Akateemiset! Oletteko pettyneitä jos lapsestanne ei tule akateemista

Itse olen ekonomi ja mietin juuri hakisinko yhteishaussa opiskelemaan sairaanhoitajaksi..

t. FT

Yliopistoon pääseminen vaatii motivaatiota ja ahkeruutta. Tohtoroituminen samoin - suoritan itsekin jatko-opintoja, mutten yhtään huomaa itsessäni mitään sellaista mitä melekin kuka muu hyvänsä ei motivoituneena ja oikein ohjattuna voisi saavuttaa.

Itse uskon vakaasti, että itsensä sivistäminen ja oppiminen eivät mitenkään automaattisesti kuulu minkään oppilaitoksen seinien sisälle, ja lapsemme eivät esim. tule menemään kouluun. Jos siis löytävät itselleen muuta tekemistä, mitä rakastavat, ja itse jatkavat (akateemisenkin) tiedon ja oppimisen arvostusta ja vaalimista vapaa-aikanaan, niin mikäs siinä.



Sen sijaan jos tulevat kääntämään selkänsä kaikelle akateemiselle ja uuden oppimiselle ja yleiselle sivistyksen arvostukselle, niin kieltämättä minä kokisin, että olen silloin epäonnistunut eräässä tärkeässä kasvatuksellisessa tavoitteessani.

Edellytän lapseltani [b]jotakin[/b] koulutusta peruskoulun jälkeen, mutta ala on hänen valintansa. Toivon, että hän löytää omansa vaikka sitten pari kertaa menisikin pieleen. Olen nyt 25 vuotias, valmistun keväällä yo:ksi ja pyrin yliopistoon (joten en ihan vielä ole akateeminen). Joten mokaillut olen minäkin.



Enemmän tunnustan pettyväni, jos lapsella ei ole samoja kiinnostuksen kohteita kuin minulla; palava rakkaus musiikkiin ja/tai kirjallisuuteen.

En koskaan halua näyttää pettymystäni (jos sellainen tulee, lapseni on vasta 2v.) lapselleni, koska eihän se ole hänen syytään jos musiikki tai kirjat eivät innosta. Haluan antaa hänelle mahdollisuuden saada kipinä, mutta painostaa en halua.

Hän on erittäin iloluontoinen ja ehkä jopa lyhytpinnainen ja se tulkittiin tyhmyydeksi tai typeryydeksi riippuen ihmisistä. Hän ei häirinnyt tunteja, mutta keskittymisessä olisi takuulla ollut toivomisen varaa. Luokassa oli kyllä ihan aitoja häiriköitäkin, ei kuitenkaan normaalia enempää.

Veljeni pärjäsi yläasteella matemaattisissa aineissa erinomaisesti ja silti hänelle suositeltiin ammattikoulua - ei edes ammattikorkeakoulua - koska " hänen keskittymiskyvyllään ei kuulemma olisi kannattanut valita koulutusta, joka vaatisi vuosien opiskelua tai yleensäkään lukemista" .

Muistan veljeni tulleen kotiin tuon opinto-ohjaajan kanssa käydyn keskustelun jälkeen erittäin apeana ja varmana siitä, ettei hänestä ole mihinkään. Onneksi hän kuitenkin uskoi meitä sisaruksiaan niin paljon, että päätyi hakemaan lukioon.

Siitä luokasta haki lukioon samana vuonna vain yksi muu oppilas; ihan sattumaa tämä lannistaminen tuskin oli.

Vierailija:

Se " vilkas" yläastetta käyvä poika on vaan ilmeisesti ollut se karsea häitrikkö joka on pilannut kaikki oppitunnit käytöksellään.

En olisi pettynyt, jos lapseni ei valitsisi akateemista uraa. Toivon vain, että tekee sellaisia valintoja, jotka tekevät onnelliseksi. Onkohan se liikaa vaadittu?



Olen itse akateemisten vanhempien lapsi, ja minulle oli pienestä pitäen selvää, että ensin käydään koulutja lukio, sitten opiskellaan yliopistossa ja sitten töihin. Tämä oli niin iskostunut ajatusmaailmaani, etten sitä ikinä kyseenalaistanut tai miettinyt muita vaihtoehtoja.



Nyt ollessani 40-v ekonomi, tunnen samoin kuin muutamat edellisistä kirjoittajista: tekisi mieli hypätä tästä oravanpyörästä ja aloittaa jotain ihan muuta. En tiedä, onko tämä jotain keski-iän kriisiä vai ihan todellinen alku jollekin uudelle, sen näyttää aika.

Ja te, jotka pelkäätte ammattikoulun alentavan jotenkin ihmisen arvoa: olette valitettavan ennakkoluuloisia, suhtautumisenne on rasistista. Koulutus ei todellakaan tee ihmistä, ei sitä millainen hän on.

Tuo akateemisuus on keisariutta uusissa vaatteissa. Piireissä on tullut liikuttua sen verran, että tiedän minkälaista ahneutta, petturuutta, omien sukulaisten suosintaa ja suoranaista tyhmyyttä akateemisuuskin voi pitää sisällään. Ennen omaa akateemisuuttani, olisin omien lapsieni opiskeluinnon puutetta kaiketi surrut. Oma koettu elämäni on kypsyttänyt ajatuksia, joten omien lapsieni elämää en aio ohjailla akateemiseen suuntaan yhtään sen enempää kuin keskiverto duunarimamma.



Oman paikkansa voi löytää yliopistotutkinnon puutteesta huolimatta.

Akateeminen koulutus on mielestäni vain keino päästä ammattiin, johon haluaa. Ammattikoulutus on samanlainen keino päästä toisenlaiseen ammattiin.



Minä toivon, että osaan opettaa lapseni pohtimaan omia toiveitaan tulevaisuutensa suhteen. Se mitä nämä toiveet ovat, määrittelevät sen reitin, jota kautta tavoitteeseen pääsee. Jos tavoite on ammatti, joka vaatii korkeakoulututkintoa, olisin pettynyt mikäli lapsi ei korkeakouluun hakeutuisi. Tarkoitan sitä, että jos lapseni menisi ammattikouluun vain siksi, että ei uskoisi itseensä tarpeeksi, en olisi tyytyväinen. Jos taas lapseni menisi ammattikouluun, koska haluaisi ehdottomasti levyseppähitsariksi, tilanne olisi toinen.



Se taas mihin olisin pettynyt on asia erikseen. Olisinko pettynyt lapseen, lapsen valintoihin vai kenties siihen, että itse olen tehnyt jotain väärin?

olitko sä samalla luokalla vai miten voit tietää just miten veljesi luokassa käyttäytyi? just ne keskittymiskyvyttömät on useimmiten niitä häiriköitä, varsinkin jos ovat " vilkkaita" . Koulussa leimaaminen tehdään yleensä ihan itse. Omalla käytöksellään hankkii siis sen leiman. Sen voi kyllä muuttaakin ihan itse, mutta kaikki ei tajua ajoissa.



Minusta kouluhäirikön on aika turha valittaa että yläasteen opet koettivat latistaa minua ja katsokaa, minusta tulikin lääkäri joten opet oli väärässä. Opet on varmaan iloisia jos kuulevat että entinen häirikkö on fiksuuntunut. Eri asia haluavatko mennä sellaisen lääkärin vastaanotolle, joska koulussa ei edes osannut keskittyä...

Tietenkään en sen anna väleihimme vaikuttaa, tai paljasta sitä, mutta en voi kieltää etten olisi pettynyt jos lastani ei kiinnosta opiskelu.

Vierailija:

olitko sä samalla luokalla vai miten voit tietää just miten veljesi luokassa käyttäytyi? just ne keskittymiskyvyttömät on useimmiten niitä häiriköitä, varsinkin jos ovat " vilkkaita" .

Veljeni keskittymiskyvyttömyys oli toisenlaista, kuin mitä sinä ilmeisesti tarkoitat. Hän jäi (jää) herkästi omiin ajatuksiinsa, mikäli hänen ympärillään tapahtuu sellaista, joka häntä ei innosta tai häiriötä on liiaksi. Ja tämä taas tarkoitti, että opiskelu muilla tunneilla, kuin matematiikan, fysiikan ja kemian tunneilla oli minimaalista.

Omalla luokallani oli aikoinaan parikin samantapaista nuorta, älykkäitä molemmat ja innostavien opettajien ansiosta näiden kavereitteni itsetunto pysyi kunnossa.

Niihinhän kuuluu lässytys, että onnellisuus on tärkein ja pitää valita se ammatti, joka aidosti kiinnostaa.



Mihin tuo lässytys sitten johtaa: siihen, että akateemiset oikeasti ylläpitävät sinänsä oikeita, mutta ihan vanhentuneita arvoja yllä. Sellaisia, jotka johtavat itsensä alihinnoitteluun (ei raha lässynlää vaan onni jne) ja vapaaehtoiseen muiden tallomaksi alistumiseen.



Taloudellista valtaa pitävät perheet eivät ylläpidä tuollaista potaskaa, vaan opettavat pienestä pitäen, että kotiöitä ei kannata tehdä, jollei niistä makseta, menestyä pitää ja koulutuksessa kannattaa tähdä sekä korkealle että sinne, mistä maksetaan.

Tiedän paperimiehiä, joiden äly ja kyvyt olisivat riittäneet loistavasti insinööriksi. On ikävä huomata, että he turhautuvat työssään, joka kuitenkin on aika pitkälle samanlaisena toistuvaa ja vailla haasteita. Tämä kaikki vain siksi, että vanhemmat ovat kannustaneet nopeasti leivän syrjään ja innostaneet ennen niin turvalliseen ammattiin.



Tällä tarkoitan siis sanoa, että olisin pettynyt, jos lapseni kyvyt riittäisivät akateemiseen koulutukseen ja hän valitsisi ammattikoulun vaikka vaan laiskuuttaan tai kavereiden takia. Jos taas hänen kykynsä eivät esim. riitä lukioon, niin on turha lyödä päätä seinään. Säälittävintä on se, että jos vanhempien odotukset ja lasten kyvyt eivät kohtaa ja lapsi pakotetaan lukioon ja sitten ihmetellään kun A:n papereilla ei mihinkään pääse.



Ammattikoulun käyneiden ihmisarvo ei ole alhaisempi kuin akateemisten, eivätkä kaikki akateemiset ole fiksuja tai kaikki ammattikoululaiset vailla älyä. Tärkeintä on tehdä sitä mitä osaa ja mihin parhaiten pystyy. KTM:nä olisin enemmän kuin onnellinen jos lapseni olisivat taitavia musiikissa ja taiteissa yleensä ja valitsivat sellaisen ammatin.

Itselläni on kaksi akateemista tutkintoa, ja lisensiaatin paprut. Akateeminen elämä on raakaa ja kovaa, stressiä ja paineita joutuu kestämään. Nyt jos valitsisin uudelleen, tekisin toisin.



Lapseni saavat valita mitä haluavat, ammattikoulutuksen tai ylemmän tutkinnon. Kunhan tuntevat olonsa onnellisiksi ja olevansa oikealla alalla mielestään. Oikeastaan olen erittäin tyytyväinen jo siihen, jos eivät ala käyttämään huumeita, ryhdy rikollisiksi tms. Koulutus ei ole päällimmäisenä mielessä.

lukion. Jos välttämättä haluaa parturiksi, saapi mennä amikseenkin.

ihan minkä uran haluaa. Ainoa asia mitä en lapseltani tule hyväksymään on jos hänestä tulee suvaitsematon, toisia kunnioittamaton rasisti!