Lue keskustelun säännöt.
Minä valitan AINA! Miten eroon jatkuvasta negatiivisuudesta?
06.04.2017 |
Alkaa kyllä ärsyttämään jo itseänikin tämä jatkuva negatiivisuus. En voi olla ainoa, joka tämän aiheen kanssa painii. Toivon asiallisia vastauksia, koska tiedän itsekin olevani raskasta ja ärsyttävää seuraa valittamiseni vuoksi.
Valitan joka päivä, aiheesta tai aiheetta. Saatan esimerkiksi vinkua asioista joille en mahda mitään, esimerkiksi sää tai jokin menneisyyden tapahtuma. Jos muistan pari vuotta sitten tapahtuneen mokan, saatan ahdistua ja valittaa asiasta puoli päivää vaikka se ei vaikuttaisi elämääni enää mitenkään. Jos joku kohtelee minua ikävästi, valitan siitäkin koko päivän. Toisin sanoen, takerrun joka asiaan ja märehdin sitä useita tuntia kitisten muille!
Olen huomannut, että negatiivisuus ja valittaminen on lähinnä tapa minulle. Jos en keksi muuta puhuttavaa alan valittaa. Saan itseni kiinni jatkuvasti valittamisesta, joten tiedostan varsinkin nykyään että valitan. Koen suurta itseinhoa aina kun havahdun, että perkele taas minä valitan!
Nyt vinkkejä, mistä johtuu tapavalittaminen ja miten voin muuttaa käytöstäni? Tämä on ihan hirveää kun muut kärsivät jatkuvasta paskan lässytyksestäni!
Kommentit (45)
Olette kaikki VÄÄRÄSSÄ! Jatkuva valittaja on ihminen, jolla on ollut LIIAN HELPPO ELÄMÄ, siinä kaikki! Syyt valitukselle ovat esim ,,Bussi meni just,, tai ,,Kaupasta ei heti löytynyt sopivia kenkiä,, tai ,,Sataa ja tuulee,, Ei ihme, jos tuosta valittelusta suorastaan huomautellaan päin kasvoja. Itse en kestäisi päivääkään Ap:n kaltaista vinkujaa esimerkiksi töissä, avaamatta suutani ja käskemättä painua huithiiteen.
Toisilla on eroja, konkursseja, sairauksia, kuolemia lähellä, pakko muiden (esim. lasten tai lastenlasten) takia koota itsensä, hymyillä vaikka kyynelten läpi ja hammasta puren, tehdä jokaisesta tilanteesta paras mahdollinen, luoda optimismia ympärilleen.
Kun vieläpä TIEDÄT, Ap, miten raivostuttava olet, miksi et voi vain LAKATA VALITTAMASTA?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
1. Yritä pohtia asioita, joista olet kiitollinen. Ehkä olet terve, sinulla on mukava harrastus tmv. Yritä miettiä päivittäin asioita, mitkä tekevät elämästä mukavaa.
2. Liiku luonnossa, käy kävelyllä tai juoksulenkillä. Joillain auttaa että juoksee pääkopan tyhjäksi.
3. Yritä rautaisesti muuttaa ajattelutapaasi. Jos havahdut, että aloit taas valittamaan, pyri muuttamaan puheenaihe edes jonkin aasinsillan kautta positiivisemmaksi.
Lisäisin vielä tähän hyvään listaan, että jos jäät itsellesi kiinni valittamisesta, älä moiti itseäsi vaan anna anteeksi vanhaan tapaan lipsuminen, olethan vasta opettelemassa uutta. Eihän vanhempikaan moiti kävelemään opettelevaa lasta siitä ettei tämä heti kävele täydellisesti, niin turhaan sinäkään itseäsi moitit siitä ettei kaikki ajattelu suju heti täydellisen positiivisesti. Pienin askelin ja yksi asia kerrallaan pääset kyllä eteenpäin, kun vaan annat itsellesi tarpeeksi aikaa muuttua
Ihan hyvä ketju. Yritin miettiä, miksi olen taipuvainen valittamaan. Osaksi se on varmaan luonne. Osaksi varmaan se, etten ole onnellinen. Pitäisi alkaa aktiivisesti muuttaa elämää toisenlaiseksi. Esimerkiksi kaipaisin jotain henkistä tukea puolisolta, olen joutunut selviämään ihan yksin esim syöpädiagnoosista. En tiedä millaista tukea siihen voi saada, mutta mieheni teeskentelee, että sitä ei olisi olemassakaan. Lisäksi haluaisin seksuaalista rakkautta, läheisyyttä, seksiä, mitä ei ole ollut vuosiin. Kun sitä aikoinaan oli, olin huomattavasti paremmalla tuulella.
Nyt tämä itsekriittinen pohdinta aikaansaa, että kyseenalaistan, olenko persoonallisuushäiriöinen, kun syytän joistain ongelmista miestä, enkä vain korjaa itseäni. Narsistihan näkee viat aina muissa, itse on virheetön. Alan olla sillä kannalla, että on ehkä vaan helpompaa erota ja olla yksin, niin ei ole mahdollisuutta syyttää negatiivisuudestani ketään muuta. Sekin tuntuu vähän mustavalkoiselta ajattelulta kuitenkin.
Ehkä kuitenkin on keinotekoista ja jollain tavalla epärakastavaa itseään kohtaan yrittää muuttua käytökseltään hyväntuuliseksi, jos ei ole oikeasti sisimmässään tyytyväinen olosuhteisiinsa ja elämäänsä. Itse asiassa aikoinaan äitini jo oli sellainen, että hän ei ole varmaan koskaan kysynyt, miltä minusta tuntuu. Hän sen sijaan saattoi käskeä hymyilemään. Tämän ketjun ohjeet vain ruveta positiiviseksi muistuttavat minua jotenkin siitä.
Minulla auttoi kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen ja ylipäänsä kirjoittaminen. Taustalla oli vuosikausia jatkunut masennus ja krooninen kipusairaus, eli siinä mielessä en ehkä negaillut ihan vain huvikseni. Kiitollisuuspäiväkirjaan kirjoitin sitkeästi joka päivä vähintään kolme asiaa, jotka ilahduttivat ja joista olin kiitollinen. Alkuun tuntui todella typerältä ja teennäiseltä, mutta vähitellen hyviin asioihin alkoi kiinnittää enemmän ja enemmän huomiota. Samalla opettelin kirjoittamaan harmittavat asiat muille valittamisen sijaan päiväkirjaan, jolloin ne sai ikäänkuin pois mielestä.
Parissa vuodessa olin edistynyt niin paljon, että ajatusmalli oli muuttunut peruspositiiviseksi ja lopetin aktiivisen kiitollisuuspäiväkirjan pitämisen. Edelleen kirjoitan harmittavat asiat päiväkirjaan, minkä jälkeen ne yleensä unohtuvat kokonaan. Ja vaikken tätä minään ihmelääkkeenä pidäkään, niin pakko todeta ettei masennus ole enää tuon jälkeen uusinut, ja kipujakin on huomattavasti vähemmän kuin negatiivisina aikoina. Tai ehkä niihin vain kiinnittää vähemmän huomiota ja keskittyy enemmän elämän hyviin puoliin, mutta lopputuloksen kannalta joka tapauksessa hyvä.
Nuo ovat Turhia.