Lue keskustelun säännöt.
Aikuiset lapset eivät koskaan soita minulle
31.03.2017 |
Tämä ei nyt ole mitään uhriutumista ja martyyrikruunun kiilloittelua.
Toteamus vain, että eivät yhtään ole oma-alotteisesti yhteydessä. Ymmärrän opiskelu- ja työkiireet, mutta eikö joskus voisi vain soittaa ja kysyä mitä kuuluu?
Ihan olen ollut ns. hyvä äiti. Tai hyvä ja hyvä... , mutta ei ainakaan mitään erityistä huonoutta.
Miten muilla tämän asian suhteen?
Kommentit (67)
Ei mullakaan ole mitään tarvetta soitella äidilleni. Ei hän ollut erityisen huono äiti, mutta ei mikään maailman läheisin myöskään. Äitini ei koskaan jutellut minun kanssani syvällisempiä, ei yrittänyt oppia tuntemaan minua ihmisenä, ei tehnyt kanssani mitään erityistä. Asuimme saman katon alla ja that's it.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen 22 ja kaksi sisarustani ovat minua nuorempia, toinen heistä asuu vielä kotona. En ole koskaan pitänyt puhelimessa puhumisesta, mieluummin puhun kasvokkain. Olen tainnut soittaa äidilleni viimeksi 3 kuukautta sitten mutta asiaa paikkaa toki se että asumme samassa kaupungissa ja käyn heillä n. kerran tai 2 viikossa. Mikäli muuttaisin kauemmas niin alkaisin todennäköisesti soitellakin enemmän. Ehkä he eivät vain ole hyviä pitämään yhteyttä keneenkään, ei siihen mitään kaunoja tarvita.
Vierailija kirjoitti:
Oletko yksinäinen ja siksi ehkä kaipaat lastesi soittojakin?
En varsinaisesti ole yksinäinen. On ystäviä ja tuttavia kyllä. Työelämässä olen.
Olemme eronneet lasten isän kanssa ja parisuhdetta ei ole. Jotenkin sellaista rakkauden kaipuuta toki tämä haikailu lasten perään. Tiedostan sen itsekin.
Minä pidän yhteyttä lapsiini messengerin avulla. Soitan itse, jos on jotain tärkeää. Elleivät pysty juuri silloin vastaamaan, soittavat kyllä takaisin. En näe tarpeellisena sitä, että heidän erityisesti pitäisi minulle soitella säännöllisesti.
Itse soittelen lähes viikottain äidilleni ja näemme myös kerran viikossa yleensä kahvittelu merkeissä ja välillä menen vkloppuisin käymään, isän kanssa ollaan samassa työpaikassa, joten isä helposti alkaa puhua työasioista niin ei paljon huvita soitella muuten kuin jos on töihin liittyvää kysyttävää (iso pomo) ja isän kanssa välit ovat aina olleet kylmemmät ja tämä sama työpaikka on viilentänyt suhteita entisestään. Isän kanssa vkloppusin höpötellään, kun käyn käymässä, mutta isä viihtyy seurassa ehkä sen max puol tuntia ja sitten painelee katsomaan telkkaria, joten ei taida isääkään hirveästi tytär kiinnostaa, äiti on kieltänyt puhumasta työasioista, kun joskus valittelin äidille, että isän kanssa saa aina puhua työasioista, jota en todellakaan halua vapaa-aikana tehdä eikä äitikään jaksa niitä kuunnella.
Olen kyllä huomannut, että viime aikoina olen kyllä tullut varovaisemmaksi äidin kanssa, kun puuttuu liikaa asioihin ja jakelee vahvoja omia mielipiteitään ja työtön kun on niin ei paljon muuta olekaan kuin muiden kautta eläminen. Veljeni ei puhu äidin kanssa ollenkaan tästä syystä ja äiti on sellainen, että jos hänelle ei soiteta/laiteta viestiä niin hän ei tasan sitä ensimmäisenä tee, joten on kyllä lähinnä meidän lasten homma pitää yhteyttä.
Eli joo vaikuttaa tosi paljon se soittelu, että miten vanhemmat ylipäänsä kohtelee ja käyttäytyy. Varsinkin ärsyttää se, että vieläkin kohdellaan pikkulapsina eikä ymmärretä tai itse osata mitään.
Olen 25v ja vanhemmat reilu viiskymppisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä en ainakaan tunne mitään tarvetta olla yhteydessä äitiini. Miksikö? En osaa selittää, en vain tunne tarvetta. Oikeastaan pitäisi kysyä, että miksi tuntisin tarvetta soitella. En minä tunne tarvetta kertoa hänelle arkisia kuulumisiani. Riittää jos kerran kuussa kuittaa että hengissä ollaan. En minä myöskään tunne erityistä tarvetta kuulla hänen kuulumisia. Omat kuulumiseni kerron puolisolle, ja ystäville sitä mukaa mitä heihin kuhunkin olen yhteyksissä. Voi olla, että jostain ystävästäkään en kuule kuukauteen, ja silti se on pitkäaikainen ja läheinen ystävä. Jos on jotain ihan varsinaista "asia-asiaa" niin sitten tietysti olen yhteydessä äitiini, mutta harvoin sellaista on, en minä esimerkiksi apua tarvitse häneltä vaan osaan hoitaa asiani itsenäisesti.
Onko sinulla lapsia? Jos et nyt tunne tarpeelliseksi olla yhteydessä äitiisi, et varmaan myöhemminkään halua läheistä isoäitiä lapsillesi. Niitä suhteita saattaa nimittäin olla vaikea silloin muodostaa, jos ei nyt olla yhteydessä ihan vain aikuisten ihmisten tavoin.
Minä viihdyn huomattavasti paremmin isäni seurassa, koska hänen kanssaan voin keskustella. Vaihtaa ajatuksia yhteiskunnasta, tieteestä, politiikasta, ihmissuhteista. Siis aidosti keskustella, hän kuuntelee näkemyksiäni ja on oikeasti kiinnostunut niistä, kyselee lisää ja kertoo vilpittömin mielin omia näkemyksiään. Ja molemmat selvästi innostumme näistä keskusteluista, se on oikeasti mukavaa ajanviettoa yhdessä. Äitini taas ei ole kiinnostunut minusta ihmisenä, sellaisena kuin olen. Hän näkee minut itsensä kopiona, jatkeena, muistaa aina aivan väärin harrastukseni(!), kuulumiseni jne (miten voi olla edes mahdollista, että olen käynyt uimassa nyt viisi vuotta ja maininnut siitä sata kertaa, niin hän edelleen kuvittelee minun lenkkeilevän eikä käyvän uimassa, vaikka en edes voi juosta polvivammani takia). Miksi haluaisin olla yhteydessä ihmiseen, joka ei ole kiinnostunut edes sen vertaa siitä kuka olen, että hän vaivautuisi muistamaan ihan perusasiat? Hänkin kuvittelee kyllä olevansa hyvä äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Laita itse viestiä että mitä kuuluu. Ehkä väsyneenä opiskelu/ työpäivän jälkeen tuntuu, että ei ole mitään sanottavaa. Oma äitini soitteli siinä vaiheessa tiiviisti ja välillä se turhautti.
Itse en koskaan soittele vanhemmilleni kysyäkseni kuulumisia. En puhu puhelimessa ellei ole asiaa, enkä viestejäkään laita muuten kuin kysyäkseni tai sopiakseni jotain. Tämä koskee kyllä kaikkia muitakin tärkeitä ihmisiä. Yhteydenpito yhteydenpidon vuoksi ei vain merkitse mulle mitään.
Tykkään kovasti vanhemmistani ja nähdään silloin tällöin, käydään syömässä, keikoilla ja näyttelyissä. Tavatessamme puhutaan sitten kuulumiset ja muut. Sama ystävien kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei meilläkään soiteta, mutta tekstareita nuo onneksi laittelevat silloin tällöin. Soittaminen ei ole luontevaa nykynuorille, mieluummin kirjoittavat.
Ei tule mitään viestejäkään. Eli soittaminen oli symbolista.
Tarkoitan, etteivät ole oma-aloitteisesti yhteydessä. Näin on jatkunut kolmisen vuotta. Tulevat kyllä ihan käymäänkin, jos vain pyydän.
Mutta muuten ei mutsista välitetä :(
Eihän sun pitänyt uhriutua:)
Oli tarkoitus olla sarkasmin puolelle viettävä vitsi.
Mutta ymmärrän, ettei se onnistunut.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en ainakaan tunne mitään tarvetta olla yhteydessä äitiini. Miksikö? En osaa selittää, en vain tunne tarvetta. Oikeastaan pitäisi kysyä, että miksi tuntisin tarvetta soitella. En minä tunne tarvetta kertoa hänelle arkisia kuulumisiani. Riittää jos kerran kuussa kuittaa että hengissä ollaan. En minä myöskään tunne erityistä tarvetta kuulla hänen kuulumisia. Omat kuulumiseni kerron puolisolle, ja ystäville sitä mukaa mitä heihin kuhunkin olen yhteyksissä. Voi olla, että jostain ystävästäkään en kuule kuukauteen, ja silti se on pitkäaikainen ja läheinen ystävä. Jos on jotain ihan varsinaista "asia-asiaa" niin sitten tietysti olen yhteydessä äitiini, mutta harvoin sellaista on, en minä esimerkiksi apua tarvitse häneltä vaan osaan hoitaa asiani itsenäisesti.
Onko sinulla lapsia? Jos et nyt tunne tarpeelliseksi olla yhteydessä äitiisi, et varmaan myöhemminkään halua läheistä isoäitiä lapsillesi. Niitä suhteita saattaa nimittäin olla vaikea silloin muodostaa, jos ei nyt olla yhteydessä ihan vain aikuisten ihmisten tavoin.
Olen itseasiassa raskaana nyt, eka lapsi tulossa. En erityisemmin ole koskaan kokenut, että äidistäni olisi tärkeää tulla läheinen isoäiti lapselleni. En ole itseasiassa koskaan edes ajatellut asiaa. Niin etäiseltä se ajatus tuntuu, ettei se ole edes mieleen juolahtanut. Mutta nyt kun sanot, niin tuntuu siltä, että olisi ihan hyvä, että lapsellani ei olisi siihen ihmiseen mitään läheistä suhdetta. Ystäväpiirissäni on kyllä seniorimpia ihmisiä muitakin, lapsi tutustuu heihin hyvin koska he ovat minulle läheisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä niistä kuuluu viimeistään siinä vaiheessa, kun tarvitaan lastenhotoapua.
Kerran äiti -- mahdolliset välivuodet -- sitten vastuun ottava isoäiti.
Minulle ihmiset jollain tavalla henkisesti "lakkaavat olemasta" kun he eivät ole läsnä. Oikeastaan kaikki paitsi puolisoni. En juuri ajattele ihmisiä, jotka eivät ole läsnä enkä ikävöi heitä. Siksi en soittelekaan koko ajan, kun en tule ajatelleeksi heitä. En tarkoita siis mitään negatiivista sillä että he "lakkaavat olemasta", he vain eivät pysy ajatuksissani. Voivat olla minulle silti hyvinkin tärkeitä ihmisiä, joiden vuoksi tekisin mitä vain. Mutta jotenkin mielen tasolla he eivät "pysy". Luulen että syynä on joku lapsuuden kiintymyssuhdehäiriö..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ei ole tullut soiteltua äidille ilman asiaa, kun ei me nyt oikeastaan puhuttu mistään tärkeästä edes silloin, kun asuin siellä kotinurkissa. Eikä nyt ole paljoa sellaisia käytännönkään asioita, jotka äiti osaisi paremmin ja tarvitsisin neuvoja. Oikeastaan en viesti kovin hyvin oman äidin kanssa, kummallekin on vaikeaa hahmottaa, koska on kenenkin vuoro puhua. En myöskään ymmärrä hänen huumoriaan eikä hän minun, yleensä joku kolmas äkkää helpommin nämä asiat ja voi toimia tulkkina. Ilmeisesti äiti kuitenkin olisi kaivannut hengissäolopäivityksiä ja sellaista "välittämistä". Tällä hetkellä äiti on kuitenkin hakeutunut naamakirjaan ja viestitellään harrastus- ym. arkijutuista monta kertaa viikossa.
Vierailija kirjoitti:
En soita äidilleni tai isälleni koskaan. Paskoja väkivaltaisia vanhempia. Tunnekylmiä ja tylyjä ja eivät koskaan ole mitenkään osoittaneet rakastavansa lapsiaan.
Omasta mielestään ovat loistavia vanhempia. Pitävät meitä lapsia kiittämättöminä kun emme soita tai käy. Ja jopa ovat sanoneet että olisi pitänyt olla vielä paljon kovempi kuritus ja tiukempi kuri lapsena, jotta olisi tullut kiitollisemmat lapset.
Kiitollisuus lapsella ei kyllä lisäänny hakkaamisella tai alistamisella tai nöyryyttämisellä. Mutta harva suuren ikäluokan ihminen pystyy ottamaan vastuuta surkeasta kasvatuksestaan (joka tänä päivänä olisi jo lasu-asia).
Vanhempani olivat narsistisia ja väkivaltaisia lapsuudessani, ominaisuudet eivät muuttuneet mihinkään vanhetessaan. Kuuntelin aikani, miten minun pitäisi olla kiitollinen, mistä, traumoistako? Kiitollisudella syyttäminen on yksi narsismin piirteistä, selvisi sekin traumojeni selvittämisen myötä. Narsistivanhempi voi vedota lapsen alistamistilanteessa, että kun lapsi on saanut lapsena ruokaa ja vaatteita (minimimäärän), pitäisi lapsen nöyrtyä tukemaan narsistin valtaa loppuelämänsä ajan. Se ei ole rakkautta.
Soita itse heille. Ei se ole häpeä. Jos asiat ovat hyvin, ei sitä kaikkien kiireiden keskellä aina muista soittaa vanhoille vanhemmille. Oma äitini kyllä soittaa, jos meistä ei aikoihin mitään kuulu. Silloin tulee juteltuakin. Hassua sanoa, mutta vanhemmat saattavat tuntua niin läheisiltä ja arkisilta, ettei sitä vaan tule soitettua. Ikävä kyllä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei meilläkään soiteta, mutta tekstareita nuo onneksi laittelevat silloin tällöin. Soittaminen ei ole luontevaa nykynuorille, mieluummin kirjoittavat.
Ei tule mitään viestejäkään. Eli soittaminen oli symbolista.
Tarkoitan, etteivät ole oma-aloitteisesti yhteydessä. Näin on jatkunut kolmisen vuotta. Tulevat kyllä ihan käymäänkin, jos vain pyydän.
Mutta muuten ei mutsista välitetä :(
Eihän sun pitänyt uhriutua:)
Oli tarkoitus olla sarkasmin puolelle viettävä vitsi.
Mutta ymmärrän, ettei se onnistunut.
ap
En minäkään osannut pitää vitsinä, ollaan vielä todella kaukana parodiahorisontista, mitä tietyn ikäluokan äiteihin tulee.
Mä en juuri koskaan soita äidille, vaikka hän sitä varmana toivoisi. En koe puhelimeen puhumista kovinkaan mielekkäänä asiana ja laittaisin mielummin viestejä. Äidillä vaan on ärsyttävä tapa soittaa jos laitan viestin, niin jää ne viestitkin usein laittamatta.
Vierailija kirjoitti:
Prototyyppi kirjoitti:
Oletko ollut hyvä äiti myös näiden aikuisten lastesi mielestä?
Oma äitini meinaan piti itseään hyvänä äitinä ja itse olen vahvasti eri mieltä. Valikoiva muisti äidilläni varmaankin...
Niin?
Pitänee kysyä, jos heillä on jotain hampaankolossa. Parhaani mukaan olen tukenut kaikessa. Eli ei vain sellainen "ruoka pöydässä" -juttu.
"Parhaani olen tehnyt." Noin minun äitini sanoo. Omasta mielestään hän oli hyvä äiti. Mitä siihen sitten vastaat. Vanhempani eivät olleet juoppoja tai väkivaltaisia (mitä nyt joskus äiti repi hiuksista kun meni hermot) ja ruokaa oli pöydässä mutta ei he silti häävejä vanhempia ollut. Äidin vakiokasvatuskeino oli nöyryyttäminen ja haukkuminen. Häpeä ja ahdistus ovat päällimmäiset tunteet mitä lapsuudesta muistan.
Joskus esiteininä tajusin ettei äidille kannata puhua mitään omista asiosta kun kaikesta pilkataan. Samalla linjalla jatkan nyt kolmekymppisenä, käyn pakollisilla vierailuilla muutaman kerran vuodessa, soitan tai viestitän vain jos on asiaa. Eipä äitikään minulle juuri soittele, mikä on vaan hyvä.
Minä en ainakaan tunne mitään tarvetta olla yhteydessä äitiini. Miksikö? En osaa selittää, en vain tunne tarvetta. Oikeastaan pitäisi kysyä, että miksi tuntisin tarvetta soitella. En minä tunne tarvetta kertoa hänelle arkisia kuulumisiani. Riittää jos kerran kuussa kuittaa että hengissä ollaan. En minä myöskään tunne erityistä tarvetta kuulla hänen kuulumisia. Omat kuulumiseni kerron puolisolle, ja ystäville sitä mukaa mitä heihin kuhunkin olen yhteyksissä. Voi olla, että jostain ystävästäkään en kuule kuukauteen, ja silti se on pitkäaikainen ja läheinen ystävä. Jos on jotain ihan varsinaista "asia-asiaa" niin sitten tietysti olen yhteydessä äitiini, mutta harvoin sellaista on, en minä esimerkiksi apua tarvitse häneltä vaan osaan hoitaa asiani itsenäisesti.