Onko täällä ujoja yli 30v ihmisiä?

kotona istun viikosta toiseen.

Vierailija kirjoitti:

kotona istun viikosta toiseen.

Yksin?

Yksin minäkin kotona. Elämä ei ole elämisen arvoista.

Täällä ujo 31v mies.. Ei ole juuri kavereita eikä naisystävää joten aika sisällötöntä on elämä

30v nainen ja pienestä pitäen kitunut ujouden ja sos. tilanteiden pelon kanssa. Nykyään toki vähän helpottanut, mutta jännitystä on yhä paljon uusissa tilanteissa ja ujo nyt vaan olen aina. Itse olen hyväksynyt ujouteni, muut sen sijaan eivät.

Täällä 36 v nainen, olen ollut koko elämäni varautunut ja jollakin tavalla vierastan/pelkään monia sosiaalisia tilanteita. En kuitenkaan kaikkia ja mukavassa porukassa olen ihan rento. Mutta esim työpaikan ruokala on paikka jossa jännitän ihan hirveästi, samoin vaikkapa vanhempainiltoja ja lapsen vasukeskusteluja.

Jännitys ihan oikeasti näkyy, mulla on monta kertaa sanottu että "miksi olet niin varautunut" tai "koita vähän rentoutua". Silloin menen ihan noloksi.

Pärjään kyllä siinä mielessä elämässä, että päällisin puolin kaikki ihan ok: olen naimisissa, kaksi lasta ja vakituinen työpaikka. Työssäkäynti on kuitenkin sen verran voimia vievää etten vapaa-ajalla haluan olla vaan kotona.

Luulin nuorena että varautuneisuus helpottaa iän myötä, mutta oikeastaan on käynyt ihan päinvastoin. Edelleen jännitän liian monia sosiaalisia tilanteita, koen niistä valtavaa ahdistusta, joka kauhua.

Vierailija kirjoitti:

Täällä 36 v nainen, olen ollut koko elämäni varautunut ja jollakin tavalla vierastan/pelkään monia sosiaalisia tilanteita. En kuitenkaan kaikkia ja mukavassa porukassa olen ihan rento. Mutta esim työpaikan ruokala on paikka jossa jännitän ihan hirveästi, samoin vaikkapa vanhempainiltoja ja lapsen vasukeskusteluja.

Jännitys ihan oikeasti näkyy, mulla on monta kertaa sanottu että "miksi olet niin varautunut" tai "koita vähän rentoutua". Silloin menen ihan noloksi.

Pärjään kyllä siinä mielessä elämässä, että päällisin puolin kaikki ihan ok: olen naimisissa, kaksi lasta ja vakituinen työpaikka. Työssäkäynti on kuitenkin sen verran voimia vievää etten vapaa-ajalla haluan olla vaan kotona.

Luulin nuorena että varautuneisuus helpottaa iän myötä, mutta oikeastaan on käynyt ihan päinvastoin. Edelleen jännitän liian monia sosiaalisia tilanteita, koen niistä valtavaa ahdistusta, joka kauhua.

Mulla on käynyt samoin, jännittäminen on vain pahentunut mitä enemmän ikää on tullut.

Yleensä kaikki sanoo että jännittäminen loppuu sitä mukaa kun ikä tulee..

M31

Minulla on auttanut rauhoittava lääke. Ennen menin lukkoon, hikoilin, ahdistuin, en saanut sanaa suusta. Nyt uskallan jopa ilman lääkettä aloittaa jutustelun naapurin kanssa tai kaupan myyjän kanssa. Minä jopa tykkään siitä vaikka ennen inhosin.

Eli minulla auttoi lääkkeen kanssa totuttelu sosiaalisiin tilanteisiin ja sitten kun olin onnistunut lääkkeen avulla niin uskalsin ilman lääkettä. Ja lääke on aina mukana ja yhä harvemmin tarvitsen sitä. Se että tietää lääkkeen olevan saatavilla auttaa jo paljon. Tiedän että monet ei uskalla kokeilla rauhoittavaa kun pelkää että jää koukkuun tai että se väsyttäisi ja tekisi tokkuraiseksi. Kannattaa ainakin kokeilla. Ei ole mitään järkeä jännittää ja stressaantua kun apua on olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on auttanut rauhoittava lääke. Ennen menin lukkoon, hikoilin, ahdistuin, en saanut sanaa suusta. Nyt uskallan jopa ilman lääkettä aloittaa jutustelun naapurin kanssa tai kaupan myyjän kanssa. Minä jopa tykkään siitä vaikka ennen inhosin.
Eli minulla auttoi lääkkeen kanssa totuttelu sosiaalisiin tilanteisiin ja sitten kun olin onnistunut lääkkeen avulla niin uskalsin ilman lääkettä. Ja lääke on aina mukana ja yhä harvemmin tarvitsen sitä. Se että tietää lääkkeen olevan saatavilla auttaa jo paljon. Tiedän että monet ei uskalla kokeilla rauhoittavaa kun pelkää että jää koukkuun tai että se väsyttäisi ja tekisi tokkuraiseksi. Kannattaa ainakin kokeilla. Ei ole mitään järkeä jännittää ja stressaantua kun apua on olemassa.

Eikö tuossa ole vaarana käydä niin että jäät koukkuun siihen lääkkeeseen, jos olo on ihan erilainen lääkkeen kanssa niin sun aivot tiedostaa siitä eteenpäin aina kun et ole ottanut lääkettä niin tiedät jännittää.

Itse olen monesti harkinnut bentsojen pyytämistä mutta mietityttää siinä tuo haittapuoli että niihin jäisi riippuvaiseksi, että sitten ei enää uskaltaisi ilman lääkettä tehdä mitään.

M31

Mä en ole ujo, mutta mua kiusattiin koulussa punastelusta, ja se on johtanut siihen, että edelleen välttelen potentiaalisia punastumistilanteita.

Välillä on kausia kun en punastu juuri mistään ja sitten taas jossain vaiheessa punastun joka asiasta. Ärsyttävää ja noloa.

On. Minulla on perhe ja koulutus mutta työllistymisen sosiaalisten tilanteiden pelot tuntuu estävän kokonaan.

Ei niihin mietoihin lääkkeisiin jää koukkuun,esim.itselle on määrätty migreenin estolääkkeeksi lääkettä,jota määrätään myös jännityksen poistoon.Annos on joka aamu yksi tabletti.Kannattaa pyytää lääkäriltä.

Lääkkeet on ihan hyviä, masennuslääkkeet ja rauhoittavat kokeiltu. Mulla ei ole kuitenkaan koskaan toiminut tuo "totuttelu" tilanteisiin. Kun en käytä mitään lääkkeitä olen aina jännittynyt ja pelokas vaikka kuinka olisin lääkkeillä "harjoitellut." Ikää kohta 30 eli kroonisesta vaivasta kyse ja olen jo hyväksynyt asian.

Siihenkin on ollut pakko tottua, kun uudet ihmiset kommentoivat tuota "miksi olet hiljaa, miksi olet tuollainen, miksi olet tällainen, miksi näytät tuolta, miksi murjotat" ja kaikki siltä väliltä. Saatan istua hyvillä mielin vaikka jossain kuppilassa kun joku tulee seuraan, nykyään tiedän jo ulkoa että kohta olemustani kommentoidaan. Ujouteni siis näkyy muille ihmisille tympääntyneenä/ylimielisyytenä/vihaisuutena lähes aina. Onko muilla näin? Kyllästyttävää mutta ei voi mitään, ei tätä naamaa muutettua saa. Hyvä lääke silloin tällöin tähän on myös alkoholi.

En ole niin ujo kuin jotkut elämäni varrella näkemäni, mutta olen ujompi kuin valtaosa. Koen tästä olevan haittaa ainoastaan silloin, kun pitäisi lähestyä naisia. Toisaalta en minä noissa tilanteissa täysin jäädy ja yleensä kun juttu lähtee käyntiin, niin olen itse asiassa aika hyvä keskustelija.

Minä en tykkää häiritä ihmisiä ellen ole varma, että he haluavat olla seurassani. Pitäisi osata olla vähemmän kiinnostunut mitä muut ajattelevat. Minun on aika hankala olla vetämättä roolia tietyissä tilanteissa. 

Toisaalta olen todella itsevarma niissä tilanteissa, joissa tiedän olevani hyvä. Esimerkiksi urheilun parissa olen ihan eri ihminen. Olen yleensä eniten äänessä ja huudan ohjeita muille ja pinnani palaa helposti jos muut toimivat typerästi. Muissa tilanteissa ei todellakaan ole minulle tavallista kritisoida muiden toimia elleivät he ole minulle erittäin läheisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Lääkkeet on ihan hyviä, masennuslääkkeet ja rauhoittavat kokeiltu. Mulla ei ole kuitenkaan koskaan toiminut tuo "totuttelu" tilanteisiin. Kun en käytä mitään lääkkeitä olen aina jännittynyt ja pelokas vaikka kuinka olisin lääkkeillä "harjoitellut." Ikää kohta 30 eli kroonisesta vaivasta kyse ja olen jo hyväksynyt asian.

Siihenkin on ollut pakko tottua, kun uudet ihmiset kommentoivat tuota "miksi olet hiljaa, miksi olet tuollainen, miksi olet tällainen, miksi näytät tuolta, miksi murjotat" ja kaikki siltä väliltä. Saatan istua hyvillä mielin vaikka jossain kuppilassa kun joku tulee seuraan, nykyään tiedän jo ulkoa että kohta olemustani kommentoidaan. Ujouteni siis näkyy muille ihmisille tympääntyneenä/ylimielisyytenä/vihaisuutena lähes aina. Onko muilla näin? Kyllästyttävää mutta ei voi mitään, ei tätä naamaa muutettua saa. Hyvä lääke silloin tällöin tähän on myös alkoholi.

Tässä kannattaa ottaa huomioon, että sinua lähestyvät ihmiset eivät aina välttämättä oikeasti tarkoita sitä, että näytät kyllästyneeltä. He voivat nähdä sinun olevan yksin ja tuon sanomalla tavallaan kutsua itsensä seuraasi. Osalle taas yksin oleminen tarkoittaa sitä, että on tylsää ihan sama millainen ilme on naamalla. 

On. Koulukiusattuna oleminen herkässä 11 - 19 v iässä jätti sosiaaliset pelot ja ne puskee esiin edelleen 36-vuotiaana.

Työssäni olen melko rohkea, koska voin turvautua työrooliin ja tilanteet menee rutiinilla. Kuitenkin uudet työtilanteetkin jännittää ja esim. kokouksissa puhuminen.

Jännittää todella, jos näen esim. juhlissa sukulaisia, joita näen vain harvakseltaan, muutaman vuoden välein. Heidän kanssa juttelu on tosi ... jopa kiusallista ja jännitän olemistani ja sanomisiani.

Ujostelen hieman myös esim. lääkärin vastaanotolla asioistani kertomista tai virastossa asiointia.

Silti vaikka nyt on näin, niin on tämä helpottanut paljon siitä millaiset pelot ja ujous mulla oli nuorena!

Olen 31-vuotias ujo ja eniten minua on auttanut se, että olen työskennellyt yli neljä vuotta myyjänä. Koen kehittyneeni paljon tänä aikana. Olen tietoisesti ystävien ja sukulaisten seurassa ruvennut sanomaan omia mielipiteitäni, tämä on ollut minulle hankalaa. Haluaisin päästä yliopistoon opiskelemaan, mutta vielä en ole uskaltaunut. Kammoan esitelmien pitoa kamalasti, vaikka edellisen koulutuksen aikana minulla ol käytössä opamox ja beetasalpaajat. Töissä tai vapaa-ajalla en lääkkeitä ollenkaan käytä.

Vierailija kirjoitti:

Olen 31-vuotias ujo ja eniten minua on auttanut se, että olen työskennellyt yli neljä vuotta myyjänä. Koen kehittyneeni paljon tänä aikana. Olen tietoisesti ystävien ja sukulaisten seurassa ruvennut sanomaan omia mielipiteitäni, tämä on ollut minulle hankalaa. Haluaisin päästä yliopistoon opiskelemaan, mutta vielä en ole uskaltaunut. Kammoan esitelmien pitoa kamalasti, vaikka edellisen koulutuksen aikana minulla ol käytössä opamox ja beetasalpaajat. Töissä tai vapaa-ajalla en lääkkeitä ollenkaan käytä.

Lisään vielä, että olen ollut lapsesta asti ujo ja ylä-asteella olin koulukiusattu.

Itse olen mielestäni kehittänyt sosiaalisia taitojani ihan huimasti päättämällä olla vain puhelias ja rohkeampi (vielä lukioaikoina olin ihan sairaalloisen ujo) Mitään lääkkeitä en ole ikinä käyttänyt. Silti kuitenkin vaikka luulen olevani sosiaalinen ja puhelias, niin useat edelleen kuvailee minua ujoksi, etenkin oikeasti sosiaaliset ja rohkeat ihmiset. Eli ei kai siitä ujoudesta pääse koskaan eroon, vaikka kuinka yrittäisi :( Elämässä noin yleisesti en tule koskaan menestymään, johtuen siitä että minulta puuttuu sellainen tietynlainen rohkeus ottaa riskejä ja valitsen aina lopulta turvallisen vaihtoehdon. Etenkin nuorena ujona en uskaltanut ikinä mennä mihinkään, en saanut luotua verkostoja enkä siksi hyvää työkokemusta. Enkä vieläkään oikein uskalla mennä mihinkään, pitäisi aina muka olla joku kaveri, jonka kanssa lähteä jonnekin. Pari hyvää ystävää olen toki saanut, mutta he asuvat nykyään kaukana. Nuo ihmiset olivat itse aikoinaan aktiivisia minun kanssa ystävystymisen suhteen. He näkivät minut jotenkin positiivisella tavalla erilaisena, luotettavana ja hyvänä keskusteluseurana. Eli täysin yksinäinen en ole, tosin roikun vapaa-aikanani pääasiassa somessa. Onneksi vapaa-aikaa on vähän. Uskon että nykyään ikäiseni eivät taida oikein haluta tutustua minuun, koska en ole ikäisteni tasolla mitä tulee elämässä etenemiseen ja menestymiseen ja ihmisistä tuntuu varmaan nololta olla mun seurassa. Ymmärrettävää kyllä.

Sepä se, kun itse hyväksyy itsensä, mutta muut ei... Ujot/hiljaiset naiset, oletteko huomanneet että toiset naiset harrastaisivat piilovittuilua sen takia, kun olette hiljaisia? Ei siis todellakaan kaikki. Osa kyllä hyväksyy minut täysin sellaisena kuin olen, mutta toiset osaavat olla inhottavia. Se tulee pienistä jutuista esille. Pyöritellään silmiä, kun vihdoin avaan suun ja saatan vaikka ilmaista itseäni vähän huonosti. Joissain tilanteissa jätetään ulkopuolelle, osoitetaan näin että ei arvosteta. Miksi halutaan osoittaa ikäänkuin, että ollaan parempia? En ymmärrä. Itse en ole ketään kohtaan sellainen.