Onko Cia Kiiskisen " Äitiyspakkaus" -kirja hyvä lahja kaverilleni joka saa pian lapsen? ev

oli mainettaan huonompi. Aika negatiivista kamaa, paikoin aika outo. Kirjallisuudesta kiinnostuneelle voisi antaa, mutta vain aiheen perusteella en suosittele.

Sain sen itse vauvalahjaksi tuoreena äitinä ja kirja oli todella AHDISTAVA. päähenkilö tuntui nauttivan äitiydestään edes vähän kun vauva oli lähemmäs vuoden vanha. Muuten hän velloi menettämänsä itsenäisyyden ja naisellisuuden kaipuussa ja tuntui kärsivän joka hetkestä vauvan kanssa.



Älä osta.

Niille jotka kiihkeästi pyrkivät nitistämään negatiiviset tunteet, sellainen kirja voi olla järkytys.

Ahdistuin, koska olin itse vasta tullut ensimmäistä kertaa äidiksi, hyvin hämmentynyt ja " rakastunut" tuoreeseen lapseeni. kirjan kertojaminän suhtautuminen omaan äitiyteensä, niin rehellistä kuin kuvaus varmaan olikin, oli mielestäni kuvottavan itsekeskeistä, taiteilijamaisen narsistista.



Kirjallisuutena ihan ansiokasta, mutta ei ehkä tuoreelle äidille.

Mielenkiintoinen, eikä mikään lässyn lässyn lää paska.

Ehkä siksi ettei minulla ole mitään " olen täydellinen äiti" pakkomielteitä.

Minusta se on hyvä lahja.

kirjassa ahdisti nimenomaan sen rehellisyys, " terapiakirjamaisuus" , jolla kirjailija oli oksentanut omat tunteensa ulos.



ja ei, en piilottele omia negatiivisia tunteitani, en vain olisi siinä elämänvaiheessa halunnut jonkun toisen oksentavan omiaan minun päälleni...

nähdä taaksepäin esim syitä miksi joku juttu on tuntunut niin ahdistavalta.



En todellakaan ole mikään äitimyytin ja vaaleanpunaisten lasien/kulissien ylläpidon suosija/vaatija, mutta silti " diggaan" enemmän kasvutarinoista, joissa tämä " minä" myös kasvaa ymmärtämään itseään.

saa lukea juuri NIITÄ tuntemuksia siitä kirjasta, eikä jotain " riittävästi etäännytettyä" selostusta?

" tungen sinuun koko paatokseni" -tarinoita

Ja eihän se kirjan lukeminen niitä omia tunteita synnytä vaan se oma elämäntilanne?

Mä en mustamaalaa kirjaa sen perusteella että jokin oma varhainen tunteeni on aktivoitunut sitä lukiessani...

ivallisesti tai alentuen. En ole itse pitänyt ollenkaan noista " oksennan kokemukseni ulos" -tarinoista. Käytän nyt tässä ketjussa esille tullutta sanontaa.



Sen sijaan Baby Blues -sarjiksessa on myös mustaa huumoria mukana.



En halua nyt pilata kenenkään kokemusta, mutta tämä on oma mielipiteeni.



Toisena esimerkkinä voin sanoa, että minulla on vammainen lapsi, mutta en halua lukea lukea toisten vammaisten lasten äitien kirjoittamia tarinoita, en myöskään paljon kehuttua kirjaa " Leijonaemojen tarinat" . Olen selannut kirjaa, joten tiedän MITÄ en halua lukea. Ne eivät itselläni palvele vertaistukena. Ne palvelevat vain ahdistusta ja sitä, että näen kohtaloita, joissa ei ole löydetty ratkaisuja, joissa menneisyys on synkkä, tämä päivä on kamala, huomisessa on kuolema. Kuinka aina koetaan vääryyttä ja aina on hirveää.



Ehkä olen lapsellinen ja naivi, mutta " haluan" lukea selviytymistarinoita, joihin voin itsekin samaistua, joiden avulla saan voimia selviytyä vaikeista tilanteista. Jos luen sitä, miten joku kokee oikeudekseen rypeä ahdistuksessa, tulen kovin alakuloiseksi ja synkäksi.



Pienen illuusion kanssa on mukavampaa elää. Mottoni on tämä " vaik syvän märkänis" . Haluan repiä sen uskon huomiseen vaikka väkisin. En halua rakastua ahdistukseen, vaikka sitäkin koen. Se ei tee minusta jalompaa!

Vierailija:

Niille jotka kiihkeästi pyrkivät nitistämään negatiiviset tunteet, sellainen kirja voi olla järkytys.

No minulla ei ainakaan samassa elämäntilanteessa ollut läheskään yhtä negatiivisia fiiliksiä. Ehkä siksi kirja ei kolahtanut. Ehkä joku joka kärsii vauva-ajasta yhtä paljon, voi kirjan lukiessaan todeta ettei ole ainoa. Auttaako se sitten? En tiedä.

Ei siinä mitään niin hienoa sisällöllisesti ollut. Varmaan kustantaja sen on ottanut, koska on ajatellut kirjan myyvän aiheensa perusteella.

ja sitä kautta kenties tuntee asioita.

Riina Katajavuoren Lahjat-kirja.

Huomattavasti mukavampi kirja tuoreille aideille luettavaksi.

" Miten voi ahdistua jostakin jos se ahdistus ei johdu OMISTA tunteista?"



Empatia, myötäelämisen taito, kyky asettua toisen ihmisen asemaan? Jos haluan samaistua johonkin kirjalliseen hahmoon, etsin mieluummin positiivisen kohteen.



Terapiakirjoittaminen on muutenkin sellainen kirjallisuuden laji, jota en voi ymmärtää. On harvoin antoisaa lukea kenenkään pahan olon oksennuksia, etenkään jos niitä ei ole riittävästi prosessoitu ja etäännytetty.



Cia Kiiskisen kirjan loppuun luettuani minulle jäi tunne, että äitiys ei ollut kirjailijalle kasvattava kokemus, ainoastaan koettelemus. Kirjassa häiritsi myös sen selkeä päiväkirjamaisuus. Tilanteet ja tunteet tuotiin lukijan eteen sellaisenaan, analysoimatta. Aika olisi todellakin tehnyt hyvää, pieni kypsyttely.

Harmi etten nyt muista yhden lukemani kirjan nimeä, mutta siinä kertoja-äiti-kirjailija kertoo " osittain fiktiivisen tarinan" siitä, miten lapsen saanut äiti rakastaa omaa vauvaansa, inhoaa ja halveksuu miestään sekä kehittää ja palvoo suoranaisiksi pakkomielteiksi kehittyviä rutiinejaan.



Oman terapeuttini mielestä voi hyvin kirjoittaa ahdistavia kokemuksiaan paperille. Mutta jos haluaa välittää muillekin tämän kirjoitetun sanoman esim. julkaisuna, on syytä pyrkiä kirjoittamaan ilman paatosta.

ja siitä tulee jotenkin itsetarkoitus. Ymmärrän kyllä, että ahdistus on normaali tunne. Olen sitä itsekin kokenut, joskus useammin, toisinaan harvemmin.



Ahdistukseen rakastumisella tarkoitan sitä, ettei ahdistuksesta uskalleta päästää irti ja jollain tavalla pyritään velvoittamaan myös muita kokemaan samaa tunnetta. Asioista halutaan löytää vain huonot puolet ja myönteisille korkeintaan naurahdetaan ivallisesti.

Tuo kuulostaa Tapolan Näiden seinien sisällä me emme näy -kirjalta. Minä luen paljon ja ihan oikeaakin kirjallisuutta, mutta en kyllä tykännyt sen enempää Kiiskisen Äitiyspakkauksesta kuin tuosta Tapolastakaan.



Molemmat olivat minusta oikeasti melkoisen huonoja kirjoja. Äitiyskirjoista paras on minun mielestäni Suvi Aholan Iljan äidiksi, vaikka se onkin adoptiokirja.