Aikuiset lapset eivät koskaan soita minulle

Mun poika ei soita oikeastaan koskaan, mutta käy välillä kylässä. On aika hiljainen mies enkä voisi kuvitellakaan että hopoteltäisiin puhelimessa. Tytär taas soittaa monta kertaa viikossa, olemme samanluonteisia ja muutenkin meillä on samoja kiinnostuksen kohteita. Molemmille olen sanonut että sunnuntaisin teen aina ison annoksen ruokaa ja saa tulla syömään ilmoittamattakin, välillä tulevat (tytär vähän useammin) ja jos eivät tule niin mulla on sitten ruoka valmiina itselle seuraaviksi päiviksi.

Miksi heidän pitäisi olla yhteydessä? Siksikö, että satuit synnyttämään heidät? Oletko millään tavalla mielenkiintoinen ihminen, sellainen jota voisi tavata vaikka se ei äiti olisikaan?

Anoppini aina määkii kuinka on yksinäinen. Sitten kun sitä näkee, se ei muuta tee kuin hölisee omia surkeita juttujaan, tyyliin "aiai kun tuo keittiökin on likainen mutta en vaan saa aikaiseksi siivota". Mikään järjellinen keskustelu ei tule kysymykseenkään. Ja ei, hän ei ole dementti, on vain pitkästyttävä ihminen.

Joten emme ole yhteyksissä.

Muutettuani omilleni pidin vähemmän yhteyttä äitiini, mutta nyt 29-vuotiaana pidän enemmän. Soitetaan ja nähdään n. kerta viikkoon, vaihtelee elämänmenon mukaan. Suhdekin on muuttunut enempi kahden aikuisen väliseksi suhteeksi kuin äidin ja tyttären väliseksi suhteeksi. Toki äiti on aina äiti ja minä tytär. Välit ovat lämpimät ja arvostavat molemmin puolin. Välillä on annettava tilaa, jotta lapsi voi aikuistua rauhassa.

Miehen vanhemmat eivät pidä yhteyttä oma-aloitteisesti, mies soittelee kerran 2 kuukaudessa. Keskustelukulttuuri heillä on muutenkin olematonta, joten tämä oli odotettavissa oleva tilanne. Sisaruksiin vanhemmat pitävät enemmän yhteyttä: heillä on lapsia, meillä ei. Tämä ei toisaalta miestä haittaa, vaikka välillä kuulemma kirpaisee minun ja äitini yhteydenpito.

Soita sinä niille. Varmaan tykkäisivät. Itse en soittele juuri kenellekään koskaan ja äiti onkin ainut, jolle yritän velvollisuudentunnosta pirauttaa joskus vaikkei ole asiaakaan, mutta kyllä sekin voisi joskus soittaa.

Minusta omiin vanhempiin kuuluu pitää yhteyttä, jos on hyvät välit... Minä ainakin pidän yhteyttä vanhempiini ja kertoilen kuulumisia ja kyselen miten menee. No en ihan päivittäin mutta viikoittain.  Paljon myös autellaan toisiamme ja syödään juhlapyhinä yhdessä.

Ihme juttu tuollainen, että ei pidetä yhteyttä mutsiin ja faijaan. Mutta se on kyllä alussa tuollaista, kun haluaa itsenäistyä.. Taisin parikymppisenä pitää vähemmän yhteyttä kun nyt kolmekymppisenä. :)

Mun mielestä sinun kannattaa luoda nyt uusia perinteitä. Esimerkiksi kerran tai pari kuukaudessa syötte lasten kanssa yhdessä hyvin viikonloppuna. Lasten kanssa voisi mennä myös k,ahville tms kaupungilla. Ota myös tämä asia ihan avoimesti puheeksi ja sano että sinusta olisi kiva että lapset kertoisivat kuulumisia. Voi olla vaan, että he eivät tule ajatelleeksi asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Minulle ihmiset jollain tavalla henkisesti "lakkaavat olemasta" kun he eivät ole läsnä. Oikeastaan kaikki paitsi puolisoni. En juuri ajattele ihmisiä, jotka eivät ole läsnä enkä ikävöi heitä. Siksi en soittelekaan koko ajan, kun en tule ajatelleeksi heitä. En tarkoita siis mitään negatiivista sillä että he "lakkaavat olemasta", he vain eivät pysy ajatuksissani. Voivat olla minulle silti hyvinkin tärkeitä ihmisiä, joiden vuoksi tekisin mitä vain. Mutta jotenkin mielen tasolla he eivät "pysy". Luulen että syynä on joku lapsuuden kiintymyssuhdehäiriö.. 

Mulla tämä sama, en ole osannut sitä pukea noin sanoiksi.

Mulla on risainen lapsuus.

Ainoa ihminen joka on mun mielessä koko ajan, on oma lapsi. Aina tiedän, missä hän on, hän on ensimmäinen ajatukseni kun herään, riippumatta siitä kuinka kaukana on. Mun täytyy aina itselleni ensin varmistaa, että hänellä on kaikki hyvin, sitten voin ajatella muuta.

Kurja kuulla ap!

Meillä 3/4 on jo aikuisia ja muuttaneet 20-30km päähän meistä. Joka päivä tulee vähintään whatsapp viestiä, joka viikko soitellaan ristiin rastiin (9/10 he soittavat meillepäin) ja 1-2 kertaa kuukaudessa koko lauma pölähtää tänne syömään.

Kun he olivat nuoria olin ihan varma että kun kotoa lähtevät ei heistä kuule pitkään aikaan. Poikakin muutti tyttöystävän (nyk vaimon) kanssa yhteen silläaikaa kun olimme matkoilla. Miten ihana olikaan saada puhelu pojalta toiselle puolelle Eurooppaa: Äiti hei, mä olen nyt täällä kaupassa, mitä siihen makaronilaatikkoon tulikaan? 

Välit kaikkien kanssa on mutkattomat ja läheiset, kohtaamme aikuisina eikä niinkään enää vanhempina ja lapsina. Emme tyrkytä itseämme heidän elämäänsä mutta olemme aina olemassa, olipa tarve mikä tahansa. Ja nyt kun on noita ihania lapsenlapsiakin niin tietty heitä tapaisi jatkuvasti! Mutta vanhempien ehdoilla ja aikatauluilla.