunut. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa, että sinulla on pahat tunnelukot tai olet vielä kovin kypsymätön ja kokematon.
Tunnelukko on kyllä typerä sana.
Autistisia piirteitä sinulla selvästi on. Et ole paha ihminen, etkä kypsymätön, vaikka sinusta sellaista kuvaa yritetäänkin täällä maalata. Voit olla asperger, itselläni on varsin samanlaisia "ongelmia" tunnepuolella, tunteiden tunnistaminen ja ekspressio on vaikeaa enkä oikeastaan useimmiten edes tunne tyypillisiä tunteita. Suurin osa ihmisistä ei tule koskaan ymmärtämään sinua, ihan sama miten päin sen selittäisi, mutta kannattaa selvittää oletko AS. Se selitti minun sosiaaliset ongelmani, varsinkin heikko empatian tunteminen on vaikeuttanut neurotyypillisten ihmisten kanssa kommunikointia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivottelu tuntuu joskus tyhmältä kun on muutoinkin huolissaan ja vielä joku kannustaa, sun täytyy pärjätä, kaksinkertainen murhe.
Osaan ihan hyvin ilmeistä päätellä mitä toisella on, ja ymmärrän muiden tunteita jos niistä ääneen puhutaan. Itse en paljoo puhu omista tunteistani ääneen, mutta osaan kertoo tunnetilat vaikka tullut uusia tunnetilojakin selitän millainen tunne mistä kohtaa ja miltä se tuntuu, niin joku vastaa "aa. Sulla on apaatinen olo"
Olen muutenkin tunteellinen ihminen. Sitä pidän vahvuutena. Pidän henkivistä ja vakavista keskusteluista, jos asia pysyy asiassa. Hätkähdän joskus, jos keskustelu menee liian rankaksi.
En pysty kokemaan joukkohurmosta. Esim. eilen kun katsoin vaalilähetystä niin en tajunnut sitä miten ihmiset puolueensa puheenjohtajille niin hurraa. Samoin urheilussa selostajien ylenmääräinen hehkuttaminen. Tai kun katsoin lentopallomatsia niin se, miten pelaajat joka ikisen pisteen jälkeen läpsäyttävät toisiaan kädelle, en ymmärrä. Työpaikallakin jotain tuollaista me-hengen hehkutusta toisinaan on, tiedän periaatteessa, miten minun oletetaan käyttäytyvän, voin näytellä oikeaoppista innostusta, mutta todellisuudessa en tunne mitään.
Vierailija kirjoitti:
En myöskään tiedä, miksi vanhan ihmisen kuolema on surullinen asia. Ymmärrän, että läheiselle se on menetys kun yksi osa elämästä poistuu mutta tosiasia on, että vanhana kuuluukin kuolla, eikä sen pitäisi olla kenellekään yllätys eikä surullinen asia yleisesti ottaen. Jos siis kuulen vaikka, että pikkuserkku tms on kuollut, reaktioni on lähinnä "vai niin", eikä "onpa surullista kun hänkin keskuudestamme poistui". En ajattele, että muutkaan ihmiset sen enempiä välittää tuntemattomemmista, mutta on hassua, että sellaista pitäisi esittää ollakseen normaalin oloinen. Ap
Minäkin ajattelen kuolemasta aika yksinkertaisesti, mutta ymmärrän kuitenkin sen, että miksi pahoitellaan jonkun vieraammankin ihmisen kuolemaa: Tietysti siksi, että välität siitä ihmisestä joka on sen läheisensä menettänyt, hän kaipaa tilanteessa tukea ja lohtua, vaikkei sinua muuten kiinnostaisikaan se kuollut ihminen tippaakaan.
Minä en osaa katua. Siis toki hetkellisesti hyvin vähän harmittaa jos esim. huitaisee lasin lattialle ja se menee rikki, mutta sitten kohautan olkiani ja siivoan sen pois, enkä mieti sitä enää.
Siksi varmaan on käsittämätöntä etenkin netissä tapahtuva syyllsitäminen kaikista väärin tehdyistä asioista. Siis ajoin vaikka päin punaisia kun olin ajatuksissani, niin netissä alkaa kauhea lynkkaaminen tästä ja ärsyynnytään kun en tunne mitään syvää katumusta ja häpeää tekoni johdosta, vaan totean vain, että olipa kyllä ikävä virhe, pitää varoa ettei tapahdu uudelleen. Mielestäni tämä kyllä liittyy myös hyvään itsetuntoon, ettei jää jokaista virhettä vatvomaan iäisyyksiin, hyväksyyn oman virheellisyytensä ja myös muiden virheellisyyden.
En osaa myöskään katua menneisyyden tapahtumia, en ymmärrä miksi niitä pitäisi katua, siis mitä hyötyä siitä on että voivottelee että kun "tuli silloinkin 15 vuotta aloitettu tupakanpoltto kadun sitä tosi paljon", joo niin nyt vain kävi silloin, ei se katumalla poistu, menneisyyteen ei voi palata. Seuraukset tietenkin kannan siitäkin, mutta että katua pitäisi?
Tietysti jos olen väsynyt/menkat alkamassa tms. niin silloin tuokin tunne saattaa nousta enemmän pintaan.
Teen siis virheitä, mutta en kadu niitä, jos on kyse nykyhetken virheistä, niin mietin miten asian voisi korjata jälkeenpäin tai edes lieventää vaikutuksia. Pyydän herkästi anteeksi, otan puheeksi ja selitän tekoihini johtaneet ajatukset jne. sitten voi vain toivoa, että mahdollinen toinen osapuoli antaa anteeksi.
En myöskään tiedä, miksi vanhan ihmisen kuolema on surullinen asia. Ymmärrän, että läheiselle se on menetys kun yksi osa elämästä poistuu mutta tosiasia on, että vanhana kuuluukin kuolla, eikä sen pitäisi olla kenellekään yllätys eikä surullinen asia yleisesti ottaen. Jos siis kuulen vaikka, että pikkuserkku tms on kuollut, reaktioni on lähinnä "vai niin", eikä "onpa surullista kun hänkin keskuudestamme poistui". En ajattele, että muutkaan ihmiset sen enempiä välittää tuntemattomemmista, mutta on hassua, että sellaista pitäisi esittää ollakseen normaalin oloinen. Ap