Vältän masentuneiden seuraa

Voisin tähän avata omia kokemuksia masentuneista, mut en jaksa rypeä itsesäälissä ja katkeruudessa. Sillä nyt kun hyväksyn ettei kaunat kantamalla karise, annan anteeksi. Mutta enää en ota kantaakseni kenenkään toisen, aikuisen taakkoja. Sainhan tehdä sitä koko lapsuuden.

On eri asia kuunnella toista, kun ottaa toisen murheet itselle. Se raja täytyy osata vetää.

Vierailija kirjoitti:

En vältä, mutta tuntuu kyllä tosi haastavalta olla kroonisesti masentuneen ystävä. Tavataan, kun hän haluaa ja puhutaan, mistä hän haluaa, eikä mitään normaalia juttelua synny, koska hän haluaa avautua yksinpuheluna ja jos minä puhun hänen jälkeensä, hänen katseensa harhailee jo muualle ja hän sanoo, että nyt pitääkin tästä jo lähteä.

Ei tuollaista itsekeskeisyyttä voi laittaa masennuksen piikkiin. On olemassa myös empaattisia masentuneita jotka jaksavat kuunnella muita (he vain todennäköisesti väsyvät normaaleista asioista ja ihmisten kohtaamisesta enemmän ja oireilevat lähinnä yksin ollessaan), ja sitten niitä jotka puhuvat vain itsestään ja yrittävät oikeuttaa käytöksensä masennuksella. Yhteistä heillä on se masennus, mutta masennus itsessään ei vielä ole sama asia tai sisällytä automaattisesti sellaisia asioita kuin huonot sosiaaliset taidot tai itsekeskeisyys. On olemassa paljon itsekkäitä kusipäitä jotka ovat SAMALLA myös masentuneita. Ei se masennus kuitenkaan ole suora syy kusipäisyyteen! Maailman kultaisin ja pidetyin ihminenkin voi olla salaa masentunut ja vaikka vihata itseään, mutta ei pura pahaa oloaan muihin vaan kenties suljettujen ovien takana itseensä.

Toisen ihmisen, etenkin läheisen masennus on kyllä välillä uuvuttavaa. Ihmissuhteen toivoisi olevan vastavuoroista mutta toinen ei siihen kykene eikä häneltä voi sitä edes vaatia koska tiedän miten sairaus vie kaikki voimat joten koko homma jää minun harteilleni. Vuodesta toiseen kun yrittää olla toisen tukena saamatta mitään itselleen niin siihen väsyy, taakka painaa raskaana kun itselle tärkeää ihmistä ei voi hylätäkään. Ja jos asiasta yhtään valittaa kolmannelle osapuolelle niin silloin julistetaan todella pahaksi ihmiseksi :(

Vaikka olenkin terve niin eivät minunkaan henkiset voimavarani veny loputtomiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En vältä, mutta tuntuu kyllä tosi haastavalta olla kroonisesti masentuneen ystävä. Tavataan, kun hän haluaa ja puhutaan, mistä hän haluaa, eikä mitään normaalia juttelua synny, koska hän haluaa avautua yksinpuheluna ja jos minä puhun hänen jälkeensä, hänen katseensa harhailee jo muualle ja hän sanoo, että nyt pitääkin tästä jo lähteä.

Ei tuollaista itsekeskeisyyttä voi laittaa masennuksen piikkiin. On olemassa myös empaattisia masentuneita jotka jaksavat kuunnella muita (he vain todennäköisesti väsyvät normaaleista asioista ja ihmisten kohtaamisesta enemmän ja oireilevat lähinnä yksin ollessaan), ja sitten niitä jotka puhuvat vain itsestään ja yrittävät oikeuttaa käytöksensä masennuksella. Yhteistä heillä on se masennus, mutta masennus itsessään ei vielä ole sama asia tai sisällytä automaattisesti sellaisia asioita kuin huonot sosiaaliset taidot tai itsekeskeisyys. On olemassa paljon itsekkäitä kusipäitä jotka ovat SAMALLA myös masentuneita. Ei se masennus kuitenkaan ole suora syy kusipäisyyteen! Maailman kultaisin ja pidetyin ihminenkin voi olla salaa masentunut ja vaikka vihata itseään, mutta ei pura pahaa oloaan muihin vaan kenties suljettujen ovien takana itseensä.

Joskus se kuppi voi tulla täyteen sillä maailman kultaisimmallakin ihmisellä, joka muuten on taru olento. Sitäpaitsi se kultainen ihminen olis luultavasti seurassa ihan samanlainen mut on päättäny eristäytyä. Sillätavalla ei ole riesana kenellekään, se on totta. Mut niin ku sanoin, jos ei olis niin kynnysmatto että jää kotiin itkemään, olis tasan yhtä itsekäs. Se vaan nyt kuuluu masennukseen et katse kääntyy sisäänpäin.

Vierailija kirjoitti:

On eri asia kuunnella toista, kun ottaa toisen murheet itselle. Se raja täytyy osata vetää.

Toisin sanoen "terveilläkin" on hieman tsemppaamista omissa ihmissuhdetaidoissa. Ei ole aina masentuneen vika.

Vierailija kirjoitti:

Toisen ihmisen, etenkin läheisen masennus on kyllä välillä uuvuttavaa. Ihmissuhteen toivoisi olevan vastavuoroista mutta toinen ei siihen kykene eikä häneltä voi sitä edes vaatia koska tiedän miten sairaus vie kaikki voimat joten koko homma jää minun harteilleni. Vuodesta toiseen kun yrittää olla toisen tukena saamatta mitään itselleen niin siihen väsyy, taakka painaa raskaana kun itselle tärkeää ihmistä ei voi hylätäkään. Ja jos asiasta yhtään valittaa kolmannelle osapuolelle niin silloin julistetaan todella pahaksi ihmiseksi :(

Vaikka olenkin terve niin eivät minunkaan henkiset voimavarani veny loputtomiin.

Eikä tarvitsekaan. Sitävarten on mentaalipuolen ihmiset olemassa. Jos tulee syöpä, syöpähoitajat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On eri asia kuunnella toista, kun ottaa toisen murheet itselle. Se raja täytyy osata vetää.

Toisin sanoen "terveilläkin" on hieman tsemppaamista omissa ihmissuhdetaidoissa. Ei ole aina masentuneen vika.

Monet ei ehkä osaa suhtautua oikein masentuneeseen jos ei ole kokemusta.

Muistakaa aina realismi ei sitten ole masennusta. Moni luulee et oon masentunut, jos sanon, että yhteiskunta on paska. No siinäpähän sitten elävät hyvää elämää. Itse pysyn mielummin faktoissa kuin kulississa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se masentunutkin haluaisi vain sanoa, että "ei minua nyt huvita tämä masennus", mutta hitsi kun masentunut ei saa päättää siitä. Koittakaa muistaa kuka tilanteessa kärsii eniten ja muistakaa nämä kirjoituksenne sitten kun itse masennutte. Ja toivon todella, että saatte kokea tämän "kaiken nielevän itsekkyyden". Sitten on kyllä turha odottaa muiden tukea. ;)

Olen itse kokenut elämässäni vakavan masennuksen ja kärsin siitä 4-5 vuotta. Ihan omasta kokemuksesta siitä itse nousseena voin kuitenkin paljastaa, että kyllä minä ainakin pystyin päättämään haluanko alkaa tehdä asialle jotain ja päätänkö taistella vai antaa periksi. Se on uhriutumista, valittaa toisille vuosikausia siitä että "kaikki on paskaa mut en voi itse tälle mitään" eli ulkoistaa vastuu itsestään johonkin muualle, johonkin diagnoosiin tai omaan historiaan. Siinä vaiheessa kun masennus ei enää oikeasti huvita yhtään, kun ei enää oikeasti jaksa sairastaa, on yleensä valmis hakemaan esim. apua ja kokeilemaan mitä tahansa helpotusta siihen tarpeeksi pahaan omaan oloon. Itselläni tämä oivallus tapahtui vasta kun olin menettänyt ns. kaiken, ja olisin halunnut tappaa itseni. Oivalsin (ja tiesin tämän jopa siinä sairaimmassa tilassa jo jollain tasolla), että vain minä itse voin pelastaa itseni tästä suosta (muiden avulla ja tuella toki) ja vaikka masennus ei ole minun VIKANI, se on minun VASTUULLANI. Aloitin mm. terapian, lääkityksen, itseopiskelun ja muutin pikkuhiljaa kaikki epäterveelliset elintapani, asenteeni ja ihmissuhteeni. Se vei vuosia mutta nykyään koen että olen parantunut ja se oli kaikki tämän arvoista. Olisin kuitenkin ihan hyvin voinut jäädä sinne henkilökohtaiseen helvettiini ruikuttamaan, ja olisin halutessani varmasti keksinyt aina vain lisää ja lisää syitä sille miksi tilanteeni on toivoton eikä kannata enää edes yrittää... Olisin voinut vedota sairaaseen vanhempaan tai esim. omiin addiktioihin, sen sijaan että olisin alkanut hoitamaan niitä addiktioita. Että kyllä se siinä mielessä on päätös, suuri perustavanlaatuinen päätös tehdä valintoja joka päivä itsensä hyväksi pitkän aikaa paremman tulevaisuuden tähden. En halua loukata tällä ketään (sillä todella tiedän mitä on koko kehon lamaannuttava paha olo, elämänhallinnan ja itsetunnon menettäminen ja jatkuva ahdistus) vaan kirjoitan tämän siksi että joku muukin masentunut kenties tajuaisi saman. Jos joku masentunut juuri tällä hetkellä lukee tätä ja tuntee kuinka tunteet kiehuu, toivon että tällainen ihminen ottaa sanani ilkeilyn sijaan mielummin herättävänä läpsäisynä naamaan. Kukaan ei voi lopulta tässä elämässä pelastaa ketään, mutta toivoisin että voin omalla esimerkilläni ehkä auttaa jotakin ymmärtämään että hekin voivat pelastaa itse itsensä. Sitä taistelua täytyy kuitenkin ensin haluta aidosti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se masentunutkin haluaisi vain sanoa, että "ei minua nyt huvita tämä masennus", mutta hitsi kun masentunut ei saa päättää siitä. Koittakaa muistaa kuka tilanteessa kärsii eniten ja muistakaa nämä kirjoituksenne sitten kun itse masennutte. Ja toivon todella, että saatte kokea tämän "kaiken nielevän itsekkyyden". Sitten on kyllä turha odottaa muiden tukea. ;)

Olen itse kokenut elämässäni vakavan masennuksen ja kärsin siitä 4-5 vuotta. Ihan omasta kokemuksesta siitä itse nousseena voin kuitenkin paljastaa, että kyllä minä ainakin pystyin päättämään haluanko alkaa tehdä asialle jotain ja päätänkö taistella vai antaa periksi. Se on uhriutumista, valittaa toisille vuosikausia siitä että "kaikki on paskaa mut en voi itse tälle mitään" eli ulkoistaa vastuu itsestään johonkin muualle, johonkin diagnoosiin tai omaan historiaan. Siinä vaiheessa kun masennus ei enää oikeasti huvita yhtään, kun ei enää oikeasti jaksa sairastaa, on yleensä valmis hakemaan esim. apua ja kokeilemaan mitä tahansa helpotusta siihen tarpeeksi pahaan omaan oloon. Itselläni tämä oivallus tapahtui vasta kun olin menettänyt ns. kaiken, ja olisin halunnut tappaa itseni. Oivalsin (ja tiesin tämän jopa siinä sairaimmassa tilassa jo jollain tasolla), että vain minä itse voin pelastaa itseni tästä suosta (muiden avulla ja tuella toki) ja vaikka masennus ei ole minun VIKANI, se on minun VASTUULLANI. Aloitin mm. terapian, lääkityksen, itseopiskelun ja muutin pikkuhiljaa kaikki epäterveelliset elintapani, asenteeni ja ihmissuhteeni. Se vei vuosia mutta nykyään koen että olen parantunut ja se oli kaikki tämän arvoista. Olisin kuitenkin ihan hyvin voinut jäädä sinne henkilökohtaiseen helvettiini ruikuttamaan, ja olisin halutessani varmasti keksinyt aina vain lisää ja lisää syitä sille miksi tilanteeni on toivoton eikä kannata enää edes yrittää... Olisin voinut vedota sairaaseen vanhempaan tai esim. omiin addiktioihin, sen sijaan että olisin alkanut hoitamaan niitä addiktioita. Että kyllä se siinä mielessä on päätös, suuri perustavanlaatuinen päätös tehdä valintoja joka päivä itsensä hyväksi pitkän aikaa paremman tulevaisuuden tähden. En halua loukata tällä ketään (sillä todella tiedän mitä on koko kehon lamaannuttava paha olo, elämänhallinnan ja itsetunnon menettäminen ja jatkuva ahdistus) vaan kirjoitan tämän siksi että joku muukin masentunut kenties tajuaisi saman. Jos joku masentunut juuri tällä hetkellä lukee tätä ja tuntee kuinka tunteet kiehuu, toivon että tällainen ihminen ottaa sanani ilkeilyn sijaan mielummin herättävänä läpsäisynä naamaan. Kukaan ei voi lopulta tässä elämässä pelastaa ketään, mutta toivoisin että voin omalla esimerkilläni ehkä auttaa jotakin ymmärtämään että hekin voivat pelastaa itse itsensä. Sitä taistelua täytyy kuitenkin ensin haluta aidosti.

Olet oikeassa. Terapiakaan ei auta jos et itse ole "vastaanottavainen". Väkisin ei voi edes ammattilainen ketään auttaa. Paraneminen lähtee itsestä ja vaatii tiettyjä oivalluksia elämästä. Mitä ne sitte kenenkin kohdalla on.

Roinatan kirjoitti:

Muistakaa aina realismi ei sitten ole masennusta. Moni luulee et oon masentunut, jos sanon, että yhteiskunta on paska. No siinäpähän sitten elävät hyvää elämää. Itse pysyn mielummin faktoissa kuin kulississa.

Minkälaiset ihmiset on suljetulla masennuksen takia? Inhorealistit. Yhteiskunta voi ollakin, mut mites sun oma elämäs. Onko sekin?

Vierailija kirjoitti:

On eri asia kuunnella toista, kun ottaa toisen murheet itselle. Se raja täytyy osata vetää.

Täytyy osata?? 

Elämään kuuluu kipu ja suru. Isossa kirjassakin sanotaan ,että mene surutaloon, siellä nyt sinäkin kohtalosi. Eniten harmittaa nämä nykyajan lapseksi jääneet "aikuiset", jotka haluavat elämänsä olevan yhtä hymyä , toisin sanoen siis pintaliitoa. Kaikki eivät ole niin vahvoja ,että jaksaisivat tätä kyynerpää yhteiskuntaa. Mutta kaikki ovat silti loppujen lopuksi heikkoja. On olemassa kahdenlaisia ihmisiä; sellaisia jotka ovat ymmärtäneet heikkoutensa ja sellaisia, jotka eivät vielä ole. Jälkimmäiset ovat näitä pintaliitäjiä. Masennushan on mielensairaus, eli tarkoittaa ettet saa vain aikaiseksi, on siis lamauttavaa. Mutta niin on muutkin sairaudet. Jos vaikka murrat jalkasi ,että mitä luultavimman ole työssä kovinkaan tehokas, ennen kuin jalka on jälleen parantunut...sama juttu masennuksessa. ..työteho palaa kun saat masennukseen hoitoa. Toisaalta näen massennuksen ympäristön sairautena, eli eksistentialistisena tyhjiönä. Masentunut ei (ei koska tietenkään kaikkia masentuneita) ole löytänyt elämän tehtäväänsä, ja syy tähän voi löytyä-ja usein löytyykin lähiympäristöstä- vähättelevät, laiminlyövät vanhemmat, typerät ja mitätöivät sukulaiset, kaverit yms...syitä voi olla lukuisia...on totta,että masentuneet ovat itsekkäitä, mutta hei...eivätkö kaikki ihmiset ole enemmän tai vähemmän? Minusta ainakin ovat, ja tänä päivänä yhä enemmän. Lopetetaan siis syyllistäminen ja katsotaan itseämme peilistä, ei sieltä niin ihmeellinen ihminen katso, kuin mitä usein luulemme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se masentunutkin haluaisi vain sanoa, että "ei minua nyt huvita tämä masennus", mutta hitsi kun masentunut ei saa päättää siitä. Koittakaa muistaa kuka tilanteessa kärsii eniten ja muistakaa nämä kirjoituksenne sitten kun itse masennutte. Ja toivon todella, että saatte kokea tämän "kaiken nielevän itsekkyyden". Sitten on kyllä turha odottaa muiden tukea. ;)

Olen itse kokenut elämässäni vakavan masennuksen ja kärsin siitä 4-5 vuotta. Ihan omasta kokemuksesta siitä itse nousseena voin kuitenkin paljastaa, että kyllä minä ainakin pystyin päättämään haluanko alkaa tehdä asialle jotain ja päätänkö taistella vai antaa periksi. Se on uhriutumista, valittaa toisille vuosikausia siitä että "kaikki on paskaa mut en voi itse tälle mitään" eli ulkoistaa vastuu itsestään johonkin muualle, johonkin diagnoosiin tai omaan historiaan. Siinä vaiheessa kun masennus ei enää oikeasti huvita yhtään, kun ei enää oikeasti jaksa sairastaa, on yleensä valmis hakemaan esim. apua ja kokeilemaan mitä tahansa helpotusta siihen tarpeeksi pahaan omaan oloon. Itselläni tämä oivallus tapahtui vasta kun olin menettänyt ns. kaiken, ja olisin halunnut tappaa itseni. Oivalsin (ja tiesin tämän jopa siinä sairaimmassa tilassa jo jollain tasolla), että vain minä itse voin pelastaa itseni tästä suosta (muiden avulla ja tuella toki) ja vaikka masennus ei ole minun VIKANI, se on minun VASTUULLANI. Aloitin mm. terapian, lääkityksen, itseopiskelun ja muutin pikkuhiljaa kaikki epäterveelliset elintapani, asenteeni ja ihmissuhteeni. Se vei vuosia mutta nykyään koen että olen parantunut ja se oli kaikki tämän arvoista. Olisin kuitenkin ihan hyvin voinut jäädä sinne henkilökohtaiseen helvettiini ruikuttamaan, ja olisin halutessani varmasti keksinyt aina vain lisää ja lisää syitä sille miksi tilanteeni on toivoton eikä kannata enää edes yrittää... Olisin voinut vedota sairaaseen vanhempaan tai esim. omiin addiktioihin, sen sijaan että olisin alkanut hoitamaan niitä addiktioita. Että kyllä se siinä mielessä on päätös, suuri perustavanlaatuinen päätös tehdä valintoja joka päivä itsensä hyväksi pitkän aikaa paremman tulevaisuuden tähden. En halua loukata tällä ketään (sillä todella tiedän mitä on koko kehon lamaannuttava paha olo, elämänhallinnan ja itsetunnon menettäminen ja jatkuva ahdistus) vaan kirjoitan tämän siksi että joku muukin masentunut kenties tajuaisi saman. Jos joku masentunut juuri tällä hetkellä lukee tätä ja tuntee kuinka tunteet kiehuu, toivon että tällainen ihminen ottaa sanani ilkeilyn sijaan mielummin herättävänä läpsäisynä naamaan. Kukaan ei voi lopulta tässä elämässä pelastaa ketään, mutta toivoisin että voin omalla esimerkilläni ehkä auttaa jotakin ymmärtämään että hekin voivat pelastaa itse itsensä. Sitä taistelua täytyy kuitenkin ensin haluta aidosti.

Minä olen kokenut useita masennuskausia sekä traumaattisia erillisiä tapahtumia ja sen vuoksi tunnistan sinut ns. ensimmäisen erän masentuneeksi. Tai sellaiseksi minä kutsun sellaisia ihmisiä jotka ovat käyneet läpi yhden masennuksen ja parantuneet siitä. Näillä ihmisillä riittää eniten neuvoja siitä mitä pitää tehdä jne, koska heidän oma "valaistumisen" kokemuksensa on ollut niin voimakas (olen itsekin kokenut sen). Et esimerkiksi huomaa että sanoit "Itselläni tämä oivallus tapahtui vasta kun olin menettänyt ns. kaiken, ja olisin halunnut tappaa itseni.". Hienoa että tämä on käynyt sinulle. Kuitenkin tuo oivallus vaati sen pienen töytäisyn. Monilla ei käy sitä tuuria että saa sen valaisevan kokemuksen. Moni oikeastaan suojelee viimeiseen asti niitä pieniä rippeitä mitä omaa. Kaiken menetys ja itsemurhan lähellä käyminen on sellainen mitä moni välttää koska yleensä se ei päädy yhtä hyvin kuin sinulla. Neuvosi ovat totuudenmukaisia, mutta turhia ilman sitä sisäistä ymmärryksen kokemusta jonka sinä olet käynyt lävitse. Sama kuin kertoisit vastauksen laskuun ilman laskukaavaa.

Sama. Masentuneet myös usein "syyllistävät" muita tyyliin "no helppohan sinun on kun olet hoikka ja aktiivinen ja rahaakin on.." ihan kun en olisi itse vaikuttanut näihin asioihin?? En jaksa heitä yhtään.

Onhan sekin itsekästä sanoa ettei jaksa kuunnella masentunutta, mut en kyllä itsekään jaksa. Kun tosiaan koko lapsuuden kuuntelin ja monta asiaa elämästä meni sen takia pilalle. Eiköhän mun kuuntelut ole kuunneltu siltä saralta. Ainoastaan jos omasta lähipiiristä joku joskus sairastuu niin eriasia. Itsestä täytyy pitää hyvä huoli ettei itse masennu.

Kaikki masentuneet eivät avaudu ongelmistaan jatkuvasti, eikä välttämättä lainkaan. Esimerkiksi minä puhun ainoastaan psykiatrille jota tapaan kerran kuussa ja hänellekin hyvin harkitusti, kukaan muu ei edes tiedä masennuksesta. Dg:na kuitenkin keski-vaikea masennus. En avaudu, en valita, en kerro kuin helpoista asioista. Toki jatkuva roskasäiliön tyhjennys päälle on kamalaa, muistan yhden tunnin automatkan jonka aikana sanoin kolme lausetta ja muutaman "ahaa" "okei". Turhauttavaa kun kaikki puhe on taukoamatta sitä "kun tämä masennus, olen niin ahdistunut, poikaystävä jätti, rankka elämä". Mitään normaalia puhetta ei enää ole, vaan toista pidetään terapeuttina. Osittain tämän takia en kerro kellekään, en halua avautua enkä koskaan halua laittaa ketään sellaiseen tilanteeseen jossa itse todella usein olen.

Vierailija kirjoitti:

Sama. Masentuneet myös usein "syyllistävät" muita tyyliin "no helppohan sinun on kun olet hoikka ja aktiivinen ja rahaakin on.." ihan kun en olisi itse vaikuttanut näihin asioihin?? En jaksa heitä yhtään.

Kun itse olin masentunu, en syyllistäny ketään tuolla tavalla ja kyllä tuota tekee ihan terveetkin. Tottakai se vaatii, mut hoikkana pysyminen ei joiltain vaadi mitään. Mut eivätpä hekään sitä ole itse päässeet valkkaamaan. On vaan käyny hyvä tuuri, ainaki siinä asiassa. (Jossain muussa ehkä ei.)

Ja olet täällä? :D