Ennen pariutuminen oli helppoa. Otettiin kylän muutamasta samanikäisestä se vähiten epäsopivin ja elettiin onnellisina.

Mistä lähtien sisäsiittoisuus on ollut ihanne?

Muuten hyvä mut se onnellisuus? Mistä sä sen revit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näinköhän se niin onnellista elämää oli.

Eipä se ole yhtään sen onnellisempaa nykyään! Aina pitää saada lisää ja parempi ja enemmän. Minä uskon vilpittömästi että ennen osattiin olla onnellisempia, nykyään mikään ei riitä.

Ei ap

Kuinka monta elämää olet eri aikakausina elänyt, jotta kykenet tuollaisen tietämään?

En ole elänyt kuin tässä ja nyt. Enkä tässäkään elämässä kenenkään muun elämää kuin omaani. Huomaan vaan, kun katson ympärilleni, että ihmiset eivät kykene sitoutumaan ja kaikessa etsitään vain ja ainoastaa omaa hyvää. Kun on "pakko" olla yhdessä, silloin kiinnostaa enemmän se sitoutuminen yhteisiin tavoitteisiin koska sun hyvä = mun hyvä. Nykyään jos ei omat tarpeet täyty heti paikalla, ni uutta putkeen. Ja sit ihmetellään kun ei taas alkuhuuman jälkeen toimi yhtään paremmin.

Jaksaa joka kerta puistattaa tämä pakottamisen ihannointi silloin kun puhutaan parisuhteesta. Minäkin olen sitoutunut avioliittooni ja perheeseeni, ja toki toivoisin että muutkin olisivat etenkin jos lapsia menevät hankkimaan, mutta jos kuitenkin on tullut se väärä kumppani valittua kuten minun vanhemmillani oli niin ei se perhehelvetissä kituuttaminen ole kenenkään etu. Ja kaikkein eniten vituttaa tuo ainainen lasten etuun vetoaminen. Lasten etu on kasvaa onnellisessa ja tasapainoisessa kodissa, ei riitaisassa tai kylmässä kodissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näinköhän se niin onnellista elämää oli.

Eipä se ole yhtään sen onnellisempaa nykyään! Aina pitää saada lisää ja parempi ja enemmän. Minä uskon vilpittömästi että ennen osattiin olla onnellisempia, nykyään mikään ei riitä.

Ei ap

Perustelisitko, miksi uskot sen olleen ennen onnellisempaa. Jos onnellisuuden takana on se, että jokin riittää, niin mikä sinua estää nykyajassa tulemasta onnelliseksi? Eikö tarjolla ole jotain vähiten epäsopivaa, johon voisit tahdonvoimalla tyytyä?

Aikaisemmin ei tarvittu tuota tahdonvoimaa. Oli helpompaa uskoa, ettei tilanne voisi olla parempi ja olla siihen mitä oli tyytyväisempi. Yhdyn aloittajan näkemyksiin.

Ennen oli kaikki paremmin! Eipä vaan ollut. Ei voinut erota väkivaltaisesta puolisosta. Jos meni kaikki aivan päin helvettiä, piti vaan kärvistellä paskassa avioliitossa. Sitäkään ei katsottu hyvällä, jos ei mennyt naimisiin.

Mä kieltämättä ajattelen mun miehestä, että jos saisin vain paremman, niin olisin onnellisempi. Olen aina ajatellut niin. Mutta koska en saanut, menin yhteen parhaan kanssa jonka sain. Mutta kyllä se kaihertaa.... Mies vieläpä tietää tämän ja silti haluaa olla mun kanssa. Ihme tyyppi.

Pariutuminen saattoi olla yksinkertaisempaa, koska valinnanvaraa oli vähemmän. Otettiin se joka saatiin. Sen jälkeen sitten katsottiin mitä siitä seurasi. Joskus onnea, joskus ei. 

Molemmat mummini ovat miehen kuoltua pohtineet kuinka olisi varmasti ollut onnellisempi ilman sitä. Toinen sanonut suoraan olevansa kateellinen lapselleen joka on eronnut, ei hänellä ollut sellaista vaihtoehtoa.

Mitä lasten edullinen selittävät tietävät avioeroista? Minä tiedän ainakin omien vanhempieni ja se oli helpotus meille kaikille. Nähdä vanhemmat viimeinkin onnellisina. Sen sijaan kylmässä kulissiliitossa kasvaneena minulle on suorastaan mahdotonta ilmaista tunteita. Siskoni ajattelee samoin.

Nykyään ei saa vanhapiika tai peräkammarin poika leimaa vaikka pysyisi ikänsä sinkkuna. Se myös lisää valinnan vapautta kun ympäristö ei painosta avioliittoon.

Monella , n 25 v naimisiin menneellä on samat fiilikset nykyään, kun liittoa on takana n 15 v.

Lapset koulussa, asuntolaina maksettu, tunteet laimentuneet mutta elämä on hyvin.

On 2 vaihtoehtoa, jatkaa tai yrittää herättää tunteita. Kumpikin käy.

Siksi 50 villitys herää usein. Pari v jos antaisi olla, se menisi pois ja seesteinen arki voisi jatkua.

Vierailija kirjoitti:

Mistä lähtien sisäsiittoisuus on ollut ihanne?

Se on ollut hallitsevan luokan ihanne ollut Egyptin faaraoilla täyttä sukurutsaa. Juutalaiset taas harjoittivat lähinnä serkusavioliittoja, mutta isä ja tytär suhteet oli tunnettuja ihan Ukko Nooasta lähtien, mutta sitä ei sopinut tehdä selvin päin.

Jeesuksen jurdiset vanhemmat Maria ja Joosef olivat serkkuja ja kihloissa jo lapsesta saakka.

Juutalaiset suosivat yhä serkkujaan, mutta paljon yleisempää tämä on uudemmassa yksi jumalaisessa uskossa. Pakistanissa 70 % avioliitoista on serkusten välisiä.

Euroopan kuninkaaliset olivat aikoinaan kaikki sukua keskenään ja kuninkaalisissa alkoi tosissaan näkyä sisäsiittoisuuden huonot puolet ja 1900 luvulla kuningashuoneisiin valittiin myös aatelisia puolisoja verta parantamaan. Tässä mielessä prinsessa Diana oli todellakin hyvin tutkittu jalostustamma.

Suomessa aatelisväki oli aika sisäsiittoista ja jakaantunutta, uusia aatelisia ei pidetty oikeina aatelisina, kuin parin sukupolven päästä. Itsenäistymisen jälkeen Suomessa ei ole aateloitu yhtään sukua ja suuri osa aatelissuvuista on sammunut.

Sisäsiittoisuus on ollut ihnanteena ruotsinkielisellä väestön osallamme, jotka aidosti uskoivat olevansa eri kansaa kuin suomenkieliset. Tosin saaristossa piirit oli pieniä ja myrskyluodonmaijojen sisäsiittoisuus oli käytännön sanelemaa.

Suomessa sisäsiittoisin suurempi paikkakunta on Kuusamo jonka syntyperäiset asukkaat polveutuvat kahdesta naisesta 1700 luvulta, kun kaksi perhettä muutti alueelle.

Lapissa on/oli paikkakuntia, joissa kylässä ihmisillä on vain kahta sukunimeä, ja keskenään naimisiin ovat perinteisesti menneet vain eri sukunimen omaavat, vaikka kaikki ovat käytännössä sukua toisilleen, sukunimi kun tuli aina ennen isän puolelta.

Sisäsiittoisuus on ollut joillekin ihanne jo tuhansia vuosia sitten, Suomessa se on johtunut aatelisia ja ruotsinkielisiä lukuun ottamatta enemmän olosuhteista kuin ihanteista.

Ennen vanhaan ihmiset olivat onnellisia, kun oli sekä koti että leipää. Koska sekä kodinhoito että leivän hankkiminen olivat kokopäivätyötä ja tehtiin pääasiassa valoisaan aikaan, ei juuri kellään ollut mahdollisuutta selvitä molemmista. Ainakaan kovin hyvin. Siksi tarvittiin toinen, joka viljeli maata, uitti tukkeja, oli metsäsavotassa tai mitä nyt tekikään leivän hankkiakseen, ja toinen, joka järven rannassa pesi matot ja vaatteet, siivosi, laittoi ruokaa, säilöi satoa jne. Nykyisinkin hyvin moni on onnellinen, kun on sekä koti että leipää. Ero entiseen vaan on siinä, että sekä leivän hankkimisesta että kodinhoidosta selviää ihan hyvin yksinkin. Parisuhteelta odotetaan nykyisin enemmän kuin että toinen hoitaa kodin ja toinen leivän pöytään. 

Vierailija kirjoitti:

Lasten etu on kasvaa onnellisessa ja tasapainoisessa kodissa, ei riitaisassa tai kylmässä kodissa.

Ja lasten vanhemmat on hyvä ja järjestää sen!

Mikä estää aikuista ihmistä järjestämään rauhallisen kodin (eikö koskaan muka saa riidellä.. ?!) ja lämpöä sen kanssa, jonka kanssa ne lapsetkin on saatu?

Vai tuliko naitua, joku ei-ihminen?

Lapsille on myös tärkeä, että omat vanhemmat rakastavat häntä ja toisiaan. Tästä ei vaan haluta puhua, koska riitelevä koti ja lässynlössyn...

No eipä ne avioliitot usein kovin onnellisia olleet. Eroamisen vain oli häpeällistä. Ja on ilmeisesti edelleen joillekin. Surullista vain että sitten nämä tyypit purkavat omaa pahaa oloaan niihin, jotka eivät samalla tavalla kärsi omaa elämäänsä paskassa liitossa hampaat irvessä hamaan loppuun asti.

Juuri niin,

Nykyään kasvetaan erilleen ennen yhteen.

Suussani ei ainakaan 7 edellisen sukupolven aikana ole menty vihille samalla kylällä tai edes samassa pitäjässä asuneen kanssa. Kaupunkilaiset tai naapurista toisen köyhän,maalla oli enemmän saa valita muualta.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kyllä käsitys että oman kylän väen kesken Suomessa ei menty kovinkaan usein naimisiin, verrattuna moneen muuhun maahan.

En nyt itse ole sukuani isoisovanhempiani pidemmälle tavannut ja yksikään pariskunta ei ole samalta kylältä.

Muista kylistä en osaa sanoa, mutta kyllä täällä kotikylälläni suuri osa vanhoista pareista on molemmat tästä kylästä kotoisin tai parista lähimmästä naapurikylästä, osa sitten on kumppanin löytänyt maailmalta. Äitini ja isäni kotien välimatka on puoli kilsaa, vastapäätä asuvan pariskunnan n. 2 km, seuraavassa talossa hädin tuskin 100 m. Naapurissa oli emäntä Karjalasta, isäntä löysi hänet sotareissulta. Lestadiolaistalon pariskunta oli tavannut suviseuroilla ja rouva oli Lapista.

Kylän ensimmäinen avioero tapahtui 50-luvulla, suuren talon isäntä pieksi vaimoaan ja vaimo lähti. Seuraava sitten vasta 80-luvulla. Nykyään täälläkin erotaan helpommin, mutta näppituntumalla sanoisin, että maalla avioerot ovat kuitenkin harvinaisempia kuin kaupungeissa. Minä ja mieheni olemme olleet naimisissa kohta 30 v ja kokemuksesta sanon, että varmaan monen kannattaisi jatkaa liittoa, vaikka onkin vaikeaa, koska iän ja vuosien myötä asiat voivat korjaantua. Ihminen kasvaa ja kypsyy, tulee rennommaksi, ei enää tavoittele "tuulia ja taivaita", toiseen ikäänkuin kasvaa kiinni ja rakkaus syttyy uudelleen. Olen todella iloinen, että jaksoimme läpi vaikeat vuodet, tämän onnellisempi en voisi olla kuin nyt olen, yhdessä mieheni kanssa. Olemme sopivasti hioneet toinen toisiamme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näinköhän se niin onnellista elämää oli.

Eipä se ole yhtään sen onnellisempaa nykyään! Aina pitää saada lisää ja parempi ja enemmän. Minä uskon vilpittömästi että ennen osattiin olla onnellisempia, nykyään mikään ei riitä.

Ei ap

Kuinka monta elämää olet eri aikakausina elänyt, jotta kykenet tuollaisen tietämään?

En ole elänyt kuin tässä ja nyt. Enkä tässäkään elämässä kenenkään muun elämää kuin omaani. Huomaan vaan, kun katson ympärilleni, että ihmiset eivät kykene sitoutumaan ja kaikessa etsitään vain ja ainoastaa omaa hyvää. Kun on "pakko" olla yhdessä, silloin kiinnostaa enemmän se sitoutuminen yhteisiin tavoitteisiin koska sun hyvä = mun hyvä. Nykyään jos ei omat tarpeet täyty heti paikalla, ni uutta putkeen. Ja sit ihmetellään kun ei taas alkuhuuman jälkeen toimi yhtään paremmin.

Puhumattakaan miten lapset tästä kärsii: paljon on todella rikkinäisiä koteja nykyään. Lapset välilappaleina erossa

Njaah. Yksi esi-isä oli noin 28 v kun pääsi naimisiin, mikä oli aika hyvää tuuria, kun oli nuorempi poika, ja isoveli peri talot ja tilat. Mutta esi-isä nai toisen talollisen lesken, pari vuotta itseään vanhemman, ja pääsi itse talolliseksi. Talouteen kuuluivat vaimon pikkulapset edellisestä liitosta, sekä iso liuta lapsia vaimon ex-miehen kahdesta ensimmäisestä liitosta. Osa vanhemmista lapsista onneksi tajusi kuolla pois häiritsemästä. Oli siinä lapsilla "ehjä koti", joo. Tällainen oli ihan normaali entisaikoina.

Vierailija kirjoitti:

No eipä ne avioliitot usein kovin onnellisia olleet. Eroamisen vain oli häpeällistä. Ja on ilmeisesti edelleen joillekin. Surullista vain että sitten nämä tyypit purkavat omaa pahaa oloaan niihin, jotka eivät samalla tavalla kärsi omaa elämäänsä paskassa liitossa hampaat irvessä hamaan loppuun asti.

Toiset katkeria ja epäonnistuneita.

Toiset epäonnistuneet lähtee menee, ehkä heitä ei voi katkeriksi kuvailla, mutta itsekkäitä ainakin.

Eli kun kalikka kolahti, niin aloit haukkumaan toista hölmöä?

Miten suhtaudut siihen, että onnellisiakin on?

Sattumaa? Siunausta? Tasan ei käy onnen lahjat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näinköhän se niin onnellista elämää oli.

Eipä se ole yhtään sen onnellisempaa nykyään! Aina pitää saada lisää ja parempi ja enemmän. Minä uskon vilpittömästi että ennen osattiin olla onnellisempia, nykyään mikään ei riitä.

Ei ap

Kuinka monta elämää olet eri aikakausina elänyt, jotta kykenet tuollaisen tietämään?

En ole elänyt kuin tässä ja nyt. Enkä tässäkään elämässä kenenkään muun elämää kuin omaani. Huomaan vaan, kun katson ympärilleni, että ihmiset eivät kykene sitoutumaan ja kaikessa etsitään vain ja ainoastaa omaa hyvää. Kun on "pakko" olla yhdessä, silloin kiinnostaa enemmän se sitoutuminen yhteisiin tavoitteisiin koska sun hyvä = mun hyvä. Nykyään jos ei omat tarpeet täyty heti paikalla, ni uutta putkeen. Ja sit ihmetellään kun ei taas alkuhuuman jälkeen toimi yhtään paremmin.

Puhumattakaan miten lapset tästä kärsii: paljon on todella rikkinäisiä koteja nykyään. Lapset välilappaleina erossa

Njaah. Yksi esi-isä oli noin 28 v kun pääsi naimisiin, mikä oli aika hyvää tuuria, kun oli nuorempi poika, ja isoveli peri talot ja tilat. Mutta esi-isä nai toisen talollisen lesken, pari vuotta itseään vanhemman, ja pääsi itse talolliseksi. Talouteen kuuluivat vaimon pikkulapset edellisestä liitosta, sekä iso liuta lapsia vaimon ex-miehen kahdesta ensimmäisestä liitosta. Osa vanhemmista lapsista onneksi tajusi kuolla pois häiritsemästä. Oli siinä lapsilla "ehjä koti", joo. Tällainen oli ihan normaali entisaikoina.

Hyvä pohdinta. Nyt, kun mietin ihan pariakin sukupolvea taaksepäin oli (ja on) ihan tavallista, että ihmisen kotona asui muitakin kuin yhteisiä lapsia - jomman kumman puolison lapsia edellisestä liitosta, kuolleen tai elävän sukulaisen lapsia, aviottomia lapsia liittoa edeltävältä ajalta, jopa oman lapsen nyksää tai eksää tai jopa tuntemattomien ihmisten lapsi, joka vaan viihtyy hyvin tai otettiin, koska se oli huudolla. Koska muka on ollut tällainen ydinperheiden kulta-aika, jossa rakkautta riitti kuolinkorahduksiin asti, jossa oli vain yhteisiä lapsia, joita vaimo liekutti päivät pääksytysten ja mies toi leivän ja sitä kunnioitettiin, koska sillä on killuttimet ja se tuo leivän? En ole tällaisesta kuullut. Pikemminkin niin hyvissä kuin vähemmän hyvissä perheissä näyttää putkahtelevan uusia sukulaisia sikuisiässäkin. Ne, joiden mielestä asiat olivat ennen yksinkertaisia, eivät ole kuunnelleet vanhempia sukulaisiaan.

Ennenvanhaan naiset olivat auttavana kätenä parienmuodostuksessa. Samalta kylällä hyvät ystävykset puhuivat, että tuo meidän tyttöhän kävisi hyvin teidän pojalle. Juro poika laitettiin käymään jollekin asialle naapuriin ja naapurissa taas tyttö auttamaan poikaa. Nuoret katselivat ujosti toisiaan ja ihastus syttyi. Menivät naimisiin ja perustivat perheen. Anopit saivat mieluisia lapsenlapsia.