Lue keskustelun säännöt.
Aikuiset lapset eivät koskaan soita minulle
31.03.2017 |
Tämä ei nyt ole mitään uhriutumista ja martyyrikruunun kiilloittelua.
Toteamus vain, että eivät yhtään ole oma-alotteisesti yhteydessä. Ymmärrän opiskelu- ja työkiireet, mutta eikö joskus voisi vain soittaa ja kysyä mitä kuuluu?
Ihan olen ollut ns. hyvä äiti. Tai hyvä ja hyvä... , mutta ei ainakaan mitään erityistä huonoutta.
Miten muilla tämän asian suhteen?
Kommentit (67)
No ehkä tuon hiillostamisen takia? Ehkä heillä on oma elämä, omat puolisot ja sinä et olekaan enää se tärkein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmaan olet parempi äiti kuin sellainen, joka syyllistää lapsensa jo pienenä. Jos et soita äidille, olet pahuuden ruumiilistuma kärjistettynä.
Itselläni on ihanat vanhemmat, joille en soita juuri koskaan. Miksikö? Minulle riittää puhuminen kerran viikossa tai kahdessa. Koska vanhempani itse soittavat ainakin kerran viikossa, ei ikinä "ehdi" tulla minun vuoroani soittaa.
Vierailija kirjoitti:
No ehkä tuon hiillostamisen takia? Ehkä heillä on oma elämä, omat puolisot ja sinä et olekaan enää se tärkein.
Muuttuukohan tilanne, kun perheeseen tulee lapsia. Vai onko jo myöhäistä silloin?
No harvoin minäkään äidilleni soitan. Eikä hänkään kauheasti minulle soittele. Vain jos on oikeasti jotain asiaa (postia tuli kotiosoitteeseen, milloin olen tulossa käymään ja kysyn kyytiä..). En soittele kenellekään muullekaan. Ja äitini soittelee kuulumisiaan vielä vähemmän muiden kanssa.
Snäppejä laitan useamman kerran viikossa. Mutta eipä sitä yhteyttä tule pidettyä puhelimen välityksellä. Kotona kun menee käymään niin sitten hengaillaan, vaihdetaan kuulumiset ja ollaan ihan normaalisti. En koe että tämän takia meillä olisi kovin huono suhde.
700 km päässä kotoa asuva 24v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en koskaan soita äidilleni,koska keskustelu kanssaan ei onnistu. Hän osaa puhua vain ja ainoastaan itsestään,eikä häntä kiinnosta mitä muille kuuluu. Jos aloitan kertomaan lyhyesti jotain,hän tekee hyvin selväksi että ei voisi vähempää kiinnostaa. Kääntää samantien puheen itseensä ja taas minä minä minä..
Mummon kanssa soittelen, kun kuulumisen kysely on vastavuoroista.
Minä olen ollut teini-iän vahinko lapsi ja se näkyi koko lapsuuden ajan. Kun tuon sain tietää niin asiat kirkastui ja tajusin miksi minua aina kohdeltiin miten kohdeltiin. Siskoni taas oli se toivottu lapsi ja he soittelevat keskenään lähes joka päivä. En siis ole mitenkään läheinen äitini kanssa ja siksi ei tule hänelle soitettua huvin vuoksi. Eipä tuo äitiään pahemmin ikinä soita mulle. Hyvä, jos ees kerran vuodessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieheni ei pidä oma-aloitteisesti mitään yhteyttä vanhempiinsa. Olen ehdottanut soittelemista heidän suuntaansa, mutta mieheni yksinkertaisesti kokee olevansa niin etäinen vanhempiensa kanssa, eikä hänellä ole mitään halua pitää heihin yhteyttä. Vanhemmat ovat olleet miestäni kohtaan alistavia ja vähätteleviä, joten en ihmettele miksei soittelu kiinnosta. Vanhempansa varmaan kokevat olleensa hyviä vanhempia, mutta mieheni on täysin eri mieltä. Kunnioitan hänen päätöstään, ei aikuista voi pakottaa pitämään yhteyttä vanhempiinsa. Kannattanee kysyä lapseltaan, onko yhteydenpidon vähyyteen joku syy. Puhumalla asiat usein selviävät. <3
46 lisää:
Ja koen että se on enemmän vanhempien tehtävä olla yhteydessä lapsiinsa. En tiedä miksi. Minä ainakin tykkäisin jos äiti edes joskus soittaisi ja kysyisi mitä kuuluu, mutta olen tyytyväinen myös tähän että turhista ei höpistä puhelimessa vaan sitten kun nähdään. Meillä on automaatio että menen vanhempien luona käymään aina kun ehdin ja olen pitemmän ajanjakson kerrallaan (esim koko kesän) koska asun niin kaukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omat vanhemmat soittelevat kun haluavat kuulumisia. Meillä on myös perhechat johon koko perhe kirjoittelee kun sattuu jotain. En ole edes tullut ajatelleeksi että pitäisi jotenkin viikoittain soitella.
N23
Vierailija kirjoitti:
Omat vanhemmat soittelevat kun haluavat kuulumisia. Meillä on myös perhechat johon koko perhe kirjoittelee kun sattuu jotain. En ole edes tullut ajatelleeksi että pitäisi jotenkin viikoittain soitella.
N23
Minä ainakin koen soitteluna kaikenlaisen viestimisen mistä tietää toisen olevan hengissä ja hyvissä voimissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on hyvät välit äitiini, mutta silti äiti on se joka yleensä soittaa. Syyt:
-en tykkää puhelimessa puhumisesta, joten harvoin tulee olo että haluan soittaa kenellekään
-äidin kanssa on hankala puhua lyhyesti, vaan puhelut venyvät ja venyvät ja venyvät. Mitä pidempään puhun puhelimessä sitä pidemmän aikaa menee ennen kuin tulee tarve tehdä sitä uudestaan
-selkeästi minulla on harvemmin tarve puhua äidin kanssa kuin hänellä minun. Minulle riittäisi pari kertaa kuussa, hän puhuisi mieluiten useamman kerran viikossa. Kun minusta tuntuu että puhuimme vasta pari päivää sitten ja aikaa on mennyt viikko.
-kiireet. Jos on koko päivän joutunut painamaan tukka putkella minun ei todellakaan tee mieli puhua puhelimessa vaan rentoutua muilla tavoin.
Olen 35, jos se jotain kiinnostaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäinen sinä olet, AP, ja minkä ikäisiä lapsesi ovat? Joillain tulee sellainen kova tarve ottaa etäisyyttä lapsuudenkotiin kun aikuistuu, erityisesti jos lapsuudenperheessä on ollut hyvin/liian likeiset välit. Monilla myös tämä vaihe menee ohi, kun se oma itsenäinen elämä ns. normalisoituu.
Olen 53-vuotias. Nuorin on 22 ja siitä pari muuta ylöspäin.
En aio valittaa tästä heille. Elämä on luopumista....
Kai pitäisi olla vain iloinen, että ovat kaikki omillaan hyvissä opiskelu- ja työpaikoissa. Parisuhteetkin tässä vaiheessa kohdillaan.
Kuitenkin nyt hiertää vähän tämä minun unohtaminen.. Ei koskaan viestitellä tänne päin.
Auttaako tilannetta se että täällä porukalla tuiki tuntemattomille viisautta jaellaan vai ratkeaisiko asia jos suoraan tunteistanne aikuisten oikeasti juttelisitte keskenään?
Siinä samalla tulisi mahdollisuus puolin ja toisin opetella vuorovaikutusta ja rakkautta ❤
Elämä on 🎯🏳
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No millaiset välit teillä on ollut muuten? Itse olen paljon tekemisissä isäni kanssa. Miehellä molemmat vanhemmat elossa ja eronneet, asuvat samassa kaupungissa meidän kanssa. Nähdään ehkä 5krt/vuosi molempia erikseen. Mies ei koskaan soita, ellei ole tärkeää asiaa. Jos hänen äiti tai isä soittaa, puhelu kuulostaa lähinnä kiusalliselta ja vaivaannuttavalta. Asialliset välit heillä on, mutta jotenkin nihkeät. Miehen isä kerran yllätti ja pyys miehen sen luokse kokkaamaan ja saunomaan ilman muita sisaruksia. Mun isän kanssa toi ois perusjuttu, mutta mies sanoi sen olleen vähän kiusallista. Samalla lailla jos yhtäkkiä jäisi kaksin jonkun puolitutun kanssa.
Hänellä tämä on varmasti lapsuudesta kumpuavaa. Ei kuulemma silloinkaan leikkinyt vanhempiensa kanssa, isää näki joka toinen viikonloppu ja äiti töissä. Koskaan eivät jutelleet sen syvällisempiä tai tehneet yhdessä mitään, esimerkiksi reissuja puistoon/ulkomaille tai katsoneet leffaa. Kaikki vaan tekivät heillä omia juttuja kotona, ei kuulemma ollut mitenkään luontevaa katsoa jotain sarjaa yhdessä. Sisaretkin paljon vanhempia ja eivät hekin taitaa kaivata miehen vanhempia lastenhoitajan roolissa, meillä ei lapsia ole.
Eli ei ole mikään ihme, että mies ei koskaan soita vanhemmilleen. Ei ole mitään puhuttavaa ja soittamiselle puolin tai toisin on aina joku "syy", ei todellakaan mikään rupattelu.
Meidän äiti ei ikinä kuunnellut mun ja veljeni juttuja kunnolla. Kun jotain omia asioita yritti kertoa (kun kuitenkin kysyi, mitä kuuluu!), niin alkoi hetikohta puhua omia juttujaan päälle tai kertomaan miehelleen, mitä piti tuoda kaupasta ym. samalla, kun toinen on puhelimen toisessa päässä. Tuli vähän hölmö olo aina...
Oli myös jotenkin ahdistavaa, kun hänen mielestään kuuluisi soitella ainakin kerran viikossa. Viikko on mulle tosi lyhyt aika. Työviikko menee hujauksessa, samoin viikonloppu. Eikä mitään ihmeellistä tapahdu: töitä, tullaan kotiin, syödään, nukutaan... Olis mukava soitella, jos saisin vapaasti valita koska soitella, eikä tarvitsisi kuunnella "NOOO, MISSÄS sitä on menty, kun ei oo mitään kuulunut?" sun muita tenttailuja.
Eli mun ohje: älä tukahduta, anna tilaa hengittää, anna tilaa soitella omaan tahtiin, se tahti ei vain ehkä ole sama kuin sinun ihannetahtisi olisi. Se on kuin miehen kanssa, joka vonkaisi seksiä joka sekunti, joka päivä... Ei tee mieli ja alkaa vain ärsyttää enemmän.
Itse olen todella huono pitämään yhteyttä vanhempiini tai sisaruksiini. En todellakaan vihaa heitä tai ole välittämättä. En kai vain ole mitenkään sosiaalinen tyyppi siinä mielessä, että jaksaisin kiinnostua muiden asioista ja jaaritella omistani. Olen myös joskus miettinyt, ovatko pahoillaan kun en ole paljon yhteydessä. Toisaalta sisarukseni ovat hyvin saman kaltaisia, joten tuskin heitä haittaa. Olemme kaikki kuitenkin ammateissa, joissa ollaan ihmisten kanssa tekemisissä päivittäin (itse olen erityisope). Äitini soittelee harvakseltaan ja silloinkin hänellä on yleensä asiaa. Ei siis huvikseen soittele.
Anopille soittelin usein, kun lapset olivat pieniä. Jotenkin tuntui, että hänen kanssaan yhteydenpito oli luontevaa silloin. Nyt sekin on jäänyt, kun lapset ovat kasvaneet. Toisaalta appiukon kuoleman jälkeen (13 vuotta sitten) anoppi on muuttunut eikä oikein jaksa kuunnella ja kiinnostua muiden asioista. Lähinnä kertoo omia työasioitaan, jotka taas eivät minua kiinnosta. Emme siis ole riidoissa ja lomilla näemme lähes aina pidemmän aikaa (välimatkaa 550 km).
Aina ei siis tarvitse olla ihmeempiä syitä tai riitoja siihen, ettei ihmiset pidä yhteyttä tiiviisti. Joillekin yhteydenpito on luonnollista ja osalle taas ei niin pakollista.
Hyvä äiti tekee itsensä tarpeettomaksi noin 20 vuodessa ja sitten keksii itelleenkin mukavampaa tekemistä kuin lastenhoito.
Mä en tällä hetkellä pidä itse yhteyttä isääni, syynä se, että hän käynnistää välittömästi omaa elämäänsä koskevan monologin joka ei lopu ennen kuin kirjaimellisesti lyö luurin korvaan tai jos isä on meillä niin sanoo, että me mennään nyt nukkumaan (ja täytyy kanssa mennä että hän lähtee, hän on kirjaimellisesti tunkenut höpöttämään kylpyhuoneeseen kun pesen pyjamassa hampaitani ja lähtee vasta kun olen menossa makuuhuoneeseen). Jos hän on käymässä, hän ei huomioi lapsia mitenkään, sen sijaan yrittää saada kaiken minun huomioni, mikä ei toimi kun on pieniä lapsia. Mä en vaan jaksa yhtään tuollaista tässä tilanteessa kun on pienet lapset ja työ ja elämä.
Äiti yleensä ehtii soittaa minulle ennen kuin minä tartun puhelimeen, mutta periaatteessa soitan hänelle kyllä (vanhemmat siis eronneet).
Vanhempani olivat ihan hyviä molemmat, siitä ei ole kyse. Nyt vaan en jaksa isää hänen käytöksensä takia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Prototyyppi kirjoitti:
Oletko ollut hyvä äiti myös näiden aikuisten lastesi mielestä?
Oma äitini meinaan piti itseään hyvänä äitinä ja itse olen vahvasti eri mieltä. Valikoiva muisti äidilläni varmaankin...
Niin?
Pitänee kysyä, jos heillä on jotain hampaankolossa. Parhaani mukaan olen tukenut kaikessa. Eli ei vain sellainen "ruoka pöydässä" -juttu.
"Parhaani olen tehnyt." Noin minun äitini sanoo. Omasta mielestään hän oli hyvä äiti. Mitä siihen sitten vastaat. Vanhempani eivät olleet juoppoja tai väkivaltaisia (mitä nyt joskus äiti repi hiuksista kun meni hermot) ja ruokaa oli pöydässä mutta ei he silti häävejä vanhempia ollut. Äidin vakiokasvatuskeino oli nöyryyttäminen ja haukkuminen. Häpeä ja ahdistus ovat päällimmäiset tunteet mitä lapsuudesta muistan.
Joskus esiteininä tajusin ettei äidille kannata puhua mitään omista asiosta kun kaikesta pilkataan. Samalla linjalla jatkan nyt kolmekymppisenä, käyn pakollisilla vierailuilla muutaman kerran vuodessa, soitan tai viestitän vain jos on asiaa. Eipä äitikään minulle juuri soittele, mikä on vaan hyvä.
Itse olen persoonallisuushäiriöisen äidin ja kypsymättömän isän kasvattama. Se on ilman muuta jättänyt jälkensä minuun sekä minun ja lasteni väleihin.
Koen että olen yrittänyt suorastaan vimmatusti olla hyvä äiti, erilainen kuin oma äitini mutta tiedostan kuitenkin että en ole sitä ehkä ollut.
Tästä tulee tämä ristiriita sen suhteen mitä itse kokee ja miten lapset ajattelevat asiasta. Me olemme kuitenkin puhuneet asiasta ja meillä on hyvät välit. Olen kertonut heille että tajuan etten ole ollut sellainen äiti kuin olisin halunnut tai yritin.
He ovat yhteydessä silloin tällöin ja minä heihin. Vaikka välittäisi vanhemmistaan ihan oikeasti niin he nyt ovat sellainen välttämätön paha tai itsestäänselvyyksiä.
Mieheni ei pitänyt isäänsä kovin tiivistä yhteyttä koskaan vaan kun tämä sairastui, kuoriutui miehestäni mitä huolehtivin poika. Saattohoiti tämän hautaan mallikkaasti. Uskon että tällaiset kriisitilanteet havahduttavat monet huolehtimaan vanhemmistaan.
Älä välitä! Mun lapsi soittaa kun haluaa avautua jostain asiasta tai ylipäätään haluaa jotain.
Ei se soita ja kysy mun kuulumisia.
Joskus mä haluaisin enemmän aikaa sen kanssa, mutta ymmärrän sen että kun on työt, harrastukset ja se oma kaveripiiri, niin ei sitä ole äiti ensimmäisenä mielessä.