Lue keskustelun säännöt.
Ajatuksia työttömyydestä etc.
Alexander
03.04.2017 |
Aloitan sillä, että mielestäni Suomessa työn arvostaminen on ylikorostonutta. Suomea pidetään yhtenä maailman tasa-arvoisimmista maista, mutta en näe niin, että olisimme tasa-arvoisia. Työttömät ovat nykyajan huutolaisia, niitä huonompia ihmisiä.
Itse olen työtön nuori, joka on vielä monta vuotta yläasteen jälkeen ilman toisen asteen koulutusta, mielenterveydellisitä syistä. Suurimman osan näistä ''harmaista'' vuosista olen ollut työmarkkinatuella. Kuntouttavassa työtoiminnassa olen ollut joitain jaksoja myös.
Nyt reilut parikymppisenä tuntuu, että minua kohdellaan kuin pikkulasta. Olen mielestäni ihan aikuinen ihminen, vieläpä järkevä sellainen, vaikeuksistani huolimatta. Yhteiskunta tarjoaa ''aktivointitoimenpiteitä'' omalla alentuvalla tyylillään. Olen suostunut, käynyt, joutunut keskeyttämään. Nyt käyn kuntoutuspsykoterapiassa ja olen masennuslääkityksellä. Todellakin yritän, olen yrittänyt koko ajan, mutta elämä ei aina mene niin kuin haluaisi, toivoisi tai pitäisi. Hoidan sovitut yhteiskunnan ''velvoitteet'', vaikkakaan en kaikilta osin näe niissä mieltä. Muiden näkemyksen tuntuvat eriävän omastani sen suhteen mikä on minulle parasta. Ok, ei kaiken voi olettaa olevan parhaalla mahdollisella tolalla. Silti kysyn, olisiko liikaa vaadittu olla ystävällinen, empaattinen ja kohdella tasavertaisesti eikä alentuvasti.
Kuntouttavan työtoiminnan ajatus on ihan hyvä ja kannatettava, toteutus ontuu. Ongelmana nimen omaan se, että siihen liittyy velvoitteita ja ihan faktisesti kaikki kuntouttavan työtoiminnan paikat eivät ole yhtä hyviä. Itse olen tosiaan peruskoulun käynyt työtön nuori, mutta että näitä tarjotaan myös toisen asteen käyneille, päteville, työssä olleille etc. Jokin tässä todellakin mättää.
Kommentit (4)
Pahoittelut kirjoitusvirheistä, muutama lipsahti joukkoon =)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama. Mulle yllättävä työttömyys oli kamala isku. Olin tehnyt koko elämäni parhaani ja sinnitellyt silloinkin kun oli vaikeaa.
Pakko ajatella että kaikella oli tarkoitus.
Vaikka joskus tuntuu että elämässä mikään ei ole itsestä kiinni.
Että työpaikalle jäi paljon laiskempia ihmisiä mutta sellaista se on. Elämä on. Elämä ei ole oikeudenmukaista.
JATKUU:
Ja nyt niitä RATKAISUJA: Omien kokemuksieni pohjalta en enää ihmettele itsemurhan miettimistä, kuoleman kaipuuta tai siihen ryhtymistäkään enää ollenkaan. Se on aika ilmeinen seuraus nykypäivän menosta. Kun minulla mielialaoireilu alkoi, ei päällimmäisenä olleet itsemurha-ajatukset. Ne tulivat kuvaan vahvasti sen jälkeen, kun ''putosin kelkasta''. Koulussa menestyin aina hyvin. Nyt olen toisen luokan kansalainen, kun en ole saanut toista astetta läpi.
Miksi itsemurha on yhteiskunnassamme tabu? Väitän, että nykyinen ilmapiiri jopa PAINOSTAA siihen. Työttömiä ja mielenterveysongelmaisia halveksitaan yleisesti ja kaikista kauniista korupuheista huolimatta se on arkitodellisuutta. Se näkyy asenteissa. Kaikki eivät pysty samaan. Kaikilla ei ole yhtä hyvät lähtökohdat. Perhetaustastani huolimatta minulta odotetaan ikääni nähden samaa suoritusta kuin paremman perhetaustan omaavalta. Se on jonkin ylittämistä. Muiden ei tarvitse ylittää. Onko silloin ihme, että ihminen ei enää halua kuin kuolla? Kaikki eivät onnistu toteuttamaan niitä asioita, joita yksilöiltä vaaditaan.
Hypätä junan alle? Kuinka säälittävää! Raukka, luuseri! Ajattelisi nyt muita ihmisiä - niitä, jotka sen raadon sieltä korjaavat. Eutanasia? Ihmisen elämä on pyhä. Ihminen ei voi olla elämän ja kuoleman tuomarina.
Niin. Eipä jää kauheasti vaihtoehtoja. Siksi ehdotankin ihan valtakunnallista ja jokaiselle mahdollistettua eutanasiaa, kuolinapua, elämän lopettamista. Nykyäänhän se hoituu niin, että hukuttautuu johonkin, hyppää kerrostalon katolta, junan alle etc. Niin halveksuttua kuin se onkin, se on työttömän, sairaan ja yhteiskunnan asettamiin tavotteisiin kykenemättömän ainoa kunniallinen tapa lähteä täältä. Ihan vain yksilöä ajatellen, ja yhteiskuntaakin, olisi siistimpää saada se lopetuspiikki sairaalassa eikä joutua tekemään itsestään jauhelihaa junaradalle.
Toisin sanoen - nämäkö arvomme ovat? Ihmisen elämän arvo on taloudellinen arvo. Arvosi on siinä mitä tuotat. Jos meno jatkuu samanlaisena, työttömien ihmisten kategorisointi mukaan lukien, en näe enää muuta ulospääsyä poliittisesti kuin tuo jälkimmäinen. Nykypäivän talouspuheessa jää täysin varjoon ihmisarvo. Onko sillä enää mitään väliä? Onko ylipäätään ihmiselämällä enää mitää muuta arvoa kuin raha?