Vältän masentuneiden seuraa

Niin minäkin vältän. Mutta se on kovin vaikeaa kun suurin osa suomalaisista on masentuneita. Joko juuri nyt tai ovat juuri olleet tai masentuvat ihan kohta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama. Masentuneet myös usein "syyllistävät" muita tyyliin "no helppohan sinun on kun olet hoikka ja aktiivinen ja rahaakin on.." ihan kun en olisi itse vaikuttanut näihin asioihin?? En jaksa heitä yhtään.

Kun itse olin masentunu, en syyllistäny ketään tuolla tavalla ja kyllä tuota tekee ihan terveetkin. Tottakai se vaatii, mut hoikkana pysyminen ei joiltain vaadi mitään. Mut eivätpä hekään sitä ole itse päässeet valkkaamaan. On vaan käyny hyvä tuuri, ainaki siinä asiassa. (Jossain muussa ehkä ei.)

Minä kyllä ihan tietoisesti urheilen ja syön terveellisesti, ei ole tuurilla mitään tekemistä tässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama. Masentuneet myös usein "syyllistävät" muita tyyliin "no helppohan sinun on kun olet hoikka ja aktiivinen ja rahaakin on.." ihan kun en olisi itse vaikuttanut näihin asioihin?? En jaksa heitä yhtään.

Kun itse olin masentunu, en syyllistäny ketään tuolla tavalla ja kyllä tuota tekee ihan terveetkin. Tottakai se vaatii, mut hoikkana pysyminen ei joiltain vaadi mitään. Mut eivätpä hekään sitä ole itse päässeet valkkaamaan. On vaan käyny hyvä tuuri, ainaki siinä asiassa. (Jossain muussa ehkä ei.)

Minä kyllä ihan tietoisesti urheilen ja syön terveellisesti, ei ole tuurilla mitään tekemistä tässä.

Enpä ole muuta väittänykään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se masentunutkin haluaisi vain sanoa, että "ei minua nyt huvita tämä masennus", mutta hitsi kun masentunut ei saa päättää siitä. Koittakaa muistaa kuka tilanteessa kärsii eniten ja muistakaa nämä kirjoituksenne sitten kun itse masennutte. Ja toivon todella, että saatte kokea tämän "kaiken nielevän itsekkyyden". Sitten on kyllä turha odottaa muiden tukea. ;)

Olen itse kokenut elämässäni vakavan masennuksen ja kärsin siitä 4-5 vuotta. Ihan omasta kokemuksesta siitä itse nousseena voin kuitenkin paljastaa, että kyllä minä ainakin pystyin päättämään haluanko alkaa tehdä asialle jotain ja päätänkö taistella vai antaa periksi. Se on uhriutumista, valittaa toisille vuosikausia siitä että "kaikki on paskaa mut en voi itse tälle mitään" eli ulkoistaa vastuu itsestään johonkin muualle, johonkin diagnoosiin tai omaan historiaan. Siinä vaiheessa kun masennus ei enää oikeasti huvita yhtään, kun ei enää oikeasti jaksa sairastaa, on yleensä valmis hakemaan esim. apua ja kokeilemaan mitä tahansa helpotusta siihen tarpeeksi pahaan omaan oloon. Itselläni tämä oivallus tapahtui vasta kun olin menettänyt ns. kaiken, ja olisin halunnut tappaa itseni. Oivalsin (ja tiesin tämän jopa siinä sairaimmassa tilassa jo jollain tasolla), että vain minä itse voin pelastaa itseni tästä suosta (muiden avulla ja tuella toki) ja vaikka masennus ei ole minun VIKANI, se on minun VASTUULLANI. Aloitin mm. terapian, lääkityksen, itseopiskelun ja muutin pikkuhiljaa kaikki epäterveelliset elintapani, asenteeni ja ihmissuhteeni. Se vei vuosia mutta nykyään koen että olen parantunut ja se oli kaikki tämän arvoista. Olisin kuitenkin ihan hyvin voinut jäädä sinne henkilökohtaiseen helvettiini ruikuttamaan, ja olisin halutessani varmasti keksinyt aina vain lisää ja lisää syitä sille miksi tilanteeni on toivoton eikä kannata enää edes yrittää... Olisin voinut vedota sairaaseen vanhempaan tai esim. omiin addiktioihin, sen sijaan että olisin alkanut hoitamaan niitä addiktioita. Että kyllä se siinä mielessä on päätös, suuri perustavanlaatuinen päätös tehdä valintoja joka päivä itsensä hyväksi pitkän aikaa paremman tulevaisuuden tähden. En halua loukata tällä ketään (sillä todella tiedän mitä on koko kehon lamaannuttava paha olo, elämänhallinnan ja itsetunnon menettäminen ja jatkuva ahdistus) vaan kirjoitan tämän siksi että joku muukin masentunut kenties tajuaisi saman. Jos joku masentunut juuri tällä hetkellä lukee tätä ja tuntee kuinka tunteet kiehuu, toivon että tällainen ihminen ottaa sanani ilkeilyn sijaan mielummin herättävänä läpsäisynä naamaan. Kukaan ei voi lopulta tässä elämässä pelastaa ketään, mutta toivoisin että voin omalla esimerkilläni ehkä auttaa jotakin ymmärtämään että hekin voivat pelastaa itse itsensä. Sitä taistelua täytyy kuitenkin ensin haluta aidosti.

Kuin sanasta sanaan omasta kynästäni. Itse olen myös kokenut vaikean masennuksen,menettänyt kaiken ja ollut niin pohjalla kuin vain voi. Sieltä on noustu,koska en halunnut mitään muuta enemmän kuin parantua ja kaikkeni tein sen eteen. Siksi en enää jaksa kuunnella kun ikimasentuneet levittävät vuosikausia negatiivisuutta ja pahaa oloa ympärilleen, kieltäytyvät ottamasta vastuuta ja syyttävät ja vaativat muilta paljon antamatta itse mitään. Masentunut EI ole vain tahdoton uhri, joka ei voi itselleen tai sairaudelleen mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On eri asia kuunnella toista, kun ottaa toisen murheet itselle. Se raja täytyy osata vetää.

Täytyy osata?? 

Niin,täytyy osata,tai muuten oma mielenterveys kärsii.Itse en ole ainakaan vielä oppinut,minulla oli joskus masentenut miesystävä,ja häntä tukiessa päädyin itsekin puoleksi vuodeksi sängynpohjalle elämään noutoruualla.Jos osaisi vetää rajan siihen,että kuuntelee toisten murheita,mutta ei ota niitä itselleen,voisi tukea läheisiään,joilla on ongelmia niin ettei  joudu itse samaan jamaan kuin ne läheiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen masentunut ja teen samoin. Minä en kestä muiden negatiivisia tunteita ollenkaan niin hyvin kuin terveet. Mutta sitä ihmettelen, miksi sitä et kestä.

En ole AP,mutta en itsekään mielelläni ole masentuneiden seurassa,myötäelän muiden murheissa niin että tulee itsellekin ranteet auki-fiilis,kun tuntikausia kuuntelee toisen ongelmia.

Tuo on heikkoutta..

Entä sitten? En väittänytkään,että se olisi vahvuutta,vastasin vain kysymykseen,miksi "terve" ei välttämättä myöskään kestä masentuneen seuraa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se masentunutkin haluaisi vain sanoa, että "ei minua nyt huvita tämä masennus", mutta hitsi kun masentunut ei saa päättää siitä. Koittakaa muistaa kuka tilanteessa kärsii eniten ja muistakaa nämä kirjoituksenne sitten kun itse masennutte. Ja toivon todella, että saatte kokea tämän "kaiken nielevän itsekkyyden". Sitten on kyllä turha odottaa muiden tukea. ;)

Olen itse kokenut elämässäni vakavan masennuksen ja kärsin siitä 4-5 vuotta. Ihan omasta kokemuksesta siitä itse nousseena voin kuitenkin paljastaa, että kyllä minä ainakin pystyin päättämään haluanko alkaa tehdä asialle jotain ja päätänkö taistella vai antaa periksi. Se on uhriutumista, valittaa toisille vuosikausia siitä että "kaikki on paskaa mut en voi itse tälle mitään" eli ulkoistaa vastuu itsestään johonkin muualle, johonkin diagnoosiin tai omaan historiaan. Siinä vaiheessa kun masennus ei enää oikeasti huvita yhtään, kun ei enää oikeasti jaksa sairastaa, on yleensä valmis hakemaan esim. apua ja kokeilemaan mitä tahansa helpotusta siihen tarpeeksi pahaan omaan oloon. Itselläni tämä oivallus tapahtui vasta kun olin menettänyt ns. kaiken, ja olisin halunnut tappaa itseni. Oivalsin (ja tiesin tämän jopa siinä sairaimmassa tilassa jo jollain tasolla), että vain minä itse voin pelastaa itseni tästä suosta (muiden avulla ja tuella toki) ja vaikka masennus ei ole minun VIKANI, se on minun VASTUULLANI. Aloitin mm. terapian, lääkityksen, itseopiskelun ja muutin pikkuhiljaa kaikki epäterveelliset elintapani, asenteeni ja ihmissuhteeni. Se vei vuosia mutta nykyään koen että olen parantunut ja se oli kaikki tämän arvoista. Olisin kuitenkin ihan hyvin voinut jäädä sinne henkilökohtaiseen helvettiini ruikuttamaan, ja olisin halutessani varmasti keksinyt aina vain lisää ja lisää syitä sille miksi tilanteeni on toivoton eikä kannata enää edes yrittää... Olisin voinut vedota sairaaseen vanhempaan tai esim. omiin addiktioihin, sen sijaan että olisin alkanut hoitamaan niitä addiktioita. Että kyllä se siinä mielessä on päätös, suuri perustavanlaatuinen päätös tehdä valintoja joka päivä itsensä hyväksi pitkän aikaa paremman tulevaisuuden tähden. En halua loukata tällä ketään (sillä todella tiedän mitä on koko kehon lamaannuttava paha olo, elämänhallinnan ja itsetunnon menettäminen ja jatkuva ahdistus) vaan kirjoitan tämän siksi että joku muukin masentunut kenties tajuaisi saman. Jos joku masentunut juuri tällä hetkellä lukee tätä ja tuntee kuinka tunteet kiehuu, toivon että tällainen ihminen ottaa sanani ilkeilyn sijaan mielummin herättävänä läpsäisynä naamaan. Kukaan ei voi lopulta tässä elämässä pelastaa ketään, mutta toivoisin että voin omalla esimerkilläni ehkä auttaa jotakin ymmärtämään että hekin voivat pelastaa itse itsensä. Sitä taistelua täytyy kuitenkin ensin haluta aidosti.

Kuin sanasta sanaan omasta kynästäni. Itse olen myös kokenut vaikean masennuksen,menettänyt kaiken ja ollut niin pohjalla kuin vain voi. Sieltä on noustu,koska en halunnut mitään muuta enemmän kuin parantua ja kaikkeni tein sen eteen. Siksi en enää jaksa kuunnella kun ikimasentuneet levittävät vuosikausia negatiivisuutta ja pahaa oloa ympärilleen, kieltäytyvät ottamasta vastuuta ja syyttävät ja vaativat muilta paljon antamatta itse mitään. Masentunut EI ole vain tahdoton uhri, joka ei voi itselleen tai sairaudelleen mitään.

Musta tuntuu et ne selviää jotka käy siellä ihan pohjalla ja on jo luopumassa elämästäänkin. Mut sitten täytyy löytää se syy siihen masennukseen. Eihän mitään voi korjata jos ei löydä syytä.

Täysin ymmärrettävää. Kuka nyt masentuneen seurasta nauttisi. Varsinkaan sellaisen jolla ei ole mitään motivaatiota hoitaa itseään kuntoon. En jaksaisi minäkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen masentunut ja teen samoin. Minä en kestä muiden negatiivisia tunteita ollenkaan niin hyvin kuin terveet. Mutta sitä ihmettelen, miksi sitä et kestä.

En ole AP,mutta en itsekään mielelläni ole masentuneiden seurassa,myötäelän muiden murheissa niin että tulee itsellekin ranteet auki-fiilis,kun tuntikausia kuuntelee toisen ongelmia.

Tuo on heikkoutta..

Entä sitten? En väittänytkään,että se olisi vahvuutta,vastasin vain kysymykseen,miksi "terve" ei välttämättä myöskään kestä masentuneen seuraa.

Miksi se olis vahvuutta, onhan siinä välissä siltä väliltäkin.. Mut heikkoutta se on, herättipä se minkälaisia tunteita sussa tahansa. Asioista voi keskustella ihan yleiselläkin tasolla loukkaantumatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se masentunutkin haluaisi vain sanoa, että "ei minua nyt huvita tämä masennus", mutta hitsi kun masentunut ei saa päättää siitä. Koittakaa muistaa kuka tilanteessa kärsii eniten ja muistakaa nämä kirjoituksenne sitten kun itse masennutte. Ja toivon todella, että saatte kokea tämän "kaiken nielevän itsekkyyden". Sitten on kyllä turha odottaa muiden tukea. ;)

Olen itse kokenut elämässäni vakavan masennuksen ja kärsin siitä 4-5 vuotta. Ihan omasta kokemuksesta siitä itse nousseena voin kuitenkin paljastaa, että kyllä minä ainakin pystyin päättämään haluanko alkaa tehdä asialle jotain ja päätänkö taistella vai antaa periksi. Se on uhriutumista, valittaa toisille vuosikausia siitä että "kaikki on paskaa mut en voi itse tälle mitään" eli ulkoistaa vastuu itsestään johonkin muualle, johonkin diagnoosiin tai omaan historiaan. Siinä vaiheessa kun masennus ei enää oikeasti huvita yhtään, kun ei enää oikeasti jaksa sairastaa, on yleensä valmis hakemaan esim. apua ja kokeilemaan mitä tahansa helpotusta siihen tarpeeksi pahaan omaan oloon. Itselläni tämä oivallus tapahtui vasta kun olin menettänyt ns. kaiken, ja olisin halunnut tappaa itseni. Oivalsin (ja tiesin tämän jopa siinä sairaimmassa tilassa jo jollain tasolla), että vain minä itse voin pelastaa itseni tästä suosta (muiden avulla ja tuella toki) ja vaikka masennus ei ole minun VIKANI, se on minun VASTUULLANI. Aloitin mm. terapian, lääkityksen, itseopiskelun ja muutin pikkuhiljaa kaikki epäterveelliset elintapani, asenteeni ja ihmissuhteeni. Se vei vuosia mutta nykyään koen että olen parantunut ja se oli kaikki tämän arvoista. Olisin kuitenkin ihan hyvin voinut jäädä sinne henkilökohtaiseen helvettiini ruikuttamaan, ja olisin halutessani varmasti keksinyt aina vain lisää ja lisää syitä sille miksi tilanteeni on toivoton eikä kannata enää edes yrittää... Olisin voinut vedota sairaaseen vanhempaan tai esim. omiin addiktioihin, sen sijaan että olisin alkanut hoitamaan niitä addiktioita. Että kyllä se siinä mielessä on päätös, suuri perustavanlaatuinen päätös tehdä valintoja joka päivä itsensä hyväksi pitkän aikaa paremman tulevaisuuden tähden. En halua loukata tällä ketään (sillä todella tiedän mitä on koko kehon lamaannuttava paha olo, elämänhallinnan ja itsetunnon menettäminen ja jatkuva ahdistus) vaan kirjoitan tämän siksi että joku muukin masentunut kenties tajuaisi saman. Jos joku masentunut juuri tällä hetkellä lukee tätä ja tuntee kuinka tunteet kiehuu, toivon että tällainen ihminen ottaa sanani ilkeilyn sijaan mielummin herättävänä läpsäisynä naamaan. Kukaan ei voi lopulta tässä elämässä pelastaa ketään, mutta toivoisin että voin omalla esimerkilläni ehkä auttaa jotakin ymmärtämään että hekin voivat pelastaa itse itsensä. Sitä taistelua täytyy kuitenkin ensin haluta aidosti.

Kuin sanasta sanaan omasta kynästäni. Itse olen myös kokenut vaikean masennuksen,menettänyt kaiken ja ollut niin pohjalla kuin vain voi. Sieltä on noustu,koska en halunnut mitään muuta enemmän kuin parantua ja kaikkeni tein sen eteen. Siksi en enää jaksa kuunnella kun ikimasentuneet levittävät vuosikausia negatiivisuutta ja pahaa oloa ympärilleen, kieltäytyvät ottamasta vastuuta ja syyttävät ja vaativat muilta paljon antamatta itse mitään. Masentunut EI ole vain tahdoton uhri, joka ei voi itselleen tai sairaudelleen mitään.

Minä kirjoitin tuossa aikaisemmin oman kokemukseni aiheeseen ja siitä ei selvästikään pidetä. Minä ymmärrän että yksilölle on tärkeää kokea että on koko ajan hallinnassa siitä mitä on kokenut. Mutta kun masentunut ei ala paranemaan sormia napsauttamalla eikä tietääkseni kenenkään saarna ole sellaista saanut itsessään aikaan. Te kummatkin aktiivisesti sivuutatte sen että eri asioiden summa toi teille tuon oivalluksen miten te alatte itseänne "parantamaan" ja opitte myös näkemään elämän toisesta näkökulmasta. Niin kuin usein voimakkaat kokemukset elämässä tekee. Sen sijaan te kummatkin haluatte ajatella että olitte muita vahvempia kun onnistuitte tekemään muutoksen ja toki muutoksen kannalta oman vahvuuden ymmärtäminen on tärkeää. Mutta kumpikaan teistä ei olisi ymmärtänyt kuinka vahva on ennenkuin jouduitte tilanteeseen jossa se todella testattiin.

Sairastuin itse vakavaan masennukseen joitakin kuukausia sitten. Myönnän, että olin etenkin ensimmäiset viikot aivan valtavan itsekäs, etenkin vanhempiani kohtaan. Heitä kohtaan se oli helpointa, sillä toisin kuin ystävillä, heillä ei ollut sitä vaihtoehtoa että olisivat hylänneet minut. Ajattelin myös, että jos he olisivat antaneet minulle enemmän huomiota lapsena ollessani en olisi nyt tässä jamassa, joten kärsikööt. Samanlaista ajattelua esiintyi myös ystäviä kohtaan: heillä ei ollut aikaa soittaa minulle tai tulla käymään siinä vaiheessa kun olin vasta sairastumassa, he olisivat voineet estää tätä tapahtumasta... Tästä huolimatta itsekkyyteni ei ollut suunnitelmallista tai tarkoituksellista, vaan pakon sanelemaa: masennus oli niin valtavan raskas eikä hellittänyt hetkeksikään että se oli kuin fyysistä kipua. Mieti jos jalkasi olisi juuri murtunut: pystyisitkö ottamaan muiden tunteet huomioon, vai huutaisitko vain kurkku suorana että auttakaa nyt joku kun sattuu niin etten kestä?

Ymmärsin kuitenkin, että seurani oli äärettömän raskasta enkä osannut puhua muusta kuin ongelmistani: tämän vuoksi pyrin tapaamaan mahdollisimman useaa ystävää, etten kaataisi kaikkea kenenkään yksittäisen niskaan. Miksi en vellonut yksin kotona murheissani vaivaamatta ketään? Koska eristäytyminen vain pahentaa masennusta, ja halusin parantua. Nyt tunnen päässeeni siihen pisteeseen, että kykenen näkemään ystäviäni lähes normaalisti: olen kiinnostunut heidän asioistaan, ja välillä juttelen omista tulevaisuudensuunnitelmista ihan toiveikkaasti ja innostuneena. En siis koe enää olevani erityisen raskasta seuraa. Tähän pisteeseen pääseminen kuitenkin vei kuukausia (onneksi ei vuosia!). Olen äärettömän kiitollinen kaikille ystävilleni, jotka jaksoivat ja auttoivat minua pääsemään jaloilleni. Kaikkein kiitollisin olen vanhemmilleni, jotka ovat olleet tukenani uskomattomalla tavalla. Ja voin vakuuttaa, että jos joku läheisistäni sairastuu tai kokee muuten vaikeuksia elämässään, tulen olemaan tukena vaikka kuinka tuntuisi raskaalta.

En väheksy ollenkaan masentuneen läheisten tuntemaa uupumusta, mutta yrittäkää kestää älkääkä jättäkö ketään yksin masennuksen kanssa! Puhukaa mieluummin vaikka suoraan ja sanokaa että nyt on vaikea kestää pelkkää valitusta, puhuttaisiko jostain muusta. Tai koettakaa lähteä esim. lenkille niin ettei tarvitse välttämättä puhua lainkaan. Pelkkä läsnäolokin voi auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se masentunutkin haluaisi vain sanoa, että "ei minua nyt huvita tämä masennus", mutta hitsi kun masentunut ei saa päättää siitä. Koittakaa muistaa kuka tilanteessa kärsii eniten ja muistakaa nämä kirjoituksenne sitten kun itse masennutte. Ja toivon todella, että saatte kokea tämän "kaiken nielevän itsekkyyden". Sitten on kyllä turha odottaa muiden tukea. ;)

Olen itse kokenut elämässäni vakavan masennuksen ja kärsin siitä 4-5 vuotta. Ihan omasta kokemuksesta siitä itse nousseena voin kuitenkin paljastaa, että kyllä minä ainakin pystyin päättämään haluanko alkaa tehdä asialle jotain ja päätänkö taistella vai antaa periksi. Se on uhriutumista, valittaa toisille vuosikausia siitä että "kaikki on paskaa mut en voi itse tälle mitään" eli ulkoistaa vastuu itsestään johonkin muualle, johonkin diagnoosiin tai omaan historiaan. Siinä vaiheessa kun masennus ei enää oikeasti huvita yhtään, kun ei enää oikeasti jaksa sairastaa, on yleensä valmis hakemaan esim. apua ja kokeilemaan mitä tahansa helpotusta siihen tarpeeksi pahaan omaan oloon. Itselläni tämä oivallus tapahtui vasta kun olin menettänyt ns. kaiken, ja olisin halunnut tappaa itseni. Oivalsin (ja tiesin tämän jopa siinä sairaimmassa tilassa jo jollain tasolla), että vain minä itse voin pelastaa itseni tästä suosta (muiden avulla ja tuella toki) ja vaikka masennus ei ole minun VIKANI, se on minun VASTUULLANI. Aloitin mm. terapian, lääkityksen, itseopiskelun ja muutin pikkuhiljaa kaikki epäterveelliset elintapani, asenteeni ja ihmissuhteeni. Se vei vuosia mutta nykyään koen että olen parantunut ja se oli kaikki tämän arvoista. Olisin kuitenkin ihan hyvin voinut jäädä sinne henkilökohtaiseen helvettiini ruikuttamaan, ja olisin halutessani varmasti keksinyt aina vain lisää ja lisää syitä sille miksi tilanteeni on toivoton eikä kannata enää edes yrittää... Olisin voinut vedota sairaaseen vanhempaan tai esim. omiin addiktioihin, sen sijaan että olisin alkanut hoitamaan niitä addiktioita. Että kyllä se siinä mielessä on päätös, suuri perustavanlaatuinen päätös tehdä valintoja joka päivä itsensä hyväksi pitkän aikaa paremman tulevaisuuden tähden. En halua loukata tällä ketään (sillä todella tiedän mitä on koko kehon lamaannuttava paha olo, elämänhallinnan ja itsetunnon menettäminen ja jatkuva ahdistus) vaan kirjoitan tämän siksi että joku muukin masentunut kenties tajuaisi saman. Jos joku masentunut juuri tällä hetkellä lukee tätä ja tuntee kuinka tunteet kiehuu, toivon että tällainen ihminen ottaa sanani ilkeilyn sijaan mielummin herättävänä läpsäisynä naamaan. Kukaan ei voi lopulta tässä elämässä pelastaa ketään, mutta toivoisin että voin omalla esimerkilläni ehkä auttaa jotakin ymmärtämään että hekin voivat pelastaa itse itsensä. Sitä taistelua täytyy kuitenkin ensin haluta aidosti.

Kuin sanasta sanaan omasta kynästäni. Itse olen myös kokenut vaikean masennuksen,menettänyt kaiken ja ollut niin pohjalla kuin vain voi. Sieltä on noustu,koska en halunnut mitään muuta enemmän kuin parantua ja kaikkeni tein sen eteen. Siksi en enää jaksa kuunnella kun ikimasentuneet levittävät vuosikausia negatiivisuutta ja pahaa oloa ympärilleen, kieltäytyvät ottamasta vastuuta ja syyttävät ja vaativat muilta paljon antamatta itse mitään. Masentunut EI ole vain tahdoton uhri, joka ei voi itselleen tai sairaudelleen mitään.

Musta tuntuu et ne selviää jotka käy siellä ihan pohjalla ja on jo luopumassa elämästäänkin. Mut sitten täytyy löytää se syy siihen masennukseen. Eihän mitään voi korjata jos ei löydä syytä.

Tai syyt. Useammin se masennus koostuu monista pienistä ja vähän isommista tekijöistä. Se mikä itselläni tulee ratkaisevana asiana parantumisessa mieleen, on tietynlainen nöyryys. Masentunut helposti kuvittelee olevansa nöyrä, raukka säälittävä reppana jota kukaan ei ymmärrä eikä voi auttaa. Ei se ole oikeaa nöyryyttä. Nöyryyttä on siinä kun ymmärtää, että ehkä ei olekaan vain uhri. Ehkä omia elämäntapoja,asenteita,ajatuksia ja maailmankuvaa muokkaamalla voisikin parantua ja muuttua..

Minä olen masentunut, ihan eläkkeellä asti. Tosin, oma tilanteeni on ihan perseestä siinä mielessä, että masennus, ahdistus ja traumaperäinen stressi eivät ole koskaan niin pahat ettenkö kykenisi selviytymään päivittäisistä toimistani, vaan ne vaikuttavat eniten tapaani ajatella itseäni jne. 

Ulospäin näytän aivan normaalilta. Ja mitään en tilastani, eläkkeestäni tai menneisyydestäni puhu. En valita, en kaada murheita muiden niskaan. Vain muutamalle ihmisille joskus kerron vaikka arjen raskaudesta, tai tukiverkkojen puutteesta. Muuten olen vain, puhun säästä ja politiikasta ja lasten kehityksestä ja matkustelusta. 

Ja arvatkaa miten monta kertaa olen kuunnellut muiden avautumista? Ja miettinyt mielessäni että voihan nyt elämän kevät sentään mikä pikku murhe. Mutta en tietenkään sano mitään, jokaisen murheet on omia ja ne koetaan omalla tavalla. Olen kannustanut, kysellyt, kuunnellut ja tukenut. Ja arvatkaa miten usein olen kuullut muiden mielipiteitä että masennus on feikkaamista, laiskuutta ja tyhmyyttä? Ja edelleen olen ollut hiljaa. 

En minä kerro, että sydämessä tuntuu raskas paino joka päivä. Se on siinä kun herään, ja on siinä kun suljen silmäni. En kerro, että en osaa haaveilla. Että en kykene sellaiseen, että ajattelisin olevani jossakin tai tekemässä jotain hienoa. Minä en ole yhtään mitään, päivästä toiseen. Jos ajattelen itseäni, ajattelen että olen syvä ja iso pettymys, saamaton ja pelokas. Olen huono verrattuna normaaleihin ihmisiin, olen yhteiskunnalle taakka. Olen luuseri. Siksi on parempi olla ajattelematta. Ja antaa muiden puhua huoliaan ja elämäänsä. Heillä sentään on tulevaisuus. 

Mistä muuten johtuu että suurimman osan masennusdiagnoosi on keskivaikea masennus? Lievää masennusta ei ole kellään? Sitten kun näitä sairauksia testataan niillä lomakkeilla niin jokainen tietää, mitä kannattaa vastata jos haluaa tulokseksi masentunut. Kun paperin on täyttänyt useamman kerran, vastaukset muistaa ulkoa. Mikä sairaus se sellainen on joka voidaan todeta rasti ruutuun-menetelmällä?

Kaikki tuntemani masentuneet ihmiset ovat todella syvältä pyllystä! Anteeksi vain kamalasti, mutta en jaksa katsella / kuunnella... Ovat todella itsekeskeisiä ja vaativat liikaa kaikkea, sellaista ei ole kenenkään pakko sietää!!!

Vierailija kirjoitti:

Mistä muuten johtuu että suurimman osan masennusdiagnoosi on keskivaikea masennus? Lievää masennusta ei ole kellään? Sitten kun näitä sairauksia testataan niillä lomakkeilla niin jokainen tietää, mitä kannattaa vastata jos haluaa tulokseksi masentunut. Kun paperin on täyttänyt useamman kerran, vastaukset muistaa ulkoa. Mikä sairaus se sellainen on joka voidaan todeta rasti ruutuun-menetelmällä?

En ole koskaan tehnyt tuollaista testiä. Ja olen saanut eläkepaperit masennuksen ja traumaperäisen stressin takia vuonna 2011. Ja julkisella puolella näin. 

Oma tarinani vielä meni niin, että aloin oireilla pahasti ollessani töissä. Työterveyslääkäri laittoi sairauslomalle ja lähetteen oman kaupunkini (olin töissä eri paikkakunnalla) psykiatrian polille. Lyhyessä ajassa tilanne paheni, osin johtuen myös vallitsevasta elämäntilanteestani. Kun määräaikaista sopimusta ei uusittu, jäin hoitoon psykan polille. Joskus olen miettiyt, että minua hoitava sairaanhoitaja ja lääkäri hommasivat minulle eläkepaperit jotta saisin levähtää kaikesta - että talouteni olisi joten kuten turvattu kunnes uskallan taas alkaa elää. 

Ja sitähän minä yritän, nytkin. 

Tervettä itsekkyyttä pitää olla sen verran, ettei uhraa omaa mielenterveyttään/jaksamistaan muiden vuoksi. Se ei mielestäni kuitenkaan mahdu enää terveen itsekkyyden piiriin, jos hylkää sairaan läheisen sillä perusteella, että "MINÄ en halua ikäviä asioita elämääni". Etäisyyttä saattaa tarvita eikä toista pysty parantamaan, mutta kyllä mun mielestä ystävyyteen kuuluu toisen tukena oleminen myös vaikeina aikoina.

Olen itse ollut sekä masentunut että masentuneen ystävä, ja eihän se helppoa ole. Masentuneena vetäydyn omiin oloihin juuri siksi, että muiden seurassa koen tarvetta esittää pirteää ja se on niin raskasta, että mieluummin oon yksin. En siis ole kovin hyvä ystävä silloin, kun yhteydenpito jää. Kaikista kurjimmalta tuntuu, kun ei pysty täysin iloitsemaan läheisille tapahtuvista hyvistä jutuista, kun se masennus tuo kuvioon oman katkeran pohjavireensä.

Masentuneen ystävänä olen nuorempana mennyt siihen ääripäähän, että olin kaverin luona osastolla joka päivä, ja se oli aika raskasta. Nykyään yritän olla menemättä ihan niin syvälle mukaan tilanteeseen, koska se vie helposti itsenikin mennessään ja mulla on velvollisuus huolehtia MYÖS itsestäni. Koen silti moraaliseksi velvollisuudeksi myös läheisistä huolehtimisen, joten jaksamisen rajoissa teen sitä, vaikka se rankkaa onkin. Tärkeintä on vaan olla läsnä toiselle, jos hän sitä kaipaa, vaikka toisen huonon mielialan vuoksi siitä ei itselle mitään hyvää fiilistä saisikaan. Ne kivikkoisetkin ajat kuitenkin kuuluu ihmissuhteisiin, mun mielestä ei oo oikein feidata toista heti vaikean paikan tullen.

Itse tunnen paljon masentuneita, ja olen sellainen itsekin. En oikeastaan tunne montakaan, joka jatkuvasti ruikuttaisi olotilaansa... Monilla tuntuu olevan ongelmana enemminkin se, että lamaannutaan ja vetäydytään syrjään hiljaisiksi. Itse olen niin miellyttämiseen kasvanut, että ensimmäinen vuosi terapiassakin meni siihen, että halusin olla lähinnä kiva ja helppo potilas. Kavereilleni puhun hyvin satunnaisesti ongelmistani ja kuuntelen usein heidän avautumisiaan. Tykkään ihmisistä ja olen sosiaalinen luonne, pyrin läsnäoloon ja kuuntelemaan muita. Minusta ei ilmeisesti kodin ulkopuolella näy mitään sen erityisempää, mutta kotona olen usein ahdistunut ja itsetuhoinen (nykyään harvemmin), masentunut ja apaattinen, toki välillä touhukas ja iloinenkin. Avopuoliso kärsii sairaudestani, mutta ei halua luovuttaa.

Kaikki eivät tosiaan terapiassakaan koe mitään valaistumista. Itsekin sain koko terapian ajan kehua aktiivisuudestani, mutta masentunut olen edelleen. Samoin olen pyrkinyt opiskelemaan, liikkumaan jne voimavarojen mukaan, mutta ne eivät ole merkittävästi viime vuosien aikana kasvaneet. Yritän ehkä liikaakin, tai näin minulle moni hoitotaho on sanonut. Minulla on perinnöllinen 2-suuntainen, traumatausta ja persoonallisuushäiriö (helpottanut huomattavasti), ja voi olla, että joudun sietämään tiettyjä juttuja koko elinikäni. Pelkästään itsestään niskasta kiinni -meininki ei auta, pitää löytyä joku aito kipinä innostua asioista ja tehdä hyvää itselleen.

Kaikki masentuneet eivät ole muita ihmisiä hyväksikäyttäviä kusipäitä jotka kaataa kaikki omat huolet toisen niskaan. Aidot ystävät kannattelevat toisiaan aina, ylä- ja alamäessä. Jokainen tuntee joskus kipua ja se kuuluu elämään, toista ei saa tietysti kuormittaa liikaa ja jokainen on vastuussa ensisijaisesti itsestään. Tuo vain osoittaa ettei sulla tule ikinä olemaan ainoaakaan aitoa ystävyyttä jos lähtee ja hylkää heti jos toisella on vaikeaa.

Missä ihmisen empatia? Ällöttää tollanen.

Traumataustan kanssa ei ole helppoa, varsinkaan jos traumat seuraavat lapsuudesta. Silloin ihminen on tavallaan kasvanut siihen, että jokin itsessä estää normaalin elämisen, sillä kaikki voimat menevät joko pelkojen ja muistojen välttelyyn tai niiden käsittelyyn. Traumapotilas on usein lytätty henkisesti, ja sellaisesta yli pääsiminen on valtavan työn takana.

Tätä toipumista ei helpota tunne, ettei kelpaa muille koska on masentunut. Vaikka ei olisi koskaan itkenyt huoliaan, tai ollut "huono ystävä", mielenterveysongelmien esille tulo pilaa monta ihmissuhdetta jo sellaisenaan. Stigma on voimakas. Ja sen välttelyyn kuluu myös energiaa: ihminen tekee kaikkensa, ettei jäisi kiinni. Että näkyisi muiden silmissä normaalina yksilönä.